Naiset tanssivat omaa paikkaa ja rajoja tutkien

Hentoisia tuikkivia valoja, jotka liikkuvat pimeässä tilassa. Niiden myötä alkaa hahmottua joukko ihmisiä, naisia, jotka käyvät ikään kuin esittäytymässä jokaisessa näyttämön kulmassa.

Yleisö istuu ison esiintymislavan reunoilla, seinän vierillä. Kaikilla on esteetön näkymä lavalle. Kontakti esiintyjien ja yleisön välillä muodostuu vahvaksi. Tanssijat hymyilevät hetkittäin yleisölle, hakevat kontaktia yksittäisiin katsojiin. Tämä ei tunnu kiusalliselta vaan luonnolliselta.

Tanssija-koreografi Ninu Lindforsin ohjaama ”Maan päällä paikka” on kiinnostava tanssiesitys, jossa tanssijoina ovat Vanajan vankilan naiset. Ohjauksellisesta ja dramaturgisesta dialogista vastaa Hannele Martikainen, Taittuu ry:n ohjaaja ja tuottaja, joka on tehnyt yli vuosikymmenen ajan vankien kanssa töitä erilaisissa teatteriproduktioissa, syrjäytymistä vastaan ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Tämä esitys toteutuu Zodiakissa Helsingin Kaapelitehtaalla.

”Maan päällä paikka” tutkii ihmisen paikkaa, tarvetta omalle paikalle ja tilalle, johonkin kuulumisen ja toisaalta paikan vaihtamisen tarvetta. Se tutkii myös ihmisen kaipausta onnellisuuteen ja tasapainoon, ehkä myös mukavuudenhalua. Ninu Lindforsin mukaan teoksen temaattinen sisältö on lähtenyt liikkeelle omaisuutta koskevista sukuriidoista, lapsuuden kesäpaikoista, joiden maisemat kuuluivat alun perin kaikille. Teos on tutkimus matkasta itseen ja siihen, mikä riittää tai ei riitä ja mitä voi omistaa.

Kuusi naista piirtää rajojaan, niin kehonsa rajoja kuin ympäristönsä, paikkansa rajoja. Yksinäisyyteen syntyy pieniä varovaisia kohtaamisia ja vähitellen lujempia yhteyksiä. Sitten taas erkaannutaan. Näinhän se elämässäkin menee. Esityksen edetessä irralliset kodittomat hahmot alkavat olla kotonaan itsessään ja paikassaan vähitelleen hieman enemmän.

Teoksesta löytyy monitulkintaista symboliikkaa. Paitsi valoja, esityksessä käytetään kekseliäästi sokeripaloja. Naiset rakentavat sokeripaloista rakennelmia, arkeaan, strukruuria, elämäänsä, tarinaansa – kunnes rakennelma on aika hajottaa. Näistä hajottamisista syntyy musiikin rinnalle kiinnostavia auditiivisia herkkupaloja. Rakennelmien hajoamisen voi halutessaan nähdä niin, että erityisesti vankilaan joutuneilla on taipumus hajottaa elämänsä palasiksi. Toisaalta tämä koskee meitä kaikkia: hetken aikaa tietty elämän kuvio pysyy koossa, sitten on toisenlaisen aika. On totuteltava uuteen, haettava oma paikkansa uudelleen.

Sokeripalojen viskominen pitkin lattiaa näyttäytyy myös kiukun ja vihan ilmauksina. Sokerin voi nähdä niin ikään tämän ajan symbolina: hamuamme makeaa, joka liiallisena uhkaa tuhota paitsi kehomme myös koko maapallon. Hetken aikaa näyttämö onkin pilkullinen sokeripaloista, kunnes tanssijat keräävät osan niistä pois. Mielessä välähtää, että sokeripaloihinhan voi vaikka kaatua ja satuttaa itsensä.

Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen kertoo esitteessä, että vankilassa on vuosien varrella kertynyt hyviä kokemuksia vankilateatterista ja muista taidehankkeista. Naisvankityössä törmätään hänen mukaansa usein sanojen loppumiseen, jolloin jäljelle jää kehollisuus.

Kehon kieli onkin esityksessä kiinnostavaa, jokaisella tanssijalla omanlaistaan – kenellä herkän varovaista, kenellä kehon viivojen piirtämisen myötä vähitellen lähes raivokasta.

Kirjallisuusterapeuttina veisin mielelläni ryhmäni katsomaan tällaista esitystä. Heti sen jälkeen kirjoitettaisiin.

KUVA: Heini Lehväslaiho, Zodiakin press photos

Nuoriherra uuden maailman kynnyksellä

Uuden vuoden lukemisenani oli Hannu Niklanderin historiallinen sukuromaani ja kasvukertomus Nuoriherra. Loivaa alamäkeä (Robustos 2019). Kirjailija itse kuvasi romaania sen julkistamistilaisuudessa kartanonaturalismiksi pikemminkin kuin kartanoromantiikaksi (Valtonen 2019).

Kirja sopii mainiosti jatkoksi loppuvuoden Etelä-Suomen, myös kirjan tapahtumapaikan Vihdin, paikallishistorian tutkimisen innostukselleni ja vuoden 1918 sisällissodan ja sen jälkimaininkien tarkastelulleni.

Minulla sattuu olemaan Niklanderiin sellainen löyhä yhteys, että hän oli aikanaan Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Helsingin opintopiirissä kirjailijavieraana. Sain kunnian toimia illan emäntänä. Niklanderin toiveesta tehtävään kuului, että vein hänet ennen opintopiiriä kakkukahville. Jos oikein muistan, kahvila ei ollut Ekberg vaan pienempi kahvila Bulevardin keskustan puoleisessa päässä. Sieltä jatkoimme opintopiiriin Rikhardinkadun kirjastoon. En muista vuotta, mutta ainakaan hän ei ollut vielä julkaissut romaaniaan Aurinko katsoo taakseen (1999), jolla hän voitti Kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Niklanderin viides romaani Nuoriherra kuvaa kirjailijan isän Weio Niklanderin nuoruuden ja nuoren aikuisuuden vaiheita. Isänisä, Alwar Niklander, kauppaneuvos, Rake Oy:n toimitusjohtaja ja säveltäjä, ostaa Vihdin Otalammelta Salmen kartanon, josta tulee pojalle tärkeä paikka. Nuoren miehen asema kartanon herran poikana ei muuttuvassa maailmassa ole yksioikoinen. Suhde vaativaan isään on ristiriitainen, ja lopulta poika tuntee yhteenkuuluvuutta enemmän kartanon väentuvassa ja piikamurjussa kuin isänsä seurassa.

