Sotkusta kutoutuu harmoniaa ja toivoa

This is a subtitle for your new post

Aalto-yliopiston Väre-rakennuksen FK-Lobbyssa Otaniemessä oli 25.-30.5.2026 kiinnostava näyttely Sotku, jossa taidekasvatuksen opiskelijat Aarni Saksholm ja Lari Lindqvist tutkivat materiaalisia kietoutumisia ja niiden välisiä tiloja. Näyttely on osa heidän opinnäytetöitään. Nimestään huolimatta näyttely on hallittu ja kaunis kokonaisuus harmonisine maanläheisine väreineen.

Aarni Saksholm tutkii osuudessaan kudoksia, kudoksen ja kuoleman yhtymäkohtia. Hänelle tärkeitä ovat kuteen raot, virheet ja vääristymät. Ne ovat sotkua, joka on taiteilijalle ainoaa aitoa. Teoriaksi tähän kutoutuu posthumanismi. Loimi ja kude keskustelevat hänen mielessään ja käsissään kuten vähittäin avautuva ymmärrys teoriaan ja elämään itseensä sekä kuolemaan elämänkierron merkittävänä osana. Prosessi on myös kutomisen ja kirjoittamisen vuorovaikutusta: pro gradu -työn esseet ja kangas ovat syntyneet toistensa tukemina.

Kudos tulee näyttelyssä konkreettiseksi kangaspuissa, jotka Saksholm on itse tehnyt ikivanhan mallin mukaisesti keraamisista loimipainoista lähtien ja jossa vielä kiinni olevan kankaan hän on niin ikään kutonut. Näyttelyn yhtenä pääartikkelina on kokonainen vaaleana hohtava kangas, taiteilijan omaa käsialaa sekin.

Saksholm pohtii työssään, mitä sellaista taiteellinen tutkimus voi ilmaista kuolemasta, mitä diskursiivinen kieli ei tavoita. Valkoinen kudottu kangas, keskeneräisenä kangaspuissa, on puretusta arkun kantajan saattoliinasta. Mitä tarinaa se mahtakaan kuljettaa, niin ikuiseen lepoon saatetusta kuin saattajastaan?

”Loimi on struktuuri, jonka varaan kuteen on nojattava. Mutta ilman kudetta loimi on vain toisistaan erinäisiä lankoja, roikkumassa ja muodostamassa rakoja ja välejä”, Saksholm kirjoittaa. Miten moni asia maailmassa kietoutuukaan toisiinsa ja on vain yhdessä toisen tai toisten kanssa kokonainen? Tai miten osat voivat täydentää toisiaan niin, että syntyy jotain uutta ja merkityksellistä, myös vaikkapa ihmissuhteissa?

Saksholm yhdistää kankaan reiät ja rosot myös luontoon ja ilmastonmuutokseen. Massasukupuutot katkovat maailman loimilankoja. Näemme reiän merkkinä menetetystä suhteesta.

Lari Lindqvist tutkii näyttelyssä kasviväreillä värjäämisen mahdollisuuksia niin vaatekankaissa kuin maalauksissa. Hän on uuttanut värit kasveista alusta asti itse. Lindqvist viittaa näyttelytekstissä häntä häiritsevään ajatukseen petrokemiallisten värien ja pigmenttien alkuperästä ja kytköksistä fossiilikapitalismiin, perää paluuta luonnonmukaisuuteen. Näyttelyn teema sotku viittaa myös ajatuksiin siitä, haluaako taiteilija teostensa säilyvän ikuisesti mikromuovina vai onko sen sijaan mahdollista välttää öljypohjaisia maaleja. Hän haluaa haastaa huomaamaan, että luontosuhteen määrittely ei ehkä olekaan ihan yksinkertainen asia.

Raskaampien aiheiden rinnalla Lindqvist kuvaa löytäneensä kuvan päälle maalaamisesta samankaltaista riemua kuin lapsena värityskirjojen kuvia täydentäessään. Toisessa työssään hän tutkii sitä, mitä aika ja auringonvalo saavat aikaan väreissä, pienenpienissä maalauksissa, jotka täyttävät pöydän pinnan. Kasvivärein värjätty asu kohoaa keskellä näyttelytilaa kuin hahmo sellaisesta ajasta, jolloin ihminen oli lähempänä luontoa.

Tässä maailmanajassa tuo toivoa se, että taidekasvattajiksi opiskelee näin syvällisesti maailmaa pohtivia nuoria ihmisiä.

Näyttelyn kauniit maanläheiset värit tekevät hyvää, luovat harmoniaa. Alkavan kesän valo siivilöityy tilassa kauniisti isosta ikkunasta. Olisi kiehtova ajatus viedä kirjallisuusterapiaryhmä tai läheisensä sairautta ja kuolemaa, tai vaikka omaansakin, työstävä asiakas näyttelyyn kirjoittamaan. Harmi, että se oli esillä vain viikon ajan.

Näyttely saa pohtimaan tekstin, tekstuurin ja tekstiilin suhdetta, onhan niillä etymologisestikin sama lähtökohta. Ei turhaan puhuta elämänlangasta tai elämän loimilangasta tai kuvata elämäntapahtumia maton väriraitoina.