Kirjallisuusterapia-lehti vie tanssin pyörteisiin ja luovuuden lähteille

Syksyn 2019 Kirjallisuusterapia-lehden teemana on lukeminen ja kirjoittaminen eri luovien terapioiden muodoissa – tai pikemminkin kirjallisuusterapian ja muiden luovien terapioiden yhdistelmät.

Yhdessä kollegani Helena Hietaniemen kanssa viemme lukijat tanssin pyörteisiin tanssi-liiketerapian ja kirjallisuusterapian yhdistämisen mahdollisuuksia valottaessamme. Liikkeeseen houkuttelee niin satu ”Ruma ankanpoikanen” kuin Kreetalla ohjaamamme omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmän jäsenen kokemukset Artemis-jumalattaren seurassa.

Sirpa-Maija Harjunkoski kertoo ekspressiivisen taideterapian ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista ja luovuuden virkistävästä voimasta. Karoliina Maanmieli ja Anja Vanninen kuvaavat päihteitä käyttävien nuorten vanhemmille ohjaamaansa musiikkiterapiaa ja kirjallisuusterapiaa yhdistävää ryhmää ja sen voimauttavaa vaikutusta.

Luovien terapioiden voi katsoa parhaimmillaan muodostavan saumattoman kokonaisuuden, kuin hyvin toimivan yhteisön tai perheen, jossa autetaan ja tuetaan toinen toista ja opitaan toinen toiselta, kuitenkin omat rajat säilyttäen. Tähän saumattomuuteen lienee vielä matkaa suuremmassa mittakaavassa, vaikka yksittäiset toteutukset jo hyvin toimivatkin. Avoimuus säilyttäen on mahdollista päästä eteenpäin. Tästä on hyvänä esimerkkinä tämän vuoden alussa aloitettu yhteistyö luovien terapioiden kesken tavoitteena joskus tulevaisuudessa yhteinen taideterapeutin koulutusohjelma ja ammattinimike. Ennen sen toteutumista kaikki tahot järjestävät ja kehittävät koulutustaan omilla tahoillaan.

Toisena teemana lehdessä ovat sanataide ja runojen terapeuttisuus. Sanataideopetuksen raja kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan on veteen piirretty viiva. Lisäksi Päivi Kosonen päättää kolmiosaisen artikkelisarjansa hoitavasta lukemisesta.

Lehdessä muistetaan hiljattain edesmennyttä psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko Claes Anderssonia. Hänen otteensa psykiatrin työhön ja kirjoittamiseen on ollut hyvinkin kirjallisuusterapeuttinen, lukemisen ja kirjoittamisen hyvää tekevän vaikutuksen huomioiva. Claes Anderssonin muistokirjoituksen on lehteemme laatinut hänen eduskunta-avustajansa Aija Andersson.

Lehden kirjallisuusterapeuttinen harjoitus ammentaa Anderssonin nimeä kantavasta runosta. Runo ja harjoitus kutsuvat kohtaamaan omat nurjat puolet ja houkuttelevat huumorin avulla esille eteenpäin kantavia puolia meistä jokaisesta. Runon suomennokseksi valittu Leena Sippolan suomennos kirjasta Parantava runo (1985, Tammi) kunnioitukseksi Sippolan uranuurtavaa työtä suomalaisen kirjallisuusterapian parissa.

Lehdestä löytyy tuttuun tapaan kirja-arvioita. Sivunsa saa Juhani Ihanuksen kattavan teoksen Transformative Words arvio. Eija Leiviskän kirja Mielen sydän kertoo kirjoittajan kokemuksesta, miten sydämensiirrosta tai muusta vakavasta sairaudesta voi selvitä. Anja Snellmanin romaani Kaikkien toiveiden kylä vie aistivoimaisesti Kreetan menneisyyteen ja nykyisyyteen ja kertoo ennen kaikkea ystävyyden voimasta. Heli Hulmin Luopumisharjoituksia pohtii irti päästämistä kolmen naisen elämänkohtaloiden kautta. Sari Kortesojan runot teoksessa Stressaantunut koralli haalistuu ja Marja-Leena Mäkelän runot teoksessa Hitaasti huomiseen antavat uskoa sanojen voimasta toipumisessa ja elämänpolkujen tarkastelussa.

Jaana Raution taitto on jo toistamiseen ilo silmälle. Uusi tuttavuutemme paino- ja postitustyössä on tallinnalainen Printon.

Kiitos kaikille kirjoittajille ja lehteä tehneille!

Antoisia lukuhetkiä ja luovuuden lentoa!

Silja Mäki

Kirjallisuusterapia-lehden vastaava päätoimittaja

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Pieni tyttö kukistaa aikavarkaat

Sadun päivänä haluan tällä kertaa nostaa esiin Michael Enden saturomaanin Momo (1973/1977). Kirjan alaotsikkona on Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä joka antoi ihmisille takaisin ajan.

Kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Meidän tulisi huomata harmaat herrat, jotka salakavalasti vievät aikaamme ja saavat meidät siten stressaamaan, äksyilemään, voimaan pahoin ja lopulta monet meistä sairastumaan.

Tarinan päähenkilö on pieni orpo Momo-tyttö, joka asuu yksin vanhassa amfiteatterissa. Hänellä on paljon ystäviä, pieniä resuisia lapsia ja etenkin kaksi tiettyä aikuista, nuori elämäntaiteilija Gigi ja vanha kadunlakaisija Beppo. Yhdessä he leikittävät lapsia ja kertovat tarinoita.

Momolla on ihmeellinen kyky kuunnella. Kuuntelemalla hän saa kuulijansa oivaltamaan tärkeitä asioita itsestään ja elämäntarinastaan. Terapeutin vikaa, sanoisin. Osaisinpa ottaa hänestä mallia!