Romaani valottaa pienten kohtausten kautta kiinnostavalla tavalla sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia. Päähenkilö  osallistuu lyseoikäisenä nuorukaisena, lapsisotilaana, kuten kirjan takakansi ilmoittaa, Helsingin valtaukseen valkoisten puolella. Salmen kartanossa hän saa tutustua työväen elämään. Kohtaamisten kautta valottuu, miten sisällissodan jälkeinen muutos vähitellen alkaa löytää uomiaan ihmisryhmien välillä. Monet torpparit itsenäistyvät pientilallisiksi. Joku asuu edelleen korsussa metsän keskellä. Monelle mökille suhde kartanoon on edelleen tärkeä, mutta työväki on tärkeä myös kartanolle. Romaanissa kuuluu työväen suussa viehättävällä tavalla Vihdin murre. Näin puhelee Tekla-piika:

– Kukas tei olette, ai, nuariherra, voi jeepistoi kun mää hämmästyin, oikeen sotaherra, mikäs se nuariherra nyt onkaan, ai kersantti, ja noin hurja veitti ja kaikkee, juu istutaan ales, kyl mää kaffee laitan.

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, mikä merkitys isän elämään eläytymisellä on kirjailijalle ollut ja kuinka pitkälle kerronta tukeutuu tosiasioihin eli paljonko on keksittyä ja kuviteltua. Kirja oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan, ja moneen kertaan lapsuuden ja nuoruuden aikana kuullut tarinat ja sattumukset ovat aika lailla yksi yhteen todellisuuden kanssa (Valtonen 2019). Silti kirjailijan on täytynyt keksiä paljon mennessään päähenkilönsä pään sisään.

Lukuromaania ajatellen faktan ja fiktion rajalla ei yksityiskohdissa toki ole suurta merkitystä. Minä kuitenkin luen väistämättä sitä taustaa vasten, että tunnen jonkin verran alueen paikallishistoriaa, ja toisaalta mielessä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmien ohjaus. Ryhmissä moni osallistuja miettii faktan ja fiktion rajaa, ja uskaltautuminen mielikuvituksen vietäväksi voi olla tiukassa. Kuitenkin juuri se usein tuo terapeuttisia elementtejä, mahdollistaa tunnekokemusten kautta sukulaisten ymmärtämisen uudella tavalla.

Alkuun ajattelin, ettei tässä enemmän ulkoisia tapahtumia ja taidokkaasti vitsikkäitäkin sattumuksia kuin päähenkilön sisäistä maailmaa ja tunteita kuvaavassa romaanissa ole kirjallisuusterapeuttista ainesta. Loppuun päästyäni olen sitä mieltä, että rivien väleissä onkin paljon tunteita ja että kirja voikin toimia varsin hedelmällisenä taustalukemisena elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä, niin historiallisen kontekstinsa puolesta kuin nuoren miehen kasvukertomuksen kuvauksenakin. Myös lukupiirityyppisessä työskentelyssä romaani toiminee, ei ehkä kuitenkaan ihan nuorelle lukijakunnalle.

Niin ikään näen kirjan arvon kirjallisuusterapeuttisessa yksilötyöskentelyssä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on vastaavaa paikallista taustaa, liittyy se sitten kumpaan väriin tahansa. Myös päähenkilön suhde isään rakentuu vähitellen nuoren miehen elämää merkityksellisellä tavalla viitoittavaksi – ja toiminee peilauspintana monelle, jolla isäsuhde on haastava, etäinen tai vaativa.

Etenkin näen kirjan toimivan miesten ryhmässä tai miesten oman työskentelyn taustana. Toisaalta se valottaa ajan oloja kenelle tahansa ja saattaa auttaa ymmärtämään myös entisajan sukupuolirooleja, jotka meihinkin vielä vaikuttavat. Esimerkkinä tulee mieleen, ettei nuoriherra voisi kuvitellakaan miehen lypsävän Suomessa lehmää, tarttuvan utareisiin. Kanadassa matkatessaan nuoriherra huomaa, ettei tämä jako kaikkialla pädekään.

Useammin on kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuusterapeuttisesti käytetyssä, kuvattu naisten ketjua. Ensimmäisenä tulee mieleen Marianne Fredrikssonin Ruotsin Taalainmaalta alkava Anna, Hanna ja Johanna (1994/2001, Otava). Niklanderin kirjalle on pian tulossa jatkoa. Mahtaako jatko koskea Weion vaiheita vai laajeneeko kuvaus miesten ketjuun, jää nähtäväksi. Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan. Kartano on joka tapauksessa myyty vuonna 1963 Salmen ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille eli jokin muu kuin alun perin kaavailtu kartanon isännän tehtävä on Weio Niklanderia odottanut.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että vuosi tuo itse kullekin lisää ymmärrystä historiasta ja taustoista ja sitä kautta omasta itsestä.


Lähde:

Valtonen, Vesa (2019) Hannu Niklanderin viides romaani avaa herkullisesti Vihtiä ja maailmanmenoa – ”Nuoriherra” selviää pinteistä. Vihdin Uutiset 20.9.2019.

 

 

Pihkantuoksuinen ilma ja roihahtava rakkaus Jaltalla

Kollegani ja ystäväni Anne Tarsalaisen omaelämäkerrallinen romaani Lupaus Jaltalla (Reuna 2019) vie kutkuttavasti lähihistoriaan, 1980-luvun Jaltalle, Leningradiin, Tallinnaan ja Narvaan. Kaksi erilaista yhteiskuntajärjestelmää törmää eikä rautaesirippu heilu kutsuvasti, kun savolaistyttö ja leningradilaispoika rakastuvat. Teos tuo minulle rakkaat Annen ja Andrein – tuttavallisemmin Antin – vielä aiempaa lähemmäksi, vielä todellisemmiksi. Nyt ymmärrän, mitä Annen ilmaus ”Antti söi kuormasta” todella tarkoittaa.

