Piinkovaa, pennun turkin pehmeää

Aija Andersson: Pii. Helsinki: Kulttuurivihkot, 2023.

Aija Anderssonin kolmas kirja Pii on piensäeromaani, runojen myötä etenevä tarina. Teksteissä kuljetaan varhaisten, kenties kivikautisten, ihmisten maailmassa – ja samalla tarkastellaan niitä samoja olemassaolon ja maapallon tulevaisuuden kysymyksiä, joita me tarkastelemme tässä ajassa: naisten ja lasten asemaa yhteisössä sekä ekokatastrofia ja luonnonvarojen kulutusta sen osana.

Anderssonin aiemmat kirjat, runokokoelmat Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) ja Eutanasia (Kulttuurivihkot 2022) ovat minulle kovin tuttuja, runot joiltakin osin kirjallisuusterapeutin vastaanotollani tai sen liepeillä syntyneitä. Pii vie uusiin maisemiin ja syvyyksiin. Teemat ovat osin tuttuja ja kirjoittajalle keskeisiä: luonto, sudet, naisen asema, naiseksi kasvaminen, kuolevaisuuden kohtaaminen. Tässä teoksessa naiseksi kasvamiseen kietoutuvat noidat, noidan roviolla polttaminen.

Teos ilmestyi paperisena postuumina. Sähköisen version syksyllä 2023 vaikeaan sairauteen menehtynyt Andersson ehti nähdä.

Teos nostaa esille monia kysymyksiä, samalla ikiaikaisia ja tätä päivää: Saako tyttö sanoa vastaan, äidilleen ja muille? Mitkä ovat eläinten oikeudet? Milloin lapsuus loppuu? Mutta entä miten pitämyseläin kesytetään?

Meri on sini, liian suuri ollakseen meri.

Havu kulkee maavettä murtoviivaa

astuu aallon pyyhittäväksi jäljet.

Mouru voittaa varoitukset,

äidin

ja aikuisten kiellot.

Kuulematta kahlaa Havu kohti reunaa.

Helmiveneen pinta on karhea.

Havu silittää aarretta sormellaan.

Sisältä simpukka kuin pedon ansa,

sormenjälki

jatulintarha.

Pii yhdistyy siihen vuosituhantiseen jatkumoon, jossa ihmiset ovat yrittäneet tarinoiden ja myyttien avulla ymmärtää maailmaa, sitä, mitä ei loppujen lopuksi voida täysin ymmärtää: syntymistä, sairautta, kärsimystä, kuolemaa. Kuljetaan alkuaikoihin, jättiläisten maailmaan saakka. Suuret ja pienenpienet kohtaavat kuten monissa myyteissä, Kalevalassammekin.

Teoksen loppupuolella kysytään, loppuuko aika. Kuljetaan kohti jotain vääjäämätöntä, kenties yksilön kuolemaa, kenties koko ihmiskunnan tai maailman. Jossain kuitenkin joku vilvoittelee auringon kalvetessa.

Oliko tarkoitus jo alussa tikahtua

ilman syrjäyttäviin kaasuihin,

kulkea matalana, lähellä vaippaa

kuulla hapan kukkien maa?

Kerro minulle totuus.

Anderssonille tyypilliseen tapaan teos on tarkkaan mietitty, jokainen sana ja asettelu paikallaan. Kursiivilla on oma tärkeä roolinsa osassa tekstiä. Sivujen alareunassa kulkee kiinnostava oma tekstiosuutensa, osin me-muotoinen – kenties jonkinlainen tarkkailija.

Anderssonin teosta voi käyttää monissa kirjallisuusterapeuttisissa yhteyksissä. Se sopii muun muassa ympäristöahdistuksen tarkasteluun.

Luen samaan aikaan tiedetoimittaja ja tietokirjailija Karin Bojsin kirjaa Euroopan esiäidit. 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa (Minerva 2023), jossa kirjoittaja tarkastelee uusimpaan dna-tutkimukseen nojaten eurooppalaisten esiäitiemme ja -isiemme elämää. Kiinnostava ajatus, että Anderssonin kirjassa Bojsin kuvaamat kauan sitten eläneet ihmiset heräävät eloon: pääsemme kurkistamaan alkukotiin. Omalla tavallaan runoteos ehkä pääsee totuutta lähemmäksi kuin tiede. Siinä ovat mukana tunteet ja kokemukset.

Anderssonin sanoin vielä:

Loppuuko aika?

Mereen hajoava vuori

meistä jokainen