Onnelliseen kylään soluttautuvat vähitellen harmaat herrat, joilla alati roikkuu sikari suupielessä. Herrat petkuttavat ihmiset säästämään kiirehtimällä ja kovalla työnteolla Aikapankkiin aikaa, jota he sitten voisivat käyttää myöhemmin. Ihmiset kuitenkin sairastuvat kuolemantautiin eli ikävystyvät. Myöskään lapsille ei enää jää aikaa. Ensin lapset ovat oman onnensa varassa. Sitten heidätkin ohjelmoidaan aikapankin toiminnan alaisiksi, vaikkapa harrastamaan loputtomasti.

Myös Momon ystävät Gigi ja Beppo joutuvat ajan säästämisen pauloihin. Aiemmin vapaasti ja omaksi ja toisten iloksi tarinoita keksinyt ja kertonut Gigi rupeaa esiintyväksi taiteilija-Girolamoksi, joka kertoo rahasta. Hän muuttuu kiireiseksi ja stressaantuneeksi suureksi taiteilijaksi, joka on hetken maineen kukkulalla – ja alkaa sitten voida pahoin. Beppo yrittää pelastaa Momon, mutta päätyy lakaisemaan katua loputtomalla vimmalla, luullen siten säästävänsä aikaa tytölle.

Vain Momo pystyy vastustamaan harmaita herroja. Hänessä on riittävästi aitoutta, luovuutta ja lapsenomaisuutta. Hänet johdatetaan mestari Horan, elämän antajan, luo. Selviää, että harmaiden herrojen sikarit on tehty aikakukista ja vain niitä polttamalla he pysyvät elossa. He eivät ole ihmisiä vaan jotain aivan muuta.

Momo apunaan salaperäinen kilpilonna Kassiopeia pelastaa mestari Horan neuvoja kuunnellen maailman ja palauttaa menetetyn ajan ystävilleen ja koko ihmiskunnalle.

Tämä unohdettu tarina tulisi nostaa uudelleen esiin. Kovin mielelläni näkisin siitä elokuvan tai teatteriesityksen. Tämä kirja pitäisi lukea jokaisen, jolla ei ole aikaa tarinoille, leikille ja unelmoinnille, jokaisen burn outin vaarassa elävän ja elämän ilon kadottaneen.

Aikanaan luin Momon tarinaa pienille sanataidekoululaisille ja taisipa se innoittaa heidätkin tarinoimaan. Tämän tarinan käyttö tavalla tai toisella houkuttaa myös aikuisten kanssa kirjallisuusterapeuttisissa yhteyksissä.

Momon kansilehden liepeen mukaan kulttuurihistoriotsija Gustav René Hocke on sanonut, että tässä taideteoksessa yhdistyvät runous, tieteismielikuvitus ja yhteiskuntapoliittinen sariiri läpeensä omintakeisesti. Hän vertaa tarinaa  Swiftin Gulliverin retkiin. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä.

Googlasin Momon. Pettymyksekseni kirjasta ei löytynyt mitään, ainakaan tarkemmin kaivelematta. Sen sijaan löytyi lukuisia postauksia samaa nimeä kantavasta lapsia pelottavasta ja itsemurhiin johtavasta somessa levinneestä pelistä ja kuvia siihen liittyvästä naamiosta. Mitä tämä maailmasta kertoo?

Palaan Momo-kirjaan, pörröpäiseen tyttöön liian isossa miestentakissa, tyttöön, joka uskaltaa olla oma itsensä, leikkiä ja tarinoida ja uskoa onnelliseen loppuun. Toivottavasti voin säilyttää itsessäni tuollaisen kipinän – ja kyvyn kuunnella, niin muita kuin itseänikin.

Hyvää Sadun päivän iltaa kaikille!


Ende, Michael (1973/1977/2004) Momo. Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä joka antoi ihmisille takaisin ajan. Suom. Marikki Makkonen. Helsinki: WSOY.

 

 

Terapeuttisen sukupuun antia sukututkijoiden illassa

Sain  kutsun tulla 22.8.2019 kertomaan sukupuun pohjalta kirjoittamisesta Lahden seudun sukututkijat ry:n Terapeuttinen sukupuu -iltaan Lahteen. Toisena luennoitsijana oli historioitsija ja Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran erityisasiantuntija Ira Vihreälehto.

Me luennoitsijat emme tunteneet toisiamme etukäteen, mutta aiheemme etenivät kovin samanhenkisesti ja sukupuutyöskentelystä samoja keskeisiä asioita esiin nostaen, toivottavasti kuulijoiden mielestä toisiaan täydentäen ja vahvistaen. Sukupuuhun tutustuminen on voimallinen väline sukua tarkasteltaessa ja siitä on mahdollista löytää voimavaroja. Vaikeat ja vaietut asiat on hyvä nostaa päivänvaloon ja tiedostaa. Vain siten voi päästää irti menneen taakasta ja sukupolvisista taakkasiirtymistä.

Ira Vihreälehto puhui otsikolla ”Perintö, jonka sain. Sukututkimuksen työkalut itsetuntemuksen ja hyvinvoinnin lisääjinä”. Hän pohjasi osuutensa paitsi laajaan tietoon myös omakohtaiseen kokemukseensa ja kahteen kirjaansa, jotka olivatkin minulle tuttuja kesäisiltä lukuhetkiltä.

Kirjassaan Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä (2016) Vihreälehto kertoo kierhtovasta ja monipolvisesta selvitystyöstään. Isälle on äitinsä kuolinvuoteella selvinnyt, että hänen isänään pitämänsä mies ei olekaan hänen biologinen isänsä. Enempää vanhus ei saa kerrottua ennen kuin voimat ehtyvät. Pojantytär lähtee selvittämään isänisäänsä, joka on venäläinen sotavanki, heimosotavanki. Kirjaa lukee kuin jännitystarinaa. Kuka Otavan koulutilan sotavangeista on isänisä?