Omaelämäkerrallinen romaani Lupaus Jaltalla julkistettiin Lottamuseossa Tuusulan Rantatiellä 26.10.2019. Sen taustat johtavat Annen mukaan yhteiselle työmatkallemme Kreetalle, jossa ohjasimme ensimmäistä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäämme kesäkuussa 2014. Pötköttelimme iltapäivällä pikkuisen hotellin pihalla aurinkotuoleissa, kreetalaisittain viileässä säässä. Anne muisteli nuoruuttaan ja mietti, uskaltaisiko siitä kirjoittaa. Olisiko aika kypsä niin omasta puolesta kuin ajan kulkua ajatellen? Kannustin häntä siihen. Nyt noiden pohdintojen hedelmä on tässä edessäni kauniin sinisissä kansissaan, kannen kuvassa junan ikkunaan piirretty sydän.

Lupaus Jaltalla tarjoaa, mitä lupaa. Anne kuvaa herkän kauniisti uteliaan ja rohkean tytön kommelluksekasta matkaa Jaltalle, rakastumista matkaoppaaseensa sekä nuorten rakastavaisten päämäärätietoista ponnistelua kohti yhteistä elämää Suomessa. Yhä uudelleen Anne löytää itsestään voiman tehdä työtä, säästää rahaa ja matkustaa pelottavatkin rajanylitykset rakkaansa luo. Hetkittäin epäilykset kalvavat – mutta vain hetkittäin.

Nykylukijan voi olla vaikea ymmärtää, miten erilainen maailma on ollut maantieteellisesti niin lähellä, rajan takana. Andrein täytyy tavata Annea salassa, koska ulkomaalaisten kanssa ei saa olla tekemisissä. Kun kihlaus julkistetaan, hän menettää työpaikkansa.

Aistivoimaisuus on yksi kirjan ulottuvuuksista. Tuntuu kuin olisin ollut mukana nuuhkimassa Jaltan pihkantuoksuista ilmaa, kävelemässä Nevan rannalla ja kirjoittamassa rakkauden kirjaimia höyrystyneeseen junan ikkunaan.

Kirjaa rytmittävät Annen kauniit runot. Ne tuntuvat välistä sanovan vielä enemmän kuin kertova teksti.

Et ole pehmeä,

kulkiluusi tuntuvat.

Olet minun soittimeni.

Meistä lähtee hyvä melodia.

Ennen Annen kirjan julkistamistilaisuutta ja hänen kirjansa lukemista luin uudelleen Andrein niin ikään omaelämäkerrallisen ja myös hänen sukunsa taustaa valottavan teoksen Lapsuuteni sillat. Muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni Leningradista (Interword 2013). Suvun kohtaloihin kietoutuvat niin Stalinin vainot kuin äidin kohtalokas kuolema.

Nämä kirjat keskustelevat hienosti toistensa kanssa. Andrein kirja tarjoaa taustan Annen kirjalle ja maan traagiselle menneisyydelle, jonka kaiut ovat nuorten arkipäivää. Kirjojen valossa ymmärrän entistä paremmin, miksi Tuusulan Kuunlaakso on heille molemmille niin rakas paikka. Myös kirjoittamisen terapeuttinen voima saa entistä vahvemman perustan.

Annen kirjan julkistamistilaisuudessa vieressäni istui kirjailijoiden tytär pienen tyttärensä kanssa. Vuoden ikäinen pikkuinen hurmasi minut. Näin hänessä isovanhempiensa herkkyyden mutta myös peräänantamattomuuden. Sillä samalla peräänantamattomuudella, jolla Anne ja Andrei toteuttivat yhteisen elämäsä, hän halusi tutkia maailmaa. Suvut ja tarinat jatkuvat.

Tilaisuutta siivittivät myös Andrein kiraralla soittamat ja laulamat kauniit balladit.

Kiitos, Anne ja Andrei! Ja kiitos Reunan Tarja Tornaeus, että tämä kirja sai kantensa!

 

Kirjallisuusterapia-lehti vie tanssin pyörteisiin ja luovuuden lähteille

Syksyn 2019 Kirjallisuusterapia-lehden teemana on lukeminen ja kirjoittaminen eri luovien terapioiden muodoissa – tai pikemminkin kirjallisuusterapian ja muiden luovien terapioiden yhdistelmät.

Yhdessä kollegani Helena Hietaniemen kanssa viemme lukijat tanssin pyörteisiin tanssi-liiketerapian ja kirjallisuusterapian yhdistämisen mahdollisuuksia valottaessamme. Liikkeeseen houkuttelee niin satu ”Ruma ankanpoikanen” kuin Kreetalla ohjaamamme omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmän jäsenen kokemukset Artemis-jumalattaren seurassa.

Sirpa-Maija Harjunkoski kertoo ekspressiivisen taideterapian ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista ja luovuuden virkistävästä voimasta. Karoliina Maanmieli ja Anja Vanninen kuvaavat päihteitä käyttävien nuorten vanhemmille ohjaamaansa musiikkiterapiaa ja kirjallisuusterapiaa yhdistävää ryhmää ja sen voimauttavaa vaikutusta.

Luovien terapioiden voi katsoa parhaimmillaan muodostavan saumattoman kokonaisuuden, kuin hyvin toimivan yhteisön tai perheen, jossa autetaan ja tuetaan toinen toista ja opitaan toinen toiselta, kuitenkin omat rajat säilyttäen. Tähän saumattomuuteen lienee vielä matkaa suuremmassa mittakaavassa, vaikka yksittäiset toteutukset jo hyvin toimivatkin. Avoimuus säilyttäen on mahdollista päästä eteenpäin. Tästä on hyvänä esimerkkinä tämän vuoden alussa aloitettu yhteistyö luovien terapioiden kesken tavoitteena joskus tulevaisuudessa yhteinen taideterapeutin koulutusohjelma ja ammattinimike. Ennen sen toteutumista kaikki tahot järjestävät ja kehittävät koulutustaan omilla tahoillaan.

