Vaellus halki poltetun mielen

Vaellus halki poltetun mielen

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. Helsinki: WSOY, 2020.

Kirja on kunnianosoitus naisille ja palalle naisten vaiettua historiaa. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa kertoo paitsi vaelluksesta poikki poltetun Lapin myös halki poltetun mielen ja moninaisen tunteiden kirjon.

Kuten aiemmissakin romaaneissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti Kinnunen osoittaa olevansa ihmismielen hienovireisten vivahteiden taitava kuvaaja. Tässäkin romaanissa pieni ihminen saa vahvan äänen.

Autolastillinen naisia pääsee Lapin sodan jälkimainingeissa myötämielisen autonkuljettajan ansiosta Pohjois-Norjasta Suomen käsivarren puolelle. He ovat lähteneet saksalaisten mukaan kuka mistäkin syystä, kuka työn, kuka rakkauden tai seikkailun perään. Kirja alkaa naisten kokemuksista norjalaisten sotavankeina sen jälkeen, kun saksalaiset ovat jättäneet heidät oman onnensa nojaan.

Autolla käsivarteen kuskatuista naisista viisi päättää lähteä kävelemään kotia kohti sen sijaan, että jäisi odottamaan, mikä on sodassa saksalaisten puolella työskennelleiden halveksittujen naisten, tyskertøser, kohtalo.

Viisi naista vaeltaa päät paljaiksi kerittyinä ja kengät riekaleina, tutustuu toisiinsa, uskoutuu ja alkaa luottaa kanssasisariinsa, kukin omaan tahtiinsa. Irene, Aili, Katri, Veera ja Siiri. Yksi on sairaanhoitaja, toinen pienen kylän paikallinen kylähuora, kolmas äidin paikan perheessä ottanut nuori nainen. Päähenkilön roolin saa Irene, urkurin rouva, vaikkakin näkökulma vaihtuu välillä myös muiden naisten tunnelmiin.

Aiemmin miesten määrittelemät naiset ovat vaeltaessaan oman elämänsä subjekteja, päättäjiä ja tasa-arvoisia. Äärimmäisen ankarissa oloissa, ojanpenkoilla ja räjähdysalttiissa bunkkereissa nukkuessaankin heillä on vapaus.

Kinnusen kerronta on taitavaa ja niukkuudessaan vaikuttavaa. Yksi pieni lause saattaa avata laajat näkymät niin historiallisiin tapahtumiin kuin ihmisen mieleen. Ulkoisten tapahtumien kerronta leikkautuu luontevasti muistoihin lemmenhetkistä ja silvotuista saksalaisnuorukaisista kuin myös ajasta ennen saksalaisten mukaan lähtemistä – Irenen kohdalla väljähtäneeseen parisuhteeseen ja välit arvoituksellisesta syystä katkaisseeseen poikaan.

Naisten mielessä väikkyy myös tulevaisuus. Irene pohtii, miten voi palata miehensä luo ja haluaako ylipäänsä palata suhteeseen, josta puuttuu kohtaaminen. Entä mitä tapahtuu, kun yhden kulkijan jalat eivät enää kanna ja muiden täytyy jatkaa matkaa?

Naisten matkalla kohtaamat tilanteet ja heidän näkemänsä poltetut talot, pystyssä törröttävät uuninmuurit ja jalkojen alla räjähtävien miinojen pelko paitsi valottavat sodan julmuutta ja sattumanvaraisuutta myös antavat symboleja tunteille. Kohtaamisista koskettavimpia on hetki vanhan naisen kanssa. Vanhus paistaa kulkijoille leipää uunissa, joka on ainoana jäljellä hävitetystä talosta. Kaikki on viety, mutta hänellä on käsissään jäljellä taito sekoittaa jauhot, suola ja vesi juuri oikeaan suhteeseen ja muotoilla juuri oikeanlaiset rieskat.