Väliin kirjaa lukiessa tulee mieleen, olisiko ollut paikallaan editoida pois jotkin tarkat selvittelyprosessin kuvaukset, puhelut, DNA-testien vaiheet ja tunnemylläkät. Toisaalta kuitenkin juuri prosessin kuvauksen autenttisuus ja rosoisuus tuovat mainiolla tavalla esille kirjoittamisen merkityksen suvun salojen selvittelijälle. Melkein käsin kosketeltava on lukijankin pettymys siitä, että isoisä jää edelleen arvoitukseksi.

Tämä arvoitus on poikinut toisen Vihreälehdon kirjan Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana (2018), jossa isoisän etsinnän aikana alulle saatettu materiaali laajenee tutkielmaksi vankileireiltä maalaistaloihin työhön lähetettyistä vangeista ja heidän naissuhteistaan. Vihreälehto on auttanut useita ihmisiä etsimään sukulaisiaan. Tämä työ ja kirjoitustyö jatkuvat edelleen. Kirjoissaan Vihreälehto jakaa myös sukututkijoille arvokasta tietoa mm. DNA-testeistä ja hyödyllisistä sivustoista.

Vihreälehdon luennossa nousi esille se, miten monenlaista meidän kaikkien sukupuissa voi olla, hänellä isän puolella sotavanki, äidin puolella rikollinen, viinanpolttaja. Pidin kovasti näkökulmasta, että tämä viinanpolttajaisoisä oli omanlaisensa tiedemies: osasi polttaa niin puhdasta viinaa, että toisissa elämänoloissa olisi kenties ollut menestynyt kemisti.

Omassa osuudessani ”Sukupuusta kirjoittaminen sukuun tutustumisen ja itsetuntemuksen välineenä” kerroin siitä, miten kirjoittamalla on mahdollista viedä sukupuutyöskentelyä uudelle ulottuvuudelle. Luovan ja elämäkerrallisen kirjoittamisen keinoin sukupuuluurangolle on mahdollista luoda lihat päälle.

Liikkeelle lähdetään olemassa olevista faktoista – nämä ihmiset, vuosiluvut ja tapahtumat ovat tiedossa – ja annetaan mielikuvituksen lentää yksityiskohdissa. Mitä kukakin sanoi ja tunsi sodan syttyessä tai rauhanjulistuksen kuultuaan? Miten työt sujuivat navetassa ja heinäpellolla? Joku kirjoittaa kohtauksen, jossa isoäiti itkee Mustikki-lehmän kylkeen murheensa, joita ei voi muille jakaa. Toinen kuvaa isoisän hevosenostoreissun, joka venähti hieman liiaan pitkäksi ja jonka seurauksena myöhemmin ilmaantui mystinen setä.

Kirjallisuusterapeuttisuus kulkee työskentelyssä mukana etenkin ryhmien keskusteluissa, joissa on mahdollista jakaa pohdintojaan ja tunteitaan, itkeäkin suvun kohtaloiden äärellä. Moni kirjoittaa ryhmissä tavallaan kaksi tarinaa. Ensimmäinen on sydänverellä kirjoitettu, ehkä hämennyksen ja itkunkin tihrustama, joka jaetaan ryhmässä luottamuksellisessa ilmapiirissä, toinen editoitu versio sukulaisille tai julkaistavaksikin.

Ryhmissä, samoin kuin tässä iltatilaisuudessa, johdatin osallistujat tutkimaan sukupuussaan esiintyviä perherooleja: Kuka on suvun huolehtija tai vastuunkantaja, kuka taivaanrannanmaalari tai vastarannankiiski. Ylös kirjattiin myös sukulaisille tyypillisiä sanontoja: ”Aina kannattaa yrittää.” ”Ei sinusta mitään tule.”

Lopuksi ohjasin osallitujat tutkimaan sukupuunsa ketjuja ja niiden katkeamisia ja kirjoittamaan niiden tai perheroolien innoittamana elämäkerrallista tekstiä, vaikkapa kuvauksen juhlapäivästä, tai herättämään henkiin suvun henkilön, joka voi toimia itselle voimauttavana esikuvana. Noin 50-henkinen osallistujajoukko keskittyi kynien hiljaisessa rapinassa. Ääneen kaikkien kuullen tulivat jaetuiksi muistot ja kuvaukset mummosta ja sen myötä pohdinnat mommon roolin olemuksesta ja muutoksista ajan myötä. Eräs osallistuja kuvasi sitä, miten yksi muisto johtaa kirjoittamisen myötä toiseen, avaa uusia ikkunoita menneeseen. Muutama itkikin, mikä ei ole poikkeuksellista tällaisissa yleisötilaisuuksissa, saati turvallisissa ryhmissä.

Oli ilo jakaa taas kirjoittamisen ja sukuun tutustumisen voimauttavan vaikutuksen sanomaa – ja ajella kotiin valoisassa elokuun illassa.

 

Lähteet

Mäki, Silja (2017) Elämäkerrallinen kirjoittaminen eheyttää. Kirjallisuusterapia 2/2017, 32-34.

Vihreälehto, Ira (2016) Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä. Jyväskylä: Atena.

Vihreälehto, Ira (2018) Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana. Jyväskylä: Atena.

 

 

 

Vilijonkka – kohti sukua ja pelkoja

Sain taas aloittaa syyskauden aherruksen Mustasaaren upeissa luonnonläheisissä maisemissa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla. Odotin lauttaa Taivallahdessa koivunrungolla istuen ja runsaat pihlajanmarjatertut toivottivat minut tervetulleeksi matkalla lauttalaiturista saareen.