Toisena teemana lehdessä ovat sanataide ja runojen terapeuttisuus. Sanataideopetuksen raja kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan on veteen piirretty viiva. Lisäksi Päivi Kosonen päättää kolmiosaisen artikkelisarjansa hoitavasta lukemisesta.

Lehdessä muistetaan hiljattain edesmennyttä psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko Claes Anderssonia. Hänen otteensa psykiatrin työhön ja kirjoittamiseen on ollut hyvinkin kirjallisuusterapeuttinen, lukemisen ja kirjoittamisen hyvää tekevän vaikutuksen huomioiva. Claes Anderssonin muistokirjoituksen on lehteemme laatinut hänen eduskunta-avustajansa Aija Andersson.

Lehden kirjallisuusterapeuttinen harjoitus ammentaa Anderssonin nimeä kantavasta runosta. Runo ja harjoitus kutsuvat kohtaamaan omat nurjat puolet ja houkuttelevat huumorin avulla esille eteenpäin kantavia puolia meistä jokaisesta. Runon suomennokseksi valittu Leena Sippolan suomennos kirjasta Parantava runo (1985, Tammi) kunnioitukseksi Sippolan uranuurtavaa työtä suomalaisen kirjallisuusterapian parissa.

Lehdestä löytyy tuttuun tapaan kirja-arvioita. Sivunsa saa Juhani Ihanuksen kattavan teoksen Transformative Words arvio. Anja Snellmanin romaani Kaikkien toiveiden kylä vie aistivoimaisesti Kreetan menneisyyteen ja nykyisyyteen ja kertoo ennen kaikkea ystävyyden voimasta. Heli Hulmin Luopumisharjoituksia pohtii irti päästämistä kolmen naisen elämänkohtaloiden kautta. Sari Kortesojan runot teoksessa Stressaantunut koralli haalistuu ja Marja-Leena Mäkelän runot teoksessa Hitaasti huomiseen antavat uskoa sanojen voimasta toipumisessa ja elämänpolkujen tarkastelussa.

Jaana Raution taitto on jo toistamiseen ilo silmälle. Uusi tuttavuutemme paino- ja postitustyössä on tallinnalainen Printon.

Kiitos kaikille kirjoittajille ja lehteä tehneille!

Antoisia lukuhetkiä ja luovuuden lentoa!

Silja Mäki

Kirjallisuusterapia-lehden vastaava päätoimittaja

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Pieni tyttö kukistaa aikavarkaat

Sadun päivänä haluan tällä kertaa nostaa esiin Michael Enden saturomaanin Momo (1973/1977). Kirjan alaotsikkona on Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä joka antoi ihmisille takaisin ajan.

Kirja on ajankohtaisempi kuin koskaan. Meidän tulisi huomata harmaat herrat, jotka salakavalasti vievät aikaamme ja saavat meidät siten stressaamaan, äksyilemään, voimaan pahoin ja lopulta monet meistä sairastumaan.

Tarinan päähenkilö on pieni orpo Momo-tyttö, joka asuu yksin vanhassa amfiteatterissa. Hänellä on paljon ystäviä, pieniä resuisia lapsia ja etenkin kaksi tiettyä aikuista, nuori elämäntaiteilija Gigi ja vanha kadunlakaisija Beppo. Yhdessä he leikittävät lapsia ja kertovat tarinoita.

Momolla on ihmeellinen kyky kuunnella. Kuuntelemalla hän saa kuulijansa oivaltamaan tärkeitä asioita itsestään ja elämäntarinastaan. Terapeutin vikaa, sanoisin. Osaisinpa ottaa hänestä mallia!

Onnelliseen kylään soluttautuvat vähitellen harmaat herrat, joilla alati roikkuu sikari suupielessä. Herrat petkuttavat ihmiset säästämään kiirehtimällä ja kovalla työnteolla Aikapankkiin aikaa, jota he sitten voisivat käyttää myöhemmin. Ihmiset kuitenkin sairastuvat kuolemantautiin eli ikävystyvät. Myöskään lapsille ei enää jää aikaa. Ensin lapset ovat oman onnensa varassa. Sitten heidätkin ohjelmoidaan aikapankin toiminnan alaisiksi, vaikkapa harrastamaan loputtomasti.

Myös Momon ystävät Gigi ja Beppo joutuvat ajan säästämisen pauloihin. Aiemmin vapaasti ja omaksi ja toisten iloksi tarinoita keksinyt ja kertonut Gigi rupeaa esiintyväksi taiteilija-Girolamoksi, joka kertoo rahasta. Hän muuttuu kiireiseksi ja stressaantuneeksi suureksi taiteilijaksi, joka on hetken maineen kukkulalla – ja alkaa sitten voida pahoin. Beppo yrittää pelastaa Momon, mutta päätyy lakaisemaan katua loputtomalla vimmalla, luullen siten säästävänsä aikaa tytölle.

Vain Momo pystyy vastustamaan harmaita herroja. Hänessä on riittävästi aitoutta, luovuutta ja lapsenomaisuutta. Hänet johdatetaan mestari Horan, elämän antajan, luo. Selviää, että harmaiden herrojen sikarit on tehty aikakukista ja vain niitä polttamalla he pysyvät elossa. He eivät ole ihmisiä vaan jotain aivan muuta.

Momo apunaan salaperäinen kilpilonna Kassiopeia pelastaa mestari Horan neuvoja kuunnellen maailman ja palauttaa menetetyn ajan ystävilleen ja koko ihmiskunnalle.

Tämä unohdettu tarina tulisi nostaa uudelleen esiin. Kovin mielelläni näkisin siitä elokuvan tai teatteriesityksen. Tämä kirja pitäisi lukea jokaisen, jolla ei ole aikaa tarinoille, leikille ja unelmoinnille, jokaisen burn outin vaarassa elävän ja elämän ilon kadottaneen.

Aikanaan luin Momon tarinaa pienille sanataidekoululaisille ja taisipa se innoittaa heidätkin tarinoimaan. Tämän tarinan käyttö tavalla tai toisella houkuttaa myös aikuisten kanssa kirjallisuusterapeuttisissa yhteyksissä.

Momon kansilehden liepeen mukaan kulttuurihistoriotsija Gustav René Hocke on sanonut, että tässä taideteoksessa yhdistyvät runous, tieteismielikuvitus ja yhteiskuntapoliittinen sariiri läpeensä omintakeisesti. Hän vertaa tarinaa  Swiftin Gulliverin retkiin. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä.

Googlasin Momon. Pettymyksekseni kirjasta ei löytynyt mitään, ainakaan tarkemmin kaivelematta. Sen sijaan löytyi lukuisia postauksia samaa nimeä kantavasta lapsia pelottavasta ja itsemurhiin johtavasta somessa levinneestä pelistä ja kuvia siihen liittyvästä naamiosta. Mitä tämä maailmasta kertoo?

Palaan Momo-kirjaan, pörröpäiseen tyttöön liian isossa miestentakissa, tyttöön, joka uskaltaa olla oma itsensä, leikkiä ja tarinoida ja uskoa onnelliseen loppuun. Toivottavasti voin säilyttää itsessäni tuollaisen kipinän – ja kyvyn kuunnella, niin muita kuin itseänikin.

Hyvää Sadun päivän iltaa kaikille!


Ende, Michael (1973/1977/2004) Momo. Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä joka antoi ihmisille takaisin ajan. Suom. Marikki Makkonen. Helsinki: WSOY.

 

 

Terapeuttisen sukupuun antia sukututkijoiden illassa

Sain  kutsun tulla 22.8.2019 kertomaan sukupuun pohjalta kirjoittamisesta Lahden seudun sukututkijat ry:n Terapeuttinen sukupuu -iltaan Lahteen. Toisena luennoitsijana oli historioitsija ja Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran erityisasiantuntija Ira Vihreälehto.

Me luennoitsijat emme tunteneet toisiamme etukäteen, mutta aiheemme etenivät kovin samanhenkisesti ja sukupuutyöskentelystä samoja keskeisiä asioita esiin nostaen, toivottavasti kuulijoiden mielestä toisiaan täydentäen ja vahvistaen. Sukupuuhun tutustuminen on voimallinen väline sukua tarkasteltaessa ja siitä on mahdollista löytää voimavaroja. Vaikeat ja vaietut asiat on hyvä nostaa päivänvaloon ja tiedostaa. Vain siten voi päästää irti menneen taakasta ja sukupolvisista taakkasiirtymistä.

Ira Vihreälehto puhui otsikolla ”Perintö, jonka sain. Sukututkimuksen työkalut itsetuntemuksen ja hyvinvoinnin lisääjinä”. Hän pohjasi osuutensa paitsi laajaan tietoon myös omakohtaiseen kokemukseensa ja kahteen kirjaansa, jotka olivatkin minulle tuttuja kesäisiltä lukuhetkiltä.

Kirjassaan Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä (2016) Vihreälehto kertoo kierhtovasta ja monipolvisesta selvitystyöstään. Isälle on äitinsä kuolinvuoteella selvinnyt, että hänen isänään pitämänsä mies ei olekaan hänen biologinen isänsä. Enempää vanhus ei saa kerrottua ennen kuin voimat ehtyvät. Pojantytär lähtee selvittämään isänisäänsä, joka on venäläinen sotavanki, heimosotavanki. Kirjaa lukee kuin jännitystarinaa. Kuka Otavan koulutilan sotavangeista on isänisä?

Väliin kirjaa lukiessa tulee mieleen, olisiko ollut paikallaan editoida pois jotkin tarkat selvittelyprosessin kuvaukset, puhelut, DNA-testien vaiheet ja tunnemylläkät. Toisaalta kuitenkin juuri prosessin kuvauksen autenttisuus ja rosoisuus tuovat mainiolla tavalla esille kirjoittamisen merkityksen suvun salojen selvittelijälle. Melkein käsin kosketeltava on lukijankin pettymys siitä, että isoisä jää edelleen arvoitukseksi.

Tämä arvoitus on poikinut toisen Vihreälehdon kirjan Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana (2018), jossa isoisän etsinnän aikana alulle saatettu materiaali laajenee tutkielmaksi vankileireiltä maalaistaloihin työhön lähetettyistä vangeista ja heidän naissuhteistaan. Vihreälehto on auttanut useita ihmisiä etsimään sukulaisiaan. Tämä työ ja kirjoitustyö jatkuvat edelleen. Kirjoissaan Vihreälehto jakaa myös sukututkijoille arvokasta tietoa mm. DNA-testeistä ja hyödyllisistä sivustoista.

Vihreälehdon luennossa nousi esille se, miten monenlaista meidän kaikkien sukupuissa voi olla, hänellä isän puolella sotavanki, äidin puolella rikollinen, viinanpolttaja. Pidin kovasti näkökulmasta, että tämä viinanpolttajaisoisä oli omanlaisensa tiedemies: osasi polttaa niin puhdasta viinaa, että toisissa elämänoloissa olisi kenties ollut menestynyt kemisti.

Omassa osuudessani ”Sukupuusta kirjoittaminen sukuun tutustumisen ja itsetuntemuksen välineenä” kerroin siitä, miten kirjoittamalla on mahdollista viedä sukupuutyöskentelyä uudelle ulottuvuudelle. Luovan ja elämäkerrallisen kirjoittamisen keinoin sukupuuluurangolle on mahdollista luoda lihat päälle.

Liikkeelle lähdetään olemassa olevista faktoista – nämä ihmiset, vuosiluvut ja tapahtumat ovat tiedossa – ja annetaan mielikuvituksen lentää yksityiskohdissa. Mitä kukakin sanoi ja tunsi sodan syttyessä tai rauhanjulistuksen kuultuaan? Miten työt sujuivat navetassa ja heinäpellolla? Joku kirjoittaa kohtauksen, jossa isoäiti itkee Mustikki-lehmän kylkeen murheensa, joita ei voi muille jakaa. Toinen kuvaa isoisän hevosenostoreissun, joka venähti hieman liiaan pitkäksi ja jonka seurauksena myöhemmin ilmaantui mystinen setä.