Tänä vuonna vuorossa oli Satujen saari, kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille. Satuja ja niiden kautta omaa elämää ja tunteita lähti ennakkoluulottomasti tutkimaan kahdeksan upeaa naista. Saari tarjosi rantakivensä ja kallionsa, niemennotkonsa, pienen hiekkarantansa ja metsäiset saarekkeensa kirjoittajille. Vankkoja puita ja ikiaikaisia kallioita vasten oli turvallista kirjoittaa vaikeistakin asioista.

Erityisesti Tove Janssonin satunovelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” herätti tällä kertaa vilkasta pohdintaa ja syvällisiä tekstejä. Sitä ryhmälle ääneen lukiessani tuuli riepotteli meitä sopivan uhkaavasti Hevossaaren kallioilla, vaikka muuten elokuun alun illat olivat kesäisen leppoisia.

Novellissa rouva Vilijonkka asuu talossa, jonka luulee olevan vanha sukutalonsa. On kaunis kesäpäivä mattolaiturilla, mutta Vilijonkka on vakuuttunut, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Nouseekin myrsky, jota saa oikein kunnolla pelätä. Kun talo sitten melkein romahtaa ja Vilijonkka istuu rantahiekalla, kaikki onkin hyvin. Hän on uskaltanut kohdata pelkonsa.

Novellia on luonnehdittu yhdeksi maailmankirjallisuuden parhaista pelon ja paniikin kuvauksista. Myös ryhmän jäsenet se vei kuulostelemaan omia pelkojaan. Joku muisteli lapsuudenaikaisia pelkoja, aikuisen näkökulmasta hassujakin, mutta lapselle kovin tosia. Moni osallistuja tutki ahdistus- ja paniikkitaipumustaan. Jo sen oivaltaminen, kuinka tavallinen tämä vaiva meillä ihmisillä on, oli helpottavaa. Novelli johdatti monet myös huomaamaan, miten he ovat löytäneet elämässään rauhan paikkoja ja huojentavia hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä.

Yksi osallistuja totesi hänelle tärkeästä ja terapiassa tarkkaan luetusta novellista löytyvän edelleen uusia ulottuvuuksia, etenkin hellyyden tunteen Vilijonkkaa kohtaan – ja ehkä myös itseään kohtaan. Ennen kaikkea hän sai tilaisuuden huomata, miten on mennyt eteenpäin paniikkitaipumuksensa kanssa, parantunut suorastaan. Moni tunnisti ylihuolehtivat vanhemmat paniikkitaipumuksensa takaa. Yhdessä mietittiin, miten katkaista sukupolvien ketju, ettei taipumus siirtyisi lapsille.

Novelli näyttäytyi metaforana elämän pelolle: talossa kaikki on väärin, mutta Vilijonkka ei uskalla muuttaa sieltä pois. Novellin sukulaisuusteema vei osallistujat omien sukujensa ja sukutarinoittensa äärelle sekä vierailemaan mielikuvissa sukutaloissa, kuka jo kauan sitten menneisyyteen jääneessä, kuka talossa, jonka kohtalo on omissa käsissä. Lukukokemus johdatti myös läheisten kuolemaan ja sairauksiin sekä pohdintaan siitä, kuka laittoikaan lapsuudessa kotitalon ovet lukkoon. Ylisukupolvinen trauma tuli monessa kohtaa tunnistetuksi, niin sotatraumojen kuin tavallisessa arjessa siirtyneiden toimintatapojen muodossa.

Novellin valtava vesipatsas herätti pohdintaa. Ehkä se on fallos tai naisen kokemus falloksen vaikutuksista, vellova, välillä lähestyvä, välillä etääntyvä halu ja kiihottuminen. Se voisi olla myös Janssonin kaapista ulos tulo. Niin kuin hyvä symboli, se voi olla myös mitä tahansa muuta.

Luonto on vahvasti mukana tässä niin kuin niin monessa puhuttelevassa tekstissä. Luonto ja aistillisuus paitsi pelottavat myös ottavat syliin ja ravistelevat ravistelua tarvitsevaa. Näin voi tapahtua muutos.  Muutama kirjoitti novellille uuden lopun, itseä hoitavan.

Taas kerran on todettava Tove Janssonin viisaus ja hämmästyttävä tarkkanäköisyys. Novellissa on klassikkoainesta – ja ihmisillä kyky tunnistaa itsessään tärkeitä asioita ja sen kautta löytää uutta voimaa ja luottamusta elämään. Myös naurua ja iloa mahtui mukaan.


Novelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” löytyy Tove Janssoni novellikokelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962/87, WSOY).

 

 

Artemis ja tarkan tähtäämisen taito

Hekaten kynän kärjellä -kirjoittajakurssi Kreetan Paleohorassa huipentui tänä vuonna Artemis-jumalattareen, kuten edellisinäkin vuosina. Tällä kertaa Artemis muodostui monelle osallistujalle erityisen tärkeäksi ja nosti esiin merkityksellisiä oivalluksia ja muistoja sekä uskallusta ja rohkeutta.

Antiikin Kreikan mytologioihin ja ennen kaikkea jumalattariin keskittyvä kirjallisuusterapeuttinen ja  omaelämäkerrallinen kurssi toteutettiin Paleohorassa tämän vuoden kesäkuussa kolmatta kertaa, jälleen harrastematkoihin keskittyneen MatkaPaletti Oy:n ja Päivi Tossavaisen siipien suojissa. Ohjaajaparinani oli kirjallisuusterapiaohjaaja Helena Hietaniemi.

Artemis-jumalatar oli Zeuksen ja Leton tytär ja runouden ja parannustaidon jumalan Apollon kaksoissisar. Myytin mukaan kaksoset syntyivät Deloksen saarella. Artemis syntyi ensin ja ryhtyi heti auttamaan äitiään veljensä synnytyksessä. Tästä syystä hän on myös synnytyksen jumalatar, vaikka kuuluukin itse neitsytjumalattariin.