Kirjallisuusterapeuttisuus kulkee työskentelyssä mukana etenkin ryhmien keskusteluissa, joissa on mahdollista jakaa pohdintojaan ja tunteitaan, itkeäkin suvun kohtaloiden äärellä. Moni kirjoittaa ryhmissä tavallaan kaksi tarinaa. Ensimmäinen on sydänverellä kirjoitettu, ehkä hämennyksen ja itkunkin tihrustama, joka jaetaan ryhmässä luottamuksellisessa ilmapiirissä, toinen editoitu versio sukulaisille tai julkaistavaksikin.

Ryhmissä, samoin kuin tässä iltatilaisuudessa, johdatin osallistujat tutkimaan sukupuussaan esiintyviä perherooleja: Kuka on suvun huolehtija tai vastuunkantaja, kuka taivaanrannanmaalari tai vastarannankiiski. Ylös kirjattiin myös sukulaisille tyypillisiä sanontoja: ”Aina kannattaa yrittää.” ”Ei sinusta mitään tule.”

Lopuksi ohjasin osallitujat tutkimaan sukupuunsa ketjuja ja niiden katkeamisia ja kirjoittamaan niiden tai perheroolien innoittamana elämäkerrallista tekstiä, vaikkapa kuvauksen juhlapäivästä, tai herättämään henkiin suvun henkilön, joka voi toimia itselle voimauttavana esikuvana. Noin 50-henkinen osallistujajoukko keskittyi kynien hiljaisessa rapinassa. Ääneen kaikkien kuullen tulivat jaetuiksi muistot ja kuvaukset mummosta ja sen myötä pohdinnat mommon roolin olemuksesta ja muutoksista ajan myötä. Eräs osallistuja kuvasi sitä, miten yksi muisto johtaa kirjoittamisen myötä toiseen, avaa uusia ikkunoita menneeseen. Muutama itkikin, mikä ei ole poikkeuksellista tällaisissa yleisötilaisuuksissa, saati turvallisissa ryhmissä.

Oli ilo jakaa taas kirjoittamisen ja sukuun tutustumisen voimauttavan vaikutuksen sanomaa – ja ajella kotiin valoisassa elokuun illassa.

 

Lähteet

Mäki, Silja (2017) Elämäkerrallinen kirjoittaminen eheyttää. Kirjallisuusterapia 2/2017, 32-34.

Vihreälehto, Ira (2016) Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä. Jyväskylä: Atena.

Vihreälehto, Ira (2018) Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana. Jyväskylä: Atena.

 

 

 

Vilijonkka – kohti sukua ja pelkoja

Sain taas aloittaa syyskauden aherruksen Mustasaaren upeissa luonnonläheisissä maisemissa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla. Odotin lauttaa Taivallahdessa koivunrungolla istuen ja runsaat pihlajanmarjatertut toivottivat minut tervetulleeksi matkalla lauttalaiturista saareen.

Tänä vuonna vuorossa oli Satujen saari, kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille. Satuja ja niiden kautta omaa elämää ja tunteita lähti ennakkoluulottomasti tutkimaan kahdeksan upeaa naista. Saari tarjosi rantakivensä ja kallionsa, niemennotkonsa, pienen hiekkarantansa ja metsäiset saarekkeensa kirjoittajille. Vankkoja puita ja ikiaikaisia kallioita vasten oli turvallista kirjoittaa vaikeistakin asioista.

Erityisesti Tove Janssonin satunovelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” herätti tällä kertaa vilkasta pohdintaa ja syvällisiä tekstejä. Sitä ryhmälle ääneen lukiessani tuuli riepotteli meitä sopivan uhkaavasti Hevossaaren kallioilla, vaikka muuten elokuun alun illat olivat kesäisen leppoisia.

Novellissa rouva Vilijonkka asuu talossa, jonka luulee olevan vanha sukutalonsa. On kaunis kesäpäivä mattolaiturilla, mutta Vilijonkka on vakuuttunut, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Nouseekin myrsky, jota saa oikein kunnolla pelätä. Kun talo sitten melkein romahtaa ja Vilijonkka istuu rantahiekalla, kaikki onkin hyvin. Hän on uskaltanut kohdata pelkonsa.

Novellia on luonnehdittu yhdeksi maailmankirjallisuuden parhaista pelon ja paniikin kuvauksista. Myös ryhmän jäsenet se vei kuulostelemaan omia pelkojaan. Joku muisteli lapsuudenaikaisia pelkoja, aikuisen näkökulmasta hassujakin, mutta lapselle kovin tosia. Moni osallistuja tutki ahdistus- ja paniikkitaipumustaan. Jo sen oivaltaminen, kuinka tavallinen tämä vaiva meillä ihmisillä on, oli helpottavaa. Novelli johdatti monet myös huomaamaan, miten he ovat löytäneet elämässään rauhan paikkoja ja huojentavia hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä.

Yksi osallistuja totesi hänelle tärkeästä ja terapiassa tarkkaan luetusta novellista löytyvän edelleen uusia ulottuvuuksia, etenkin hellyyden tunteen Vilijonkkaa kohtaan – ja ehkä myös itseään kohtaan. Ennen kaikkea hän sai tilaisuuden huomata, miten on mennyt eteenpäin paniikkitaipumuksensa kanssa, parantunut suorastaan. Moni tunnisti ylihuolehtivat vanhemmat paniikkitaipumuksensa takaa. Yhdessä mietittiin, miten katkaista sukupolvien ketju, ettei taipumus siirtyisi lapsille.

Novelli näyttäytyi metaforana elämän pelolle: talossa kaikki on väärin, mutta Vilijonkka ei uskalla muuttaa sieltä pois. Novellin sukulaisuusteema vei osallistujat omien sukujensa ja sukutarinoittensa äärelle sekä vierailemaan mielikuvissa sukutaloissa, kuka jo kauan sitten menneisyyteen jääneessä, kuka talossa, jonka kohtalo on omissa käsissä. Lukukokemus johdatti myös läheisten kuolemaan ja sairauksiin sekä pohdintaan siitä, kuka laittoikaan lapsuudessa kotitalon ovet lukkoon. Ylisukupolvinen trauma tuli monessa kohtaa tunnistetuksi, niin sotatraumojen kuin tavallisessa arjessa siirtyneiden toimintatapojen muodossa.

Novellin valtava vesipatsas herätti pohdintaa. Ehkä se on fallos tai naisen kokemus falloksen vaikutuksista, vellova, välillä lähestyvä, välillä etääntyvä halu ja kiihottuminen. Se voisi olla myös Janssonin kaapista ulos tulo. Niin kuin hyvä symboli, se voi olla myös mitä tahansa muuta.

Luonto on vahvasti mukana tässä niin kuin niin monessa puhuttelevassa tekstissä. Luonto ja aistillisuus paitsi pelottavat myös ottavat syliin ja ravistelevat ravistelua tarvitsevaa. Näin voi tapahtua muutos.  Muutama kirjoitti novellille uuden lopun, itseä hoitavan.

Taas kerran on todettava Tove Janssonin viisaus ja hämmästyttävä tarkkanäköisyys. Novellissa on klassikkoainesta – ja ihmisillä kyky tunnistaa itsessään tärkeitä asioita ja sen kautta löytää uutta voimaa ja luottamusta elämään. Myös naurua ja iloa mahtui mukaan.


Novelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” löytyy Tove Janssoni novellikokelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962/87, WSOY).

 

 

Artemis ja tarkan tähtäämisen taito

Hekaten kynän kärjellä -kirjoittajakurssi Kreetan Paleohorassa huipentui tänä vuonna Artemis-jumalattareen, kuten edellisinäkin vuosina. Tällä kertaa Artemis muodostui monelle osallistujalle erityisen tärkeäksi ja nosti esiin merkityksellisiä oivalluksia ja muistoja sekä uskallusta ja rohkeutta.

Antiikin Kreikan mytologioihin ja ennen kaikkea jumalattariin keskittyvä kirjallisuusterapeuttinen ja  omaelämäkerrallinen kurssi toteutettiin Paleohorassa tämän vuoden kesäkuussa kolmatta kertaa, jälleen harrastematkoihin keskittyneen MatkaPaletti Oy:n ja Päivi Tossavaisen siipien suojissa. Ohjaajaparinani oli kirjallisuusterapiaohjaaja Helena Hietaniemi.

Artemis-jumalatar oli Zeuksen ja Leton tytär ja runouden ja parannustaidon jumalan Apollon kaksoissisar. Myytin mukaan kaksoset syntyivät Deloksen saarella. Artemis syntyi ensin ja ryhtyi heti auttamaan äitiään veljensä synnytyksessä. Tästä syystä hän on myös synnytyksen jumalatar, vaikka kuuluukin itse neitsytjumalattariin.

Artemis on kookas ja kaunis metsästyksen ja kuun jumalatar, jonka keskeinen ominaisuus on tarkka taito tähdätä maaliin. Hänet on kuvattu pukeutuneena lyhyeen tunikaan, mukanaan hopeajousi ja selässään viini täynnä nuolia. Hänet on kuvattu myös valon kantajana kädessään soihtu, kuu ja tähdet päätä ympäröimässä. Myyteissä hän asui metsässä, vuorilla ja niityillä ja liikkui nymfien ja metsästyskoirien seurassa.

Psykologisesti Artemis on vahvatahtoinen sisar, päämäärätietoinen ja rohkea tavoitteiden saavuttaja. Hän on itsenäinen, riippumaton, intuitiivinen, vaistonvarainen ja kilpailullinen. Hän voi olla myös omahyväinen ja suvaitsematon korkeiden tavoitteittensa takia, jopa säälimätön ja raivoisa oikeamielisyyden puolustaja, joka toimii ennen kuin ajattelee. Hän on sellaisen nuoren naisen arkkityyppi, joka suuntaa päättäväisesti katseensa henkilökohtaisiin päämääriin. Niinpä mm. feministit ovat ottaneet hänet johtotähdekseen.

Kurssillamme Artemista tutkittiin paitsi kirjoittaen myös tanssi-liiketerapian keinoin, jousiammuntaa mukaillen ja tarkkaa tähtäämistä kokeillen.

Artemis johdatti naiset etsimään elämänsä varrelta aikoja, jolloin heillä on ollut korkeita päämääriä ja uskallusta mennä niitä kohti. He löysivät yhteyden nuoruuden Artemikseensa tai lähtivät tutkimaan Artemista itsessään tässä iässä. Joku sai yhteyden suruunsa siitä, että ei ollut koskaan uskaltanut valita kohdetta ja osua täydellisesti maaliin. Tämä oivallus avasi mahdollisuuden etsiä kohteita tulevaisuudessa.

Yhden ryhmän jäsenen Artemis johdatti isän kohtalon äärelle. Hän oli mielikuvissaan isän mukana sodassa, lähettinä eturintamassa. Isäkin tähtäsi ja osui. Tarkka-ampujat eivät osuneet häneen. Hän palasi neljän nuoremman veljensä kanssa sodasta. Nuoremmat veljet palasivat vahingoittumattomina, isäkin vain sirpaleen haavoittamana. Mielikuvituksen ja liikkeen ja niiden synnyttämien tunnemuistojen avulla osallistuja sai mahdollisuuden löytää ymmärrystä selittämättömälle. Syvälinen kokemus auttoi häntä tuntemaan paremmin isäänsä ja tämän tarinaa. Se toi isän lähemmäksi.

Artemis antoi monelle naiselle vastapainoa äidilliselle Demeter-puolelle ja haavoittuneelle Persefonelle. Artemis auttoi löytämään vahvuutta, itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Toisaalta ne, joilla Artemis on psyykessä vahvana, saattoivat  opetella tienristeyksessä viipymistä ja mielenmalttia intuition ja sisäisen viisauden jumalattaren Hekaten kanssa.