Artemis on kookas ja kaunis metsästyksen ja kuun jumalatar, jonka keskeinen ominaisuus on tarkka taito tähdätä maaliin. Hänet on kuvattu pukeutuneena lyhyeen tunikaan, mukanaan hopeajousi ja selässään viini täynnä nuolia. Hänet on kuvattu myös valon kantajana kädessään soihtu, kuu ja tähdet päätä ympäröimässä. Myyteissä hän asui metsässä, vuorilla ja niityillä ja liikkui nymfien ja metsästyskoirien seurassa.

Psykologisesti Artemis on vahvatahtoinen sisar, päämäärätietoinen ja rohkea tavoitteiden saavuttaja. Hän on itsenäinen, riippumaton, intuitiivinen, vaistonvarainen ja kilpailullinen. Hän voi olla myös omahyväinen ja suvaitsematon korkeiden tavoitteittensa takia, jopa säälimätön ja raivoisa oikeamielisyyden puolustaja, joka toimii ennen kuin ajattelee. Hän on sellaisen nuoren naisen arkkityyppi, joka suuntaa päättäväisesti katseensa henkilökohtaisiin päämääriin. Niinpä mm. feministit ovat ottaneet hänet johtotähdekseen.

Kurssillamme Artemista tutkittiin paitsi kirjoittaen myös tanssi-liiketerapian keinoin, jousiammuntaa mukaillen ja tarkkaa tähtäämistä kokeillen.

Artemis johdatti naiset etsimään elämänsä varrelta aikoja, jolloin heillä on ollut korkeita päämääriä ja uskallusta mennä niitä kohti. He löysivät yhteyden nuoruuden Artemikseensa tai lähtivät tutkimaan Artemista itsessään tässä iässä. Joku sai yhteyden suruunsa siitä, että ei ollut koskaan uskaltanut valita kohdetta ja osua täydellisesti maaliin. Tämä oivallus avasi mahdollisuuden etsiä kohteita tulevaisuudessa.

Yhden ryhmän jäsenen Artemis johdatti isän kohtalon äärelle. Hän oli mielikuvissaan isän mukana sodassa, lähettinä eturintamassa. Isäkin tähtäsi ja osui. Tarkka-ampujat eivät osuneet häneen. Hän palasi neljän nuoremman veljensä kanssa sodasta. Nuoremmat veljet palasivat vahingoittumattomina, isäkin vain sirpaleen haavoittamana. Mielikuvituksen ja liikkeen ja niiden synnyttämien tunnemuistojen avulla osallistuja sai mahdollisuuden löytää ymmärrystä selittämättömälle. Syvälinen kokemus auttoi häntä tuntemaan paremmin isäänsä ja tämän tarinaa. Se toi isän lähemmäksi.

Artemis antoi monelle naiselle vastapainoa äidilliselle Demeter-puolelle ja haavoittuneelle Persefonelle. Artemis auttoi löytämään vahvuutta, itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Toisaalta ne, joilla Artemis on psyykessä vahvana, saattoivat  opetella tienristeyksessä viipymistä ja mielenmalttia intuition ja sisäisen viisauden jumalattaren Hekaten kanssa.

 

Kirjoittamisen ja jumalattarien kanssa seurustelemisen lisäksi matkalla oli aikaa pulahtaa turkoosinsiniseen Libyanmereen, herkutella kreetalaisen keittiön antimilla, istua omintakeisissa kahviloissa ja tavernoissa tai kiivetä kylää vartioivalle venetsialaisaikaiselle Selinon linnoitukselle. Yhteiset retket suuntautuivat bussilla viehättävään pieneen vuoristokylään ja laivalla veden virtausten mukaan muotoaan muuttavalle Elafonissin kahluusaarelle ja illanvietot paikallisiin tavernoihin.

Lisää tietoa Artemiksesta löytyy mm. seuraavista kirjoista:

Bolen, Jean Shinoda (2002) Jumalattaren aika. Naisen kolmas ikä. Suom. Ritva Hellsten. Helsinki: Rasalas.

Lindholm-Kärki, Anne (2007) Unet ja arkkityypit. Naisen sisäiset tiennäyttäjät. Helsinki: Rasalas.

 

 

 

 

 

Mielellä on sydän

Mielellä on sydän

Toukokuun kunniaksi minulla on ilo esitellä uusi kirja:

Eija Leiviskä: Mielen sydän – ajatuksia elämän vaikeuksien kohtaamisesta, ihmisen sisäisen kasvun mahdollisuuksista ja eheyden vahvistumisesta. Opus Liberum, 2019.

Mielen sydän on koskettava kertomus sairastumisesta ja sairauden kanssa elämisestä ja lopulta sydämensiirrosta ja siitä toipumisesta. Paitsi sairastumisesta teos kertoo tarinan siitä, kuinka elämän keskelle ilmestyvä kriisi riisuu suorituskeskeisen elämän, ja kuinka kiire, arkinen touhotus, saavutukset ja turhamaisuus hautautuvat vuosein varrella – kirjoittajan omin sanoin – aavikon hiekkaan. Kirjan punaisena lankana toimii Eijan mielen matka läpi suuren elämänmuutoksen.

Aihe on raskas, raju ja omakohtainen. Tämä tuo Eijalle mukanaan haasteita kirjoittajana. Miten kirjoittaa ihmiselämän syvimmistä kysymyksistä niin, että teksti on silti helposti lähestyttävää? Hän ratkaisee tämän käyttämällä kielikuvia ja metaforista kieltä. Kielikuvat ovat kekseliäitä ja kieli kaunista. Eija onnistuu kertomaan sisäisistä prosesseistaan oivaltavasti ja valoisasti. Kirjan tarina on samaan aikaan repivä ja kaunis.

Teos kertoo myös kirjoittamisesta ja sen terapeuttisesta merkityksestä. Eija kuvailee saatesanoissaan kirjoitetun, lausutun tai lauletun sanan terapeuttisten vaikutusten esillä olosta jo antiikin Kreikan ajoista lähtien. Ylijumala Zeuksen poika Apollo oli lääketieteen ja parantamisen sekä runouden ja taiteiden jumala. Tuohon aikaan ajateltiin, että sana saattoi toimia lääkkeenä ja tuottaa sielun harmoniaa. Hyvien sanojen kautta voitiin lieventää tuskaa, kipua ja kärsimystä. Loukkaavat sanat taas vahingoittivat sielua. Lääketiede on kehittynyt, mutta sanojen osalta näin on edelleen.

Eijalle sanat ovat toimineet edellä kuvatusti lääkkeenä. Kirjoittaminen on tuonut iloa ja lohtua vaikean elämänvaiheen läpi käymiseen. Se on ollut parantavaa, voimaannuttavaa ja itseä kehittävää.

Itsenäisen lukemisen ja kirjoittamisen ohella Eija osallistui ohjaamaani Satujen salaisuudet -ryhmään. Hän kuvasi ryhmään osallistumista seuraavasti:

Sain kokea satujen hoitavan puolen ja kuinka hyvän tarinan rikas sisältö avautuu kerroksittain niin kuin oma elämä. Kuinka satujen sisältämien vertauskuvien kautta umpikujat ja mahdollisuudet avautuvat ja kuinka hyvä tarina luo toivoa ja vie eteenpäin.

Ryhmässä satujen pohjalta kirjoitetut omat tekstit inspiroivat myös henkilökohtaisen kokemuksen muuntamista tarinaksi, joka nyt on ilmestynyt Mielen sydän -kirjana.

Vaikka kirja on vahvasti omakohtainen, se aukeaa samalla myös syvällisesti yhteiseksi inhimilliseksi kokemukseksi, josta monenlaisista sairauksista tai muista elämän haasteista kärsivä voi saada voimaa ja lohdutusta.

Kirjaa voi ostaa Opus Liberumin online-kirjakaupasta (hinta 18,90€)

http://opusliberum.com/kauppa/mielen-sydan/

Kirjasta ja kirjoittajasta voit lukea lisää täältä

https://www.eija-leiviska.com/

 

Tarinoiden mieli löytyi Suomenlinnassa

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n Tarinoiden mieli – kirjallisuusterapian väyliä maailmoihin -päivää vietettiin perjantaina 22.3.2019 Suomenlinnassa. Pirunkirkon Pajasali loi päivälle ainutlaatuisen tunnelmansa valkoisiksi kalkittuine seinineen ja dramaattisine ikkunasyvennyksineen, joihin saattoi vetäytyä kirjoittamaan ja kuulostelemaan mielensä liikkeitä. Kirkas keväinen päivä innoitti. Osallistujia oli yli 40.

Aamun avasivat yhdistyksemme lausuntataiteilijat kirjailija, kirjallisuusterapiaohjaaja Heli Hulmi ja psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Jaana Huldén Tomas Tranströmerin runoista kootulla esityksellään Huldén & Hulmi  goes Tranströmer II. Runoilija on heille ehtymätön kaivo, joka myös koskettaa kuulijoita syvällisesti. Minua puhutteli tällä kertaa erityisesti runo, jossa pohditaan lasin symbolista merkitystä: sen läpi näkee mutta ei saa emotionaalista kontaktia toisiin. Tässä kohtaa Hulmi melkeinpä kieriskeli lattialla runon lasioven edessä, pääsemättä sisään. Tulkinta on tuttu satuterapiayhteyksistä ja Marie-Louise von Franzin jungilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät mm. Lumikki- ja Ruusunen-satuihin.

Minä jatkoin tästä kansansatujen terapeuttisuuteen. Työstettäväksi saduksi olin valinnut Hannun ja Kertun, sadun, joka porautuu ihmisen elämän ja mielen peruskysymyksiin: turvan, huolenpidon ja ravinnon tarpeeseen, lapsen ja vanhempien suhteeseen sekä ennen kaikkea kasvuun ja sen välttämättömyyteen. Sadun alkukuvassa äidin ravinto on lopussa ja lasten täytyy opetella selviytymään itsekseen. Metsään eksyminen kuvaa sitä, että ihmisen on löydettävä itsensä uudenlaisessa, perustavanlaatuisesti muuttuneessa elämäntilanteessa – joka voi tosielämässä olla mikä tilanne tahansa.

Osallistujat kuuntelivat sadun lukua keskittyen. He lähtivät kirjoittamaan siitä, mihin sadun tunnelmat johdattivat. Osa sujahti Hannun tai Kertun nahkoihin, häkkiin tai veljeä lihottamaan sekä niin omasta kuin sisaren puolesta pelkäämään. On aina yhtä hämmästyttävää, miten keskenään vieraat ihmiset lähtevät jakamaan kirjoittamaansa ja kokemaansa pienissä ryhmissä tällaisessa yleisötilaisuudessa: kosketetuksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksia, uskalluksia kurkistaa omaan sisimpään ja sisäiseen lapseen.

Lounaan jälkeen dosentti Juhani Ihanus kertoi meille luennossaan tarinallisuuden ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista. Hän peilasi aihetta Daniel Sternin käsityksiin minuuden kehittymisestä pienen vauvan ydinminuudesta kertovaan minuuteen tarinoiden maailmassa sekä Dan McAdamsin ajatuksiin narratiivisesta identiteetistä. McAdamsin avaukset elämäntarinan tutkimuksen keinoista yhtenevätkin kirjallisuusterapian menetelmien kanssa: varhaisin muisto, merkityksellinen nuoruuden muisto, tulevaisuuden näky… Elämäntarinoilla kerromme itsellemme ja toisillemme, keitä olemme, millainen identiteettimme on ja miten se muuttuu.