 

Kirjoittamisen ja jumalattarien kanssa seurustelemisen lisäksi matkalla oli aikaa pulahtaa turkoosinsiniseen Libyanmereen, herkutella kreetalaisen keittiön antimilla, istua omintakeisissa kahviloissa ja tavernoissa tai kiivetä kylää vartioivalle venetsialaisaikaiselle Selinon linnoitukselle. Yhteiset retket suuntautuivat bussilla viehättävään pieneen vuoristokylään ja laivalla veden virtausten mukaan muotoaan muuttavalle Elafonissin kahluusaarelle ja illanvietot paikallisiin tavernoihin.

Lisää tietoa Artemiksesta löytyy mm. seuraavista kirjoista:

Bolen, Jean Shinoda (2002) Jumalattaren aika. Naisen kolmas ikä. Suom. Ritva Hellsten. Helsinki: Rasalas.

Lindholm-Kärki, Anne (2007) Unet ja arkkityypit. Naisen sisäiset tiennäyttäjät. Helsinki: Rasalas.

 

 

 

 

 

Tarinoiden mieli löytyi Suomenlinnassa

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n Tarinoiden mieli – kirjallisuusterapian väyliä maailmoihin -päivää vietettiin perjantaina 22.3.2019 Suomenlinnassa. Pirunkirkon Pajasali loi päivälle ainutlaatuisen tunnelmansa valkoisiksi kalkittuine seinineen ja dramaattisine ikkunasyvennyksineen, joihin saattoi vetäytyä kirjoittamaan ja kuulostelemaan mielensä liikkeitä. Kirkas keväinen päivä innoitti. Osallistujia oli yli 40.

Aamun avasivat yhdistyksemme lausuntataiteilijat kirjailija, kirjallisuusterapiaohjaaja Heli Hulmi ja psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Jaana Huldén Tomas Tranströmerin runoista kootulla esityksellään Huldén & Hulmi  goes Tranströmer II. Runoilija on heille ehtymätön kaivo, joka myös koskettaa kuulijoita syvällisesti. Minua puhutteli tällä kertaa erityisesti runo, jossa pohditaan lasin symbolista merkitystä: sen läpi näkee mutta ei saa emotionaalista kontaktia toisiin. Tässä kohtaa Hulmi melkeinpä kieriskeli lattialla runon lasioven edessä, pääsemättä sisään. Tulkinta on tuttu satuterapiayhteyksistä ja Marie-Louise von Franzin jungilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät mm. Lumikki- ja Ruusunen-satuihin.

Minä jatkoin tästä kansansatujen terapeuttisuuteen. Työstettäväksi saduksi olin valinnut Hannun ja Kertun, sadun, joka porautuu ihmisen elämän ja mielen peruskysymyksiin: turvan, huolenpidon ja ravinnon tarpeeseen, lapsen ja vanhempien suhteeseen sekä ennen kaikkea kasvuun ja sen välttämättömyyteen. Sadun alkukuvassa äidin ravinto on lopussa ja lasten täytyy opetella selviytymään itsekseen. Metsään eksyminen kuvaa sitä, että ihmisen on löydettävä itsensä uudenlaisessa, perustavanlaatuisesti muuttuneessa elämäntilanteessa – joka voi tosielämässä olla mikä tilanne tahansa.

Osallistujat kuuntelivat sadun lukua keskittyen. He lähtivät kirjoittamaan siitä, mihin sadun tunnelmat johdattivat. Osa sujahti Hannun tai Kertun nahkoihin, häkkiin tai veljeä lihottamaan sekä niin omasta kuin sisaren puolesta pelkäämään. On aina yhtä hämmästyttävää, miten keskenään vieraat ihmiset lähtevät jakamaan kirjoittamaansa ja kokemaansa pienissä ryhmissä tällaisessa yleisötilaisuudessa: kosketetuksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksia, uskalluksia kurkistaa omaan sisimpään ja sisäiseen lapseen.

Lounaan jälkeen dosentti Juhani Ihanus kertoi meille luennossaan tarinallisuuden ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista. Hän peilasi aihetta Daniel Sternin käsityksiin minuuden kehittymisestä pienen vauvan ydinminuudesta kertovaan minuuteen tarinoiden maailmassa sekä Dan McAdamsin ajatuksiin narratiivisesta identiteetistä. McAdamsin avaukset elämäntarinan tutkimuksen keinoista yhtenevätkin kirjallisuusterapian menetelmien kanssa: varhaisin muisto, merkityksellinen nuoruuden muisto, tulevaisuuden näky… Elämäntarinoilla kerromme itsellemme ja toisillemme, keitä olemme, millainen identiteettimme on ja miten se muuttuu.

Seuraavaksi pääsi vaihtiin Tarinateatteri Mosaiikki, joka syvensi ja kokosi huikealla tavalla yhteen päivän antia. Osallistujat pääsivät tutkailemaan elämänsä kysymyksiä ja näkemään ne kolmen taitajan esittäminä. Estradille nousi paitsi kuvia Tranströmerin runoista myös Hannusta ja Kertusta. Sadun kuuntelemis- ja kirjoittamiskokemus syveni niin sisaruuden, äitisuhteen kuin elämän suunnan pohdintaan. Lopulta äitejä melkein kirjaimellisesti työnnettiin uuniin. Rajulta kuullostavat näyt olivat niin niiden esille nostajille kuin kuulijoille ja katsojillekin katarttisia, puhdistavia. Eräs osallistuja kertoi jälkeenpäin olleensa mukana monessa tarinateatteritilaisuudessa mutta että ei ollut koskaan nähnyt näin syvälle menevää työskentelyä.

Sokerina pohjalla päivän juontaja Kirsi Marttinen repi tarpeettomiksi käyneitä kirjoja ja antoi meille osallistujille mahdollisuuden löytää niiden sivuilta sanat, joilla kuvata päivän antia. Kierrätystä parhaimmillaan. Valitsin sanat: ”Lennän tähtiin ja vielä kauemmas.”

Kiitos kaikille päivän suunnittelijoille, järjestäjille, toteuttajille ja osallistujille! Kiitos, että sain olla mukana! Tarinoilla on mieli.

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.