Seuraavaksi pääsi vaihtiin Tarinateatteri Mosaiikki, joka syvensi ja kokosi huikealla tavalla yhteen päivän antia. Osallistujat pääsivät tutkailemaan elämänsä kysymyksiä ja näkemään ne kolmen taitajan esittäminä. Estradille nousi paitsi kuvia Tranströmerin runoista myös Hannusta ja Kertusta. Sadun kuuntelemis- ja kirjoittamiskokemus syveni niin sisaruuden, äitisuhteen kuin elämän suunnan pohdintaan. Lopulta äitejä melkein kirjaimellisesti työnnettiin uuniin. Rajulta kuullostavat näyt olivat niin niiden esille nostajille kuin kuulijoille ja katsojillekin katarttisia, puhdistavia. Eräs osallistuja kertoi jälkeenpäin olleensa mukana monessa tarinateatteritilaisuudessa mutta että ei ollut koskaan nähnyt näin syvälle menevää työskentelyä.

Sokerina pohjalla päivän juontaja Kirsi Marttinen repi tarpeettomiksi käyneitä kirjoja ja antoi meille osallistujille mahdollisuuden löytää niiden sivuilta sanat, joilla kuvata päivän antia. Kierrätystä parhaimmillaan. Valitsin sanat: ”Lennän tähtiin ja vielä kauemmas.”

Kiitos kaikille päivän suunnittelijoille, järjestäjille, toteuttajille ja osallistujille! Kiitos, että sain olla mukana! Tarinoilla on mieli.

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.

 

 

Eila Käräjämies in memoriam

Hän lähti tyylillä

Sain jouluaaton aattona kesken piparinpaiston suru-uutisen: ystäväni, opiskelutoverini ja psykoterapeuttikollegani Eila on kuollut. Hän sairasti vaikeaa syöpää. Tieto hänen pois menostaan oli samalla surullinen mutta myös helpottava. Kärsimysten tie oli päättynyt ja hän oli saanut levon.

Eila Käräjämies (1959-2018) oli ryhmäpsykoterapeutti ja työnohjaaja. Hän luotsasi Kouvolassa Palvelukoti Ilona Oy:tä, joka sai vuonna 2008 Elimäen Yrittäjien yrittäjäpalkinnon.

Opiskelimme yhdessä yksilöpsykoterapeuteiksi Helsingissä. Opintoihin liittyvän tiiviin pienryhmän monissa syvällisissä keskusteluissa ystävyys tiivistyi nopeaa vauhtia. Muistan erityisesti yhdessä purkamamme terapiaharjoituksen, jossa sisäinen isosisko ja pikkusisko keskustelevat ja kannattelevat toisiaan, katsovat asioita hieman eri perspektiiveistä.

Matka hautajaisiin ja muistotilaisuuteen Kotkaan Ulla-ystävän (Ulla Pentikäinen) kanssa halki lumisen maiseman oli merkittävä. Tilaisuus Kotkan upeassa kirkossa oli paitsi juhlava myös lämminhenkinen ja muistotilaisuus seurakuntatalolla kaunis. Eilan henki aivan kuin heräsi eloon muisteluissa ja tilaisuuteen osuvasti valitussa musiikissa. Saattoväki koostui paitsi Eilan omaisista myös ystävistä ja työ- ja opiskelutovereista.

Monissa puheenvuoroissa Eilaa kuvattiin erityisen sydämelliseksi ja aina toiset huomioivaksi, itsensä sivuun laittavaksi. Sellaisena minäkin hänet muistan. En tiedä toista ihmistä, joka niin aidosti osaisi käyttää toisista hellittelynimiä ja kirjoittaa kortteihin lämpimiä toivotuksia. Jonkun toisen suusta ja kynästä ne olisivat voineet tuntua teennäisiltä mutta eivät koskaan hänen. Mieleen jäi erityisesti puheenvuoro, jossa muistelija kertoi saaneensa kukkia, kun meni Eilan luo kylään.

Eila oli myös hetkessä läsnäolon mestari, jolla oli taito nähdä ja luoda kauneutta. Kirjoittaminen oli yksi meitä yhdistävä tekijä.

Pastori Leena Harjunpään, niin ikään Eilan opiskelutoverin  ja ystävän,  kirkossa pitämän puheen yksi sanoma, mukavalla huumorilla höystettynä, oli, että Eila eli ja myös lähti tyylillä – lähti mustassa pitsimekossa ja kettuvillasukissa. Loppuun saakka hän eli täysillä ja oli huoliteltu, mutta ei sitäkään koskaan teennäisellä tavalla. Sairaalan yöpöydällä oli aina hajuvesipullo, vaikkei se ihan sallittua olisi ollutkaan, ja viimeisinä päivinäänkin hän halusi papiljotit päähän.

Automatkoilla Ullan kanssa mietimme, että on surullista, että Eilan elämä jäi kesken. Hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Ja toisaalta, mitä on kesken jääminen? Onko elämä kuitenkin kokonaisuus juuri sellaisenaan kuin se on, sen mittaisena ja niillä sisällöillä ja kokemuksilla, jotka siihen kuuluvat? Kuka voi määritellä, mitä elämän pitäisi sisältää ja minkä mittainen sen pitäisi olla? Ovatko olennaisempia kuitenkin kohtaamisen hetket ja yksittäiset teot – ja se henkinen perintö, jonka ihminen jättää? Kaikella on aikansa.

Pastori tiivisti muistotilaisuuden lopuksi puheenvuoroista haasteen meille koko saattoväelle, sukulaisille ja ystäville: Vaalikaamme Eilan muistoa viemällä eteenpäin hänen tapaansa muistaa, ilahduttaa ja kannatella toisia ja etsimällä valoa pienistäkin arjen asioista. Otan haasteen vastaan. Kiitos, Eila!

Luin muistotilaisuudessa seuraavan Eeva-Liisa Mannerin runon, sillä ajatuksella, että se kuvaa Eilan taitoa olla läsnä hetkessä ja arvostaa luontoa. Ajattelin sen tuovan myös lohtua meille Eilaa kaipaaville ja muisteleville siitä, että elämän jatkuu, uusi aamu kohoaa aina. Vuorokaudenajat ja vuodenajat vaihtelevat, vaikka ihmiselämissä tapahtuisi mitä tahansa.

 

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet
ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.

(Eeva-Liisa Manner,
Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)


Kuvassa Kotkan kirkko iltapuvussaan 5.1.2019

 

 

Lapsen oikeuksien päivänä: Lapsella on oikeus satuihin

Tänään 20.11. vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää.

Ote Lapsen oikeuksien päivän nettisivuilta tältä päivältä:

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989 ja se tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1990. Suomessa sopimus on ollut voimassa vuodesta 1991. Lapsen oikeuksien sopimus on laintasoinen, ja se koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää vietetään 20.11. ympäri maailmaa sopimuksen hyväksymisen kunniaksi. Päivän tarkoituksena on tuoda esille lapsen oikeuksia, niiden tärkeyttä ja merkitystä niin meillä Suomessa kuin muualla maailmassa.

Tänä  vuonna Lapsen oikeksien päivän ja koko tämän viikon teemana on osallisuus. Aihetta lähestytään usein toiminnallisesti, niin kuin siihen hyvin sopii. Opettajille on laadittu paljon hyvää opetusmateriaalia ja vinkkejä.

MLL:n asiantuntijan mukaan lapset ja nuoret, jotka ottavat yhteyttä järjestön auttavaan puhelimeen ja nettipalveluun, nostavat usein esille masennuksen, yksinäisyyden ja koulukiusaamisen – kaikki asioita, jotka paitsi aiheuttavat pahaa oloa myös uhkaavat osallisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Yksi hyvä ja yksinkertainen mutta samalla lempeän tehokas tapa edistää hyvinvointia, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta on lukea lapselle satuja ja tarjota yhteinen hetki, jossa on mahdollisuus keskusteluun ja tunteiden ilmaisemiseen. Näin lapselle tarjoutuu  mahdollisuus kuulluksi tulemiseen ja kokemukseen hyväkstytyksi tulemisesta sellaisena kuin hän on. Satujen avulla on myös mahdollista mennä hellävaraisesti kohti edellä mainittuja haastavia teemoja.

Sadut hoitavat lapsen mieltä hellävarasesti lapsen itse sitä huomaamatta. Sadut antavat lapselle mahdollisuuden luoda mielikuvia ja auttavat herättelemään ja tunnistamaan tunteita. Hyvän ja pahan taistelun kautta lapsi pystyy asettumaan erilaisiin rooleihin ja siten kokemaan turvallisesti sekä pelon että onnistumisen tunteita. Matkat mielikuvitusmaailmaan vahvistavat lapsen minää ja kosketusta todellisuuteen, koska niissä kohdataan samoja haasteita kuon todellisuudessa, usein toki symbolisessa muodossa.

Sadut ruokkivat unelmia. Niitä jokainen tarvitsee päästäkseen elämässä eteenpäin. Sadut tuovat myös toivoa. Samalla tavalla kuin sadun sankari on sadun alussa mahdottoman tehtävän edessä, kuten Hannu ja Kerttu yksin metsässä, lapsi voi kokea olevansa omassa elämässään mahdottoman edessä. Kun lapsi saa seurata, miten sankari selviää mahdottomista koettelemuksistaan, hän saa toivoa, että voi selvitä oman elämänsä haasteista.

Lapsi kokee usein olevansa paha tai kiittämätön tai saattaa tuntea syyllisyyttä vihan ja kateuden tunteistaan. Sadut, kuten Lumikki ja Tuhkimo, antavat lapselle viestin siitä, että se on luonnollista. Yhteinen satuhetki aikuisen kanssa viestittää siitä, että koska aikuinen lukee sadun lapselle, aikuinen ymmärtää, että lapsessa ovat nuo tunteet ja että hänet hyväksytään niine tunteineen kaikkineen. Tuhkimo lupaa, että lapsi pääsee alennustilastaan ja hänen arvonsa huomataan.

Nuorille kasvun ja aikuiseksi kehittymisen vaiheista kertovat muiden muassa Ruusunen ja Lumikki. Sadut antavat myös vanhemmille vahvan viestin siitä, että kasvamisen ja muutoksen on tapahduttava.

Kiitos edelliset ajatukset meille käytännön satuterapeuttiseen toimintaan maailmalta tuoneelle ryhmäpsykoanalyytikko Ritva Kajamaalle!

Paitsi kansansadut, hyvä hetkiä lasten kanssa tarjoavat toki myös kirjailijoiden kirjoittamat taidesadut sekä lukuisat täsmäkirjat erilaisista arjen aiheista.

Kirjallisuusterapeuttisissa ja satuterapeuttisissa ryhmissä osallisuuden voi viedä pidemmälle ja toiminnallisempaan suuntaan. Satuja voidaan yhdessä paitsi kuunnella ja kirjoittaa myös leikkiä, kuvittaa ja näytellä. Jokainen saa mahdollisuuden osallistua ja kokea, taidoista riippumatta. Kaikki tämä sopii hyvin myös koulutyösketenlyyn, kaiken ikäisten kanssa.

Mainio keino osallisuuden edistämiseksi on myös sadutus, joka on kasvatustieteiden tohtori Liisa Karlssonin lanseeraama menetelmä lapsen osallisuuden edistämiseksi. Sitä on hienosti toteutettu myös maailmalla köyhimmissäkin maissa. Myös satukirja tai itse kerrottu satu mukautuu moneen ja kulkee mukaan isommitta kuluitta vaikka maailman ääriin.

Liputtakaamme lapsen oikeuksien päivän puolesta! Eläkööt sadut!