Kulkijoiden tunteet vaihtelevat. Mitä väsyneemmiksi ja kipeämmiksi jalat käyvät ja ohuemmiksi kengät hiutuvat, sitä enemmän tuskan ja epätoivon takaa alkaa löytyä läsnäolon taitoa.

Tai ehkä tämä oli hänen oma helvettinsä: ikuinen vaellus pitkin aarniometsissä kiemurtelevaa pientä tietä. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.

Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa. Kukaan ei tarvinnut häntä juuri nyt, eikä hänen tarvinnut kiirehtiä mihinkään tai muistaa tehdä jotain, jonka oli luvannut hoitavansa.

Kirjallisuusterapeuttisesti ajatellen romaani avaa paljon mahdollisuuksia. Erilaiset naiset antavat lukijoille kukin omanlaisensa samastumispinnan. Lukijoille voisi antaa tehtäväksi kirjoittaa jatkoa kunkin naisen tarinalle: Mitä Irene päättää paluusta miehensä luo? Miten viimeisillään raskaana oleva Katri otetaan vastaan perheessään ja tiukan uskonnollisessa yhteisössään? Jatkaako kylähuorana toiminut Veera ammatissaan vai löytääkö elämäänsä uuden suunnan? Entä miten sinä selviäisit vastaavanlaisesta matkasta? Mitä se saisi sinut tuntemaan ja kohtaamaan? Mikä on oman elämäsi korpivaellus?

 

Kirjallisuusterapia-lehdessä luonto herää ja herättää

Kevään 2021 Kirjallisuusterapia-lehti kutsuu luonnon äärelle – havahtumaan, ihmettelemään, kohtaamaan  ja voimaantumaan. Se on ilo esitellä näin Kirjan ja ruusun päivänä.

Antiikin Kreikasta lähtöisin oleva biofilia-käsite tarkoittaa rakkautta elämää ja kaikkea elävää kohtaan. Sen mukaan ihminen tuntee sisäsyntyistä tarvetta olla luonnossa, sen osana. Sanaa käytti psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm (1964) kirjassaan The heart of man (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967). Myöhemmin sen otti käyttöönsä sosiobiologi Edward O. Wilson, jonka mukaan yhteys luontoon on universaali, kulttuurista tai yksilön persoonasta riippumaton perustarve, joka on syntynyt kehityshistoriamme myötä (ks. esim. Wilson 2016).

Koronaviruspandemian aikana luonnon merkitys on monelle noussut huomattavasti. Luonto toimii mitä parhaimpana vastapainona ruudun tuijottamiselle, etätyölle ja paljolle sisällä oleilulle. Luonto elvyttää ja antaa uusia näkökulmia sekä toivoa tässä epävarmuuden kyllästämässä ajassa. Kirjallisuusterapian vieminen luontoon tuo toimintaan arvokkaita ulottuvuuksia, ja luonnon elementit auttavat ihmistä ymmärtämään itseään ja voimaan paremmin. Luonnosta löytyy symboleja ja metaforia tunteille.

Juhani Ihanuksen artikkeli ”Sanoja juurilleen” valottaa kiinnostavasti ekofilosofiaa, ekopsykologiaa, ekoterapioita ja ekopoetiikkaa. Tutkija Henna Laininen kertoo ohjaamistaan ilmastoahdistusta käsittelevistä kirjoittavista ryhmistä ja ympäristökasvattaja Milla Tuormaa työstään ja kokemuksistaan luonnon hoitavasta voimasta. Pirjo Suvilehto kertoo kehittämästään eläinkirjallisuusterapiasta ja Sanna Sutela lukukoiratoiminnasta.

Omassa artikkelissani ”Pärskeet pirstovat pelot palasiksi” kerron kokemuksistani kirjallisuusterapian viemisestä luonnon helmaan ja sen voimauttavista vaikutuksista. Mukana ovat niin elvyttävät kirjoitushetket lähiluonnossa Helsingin Keskuspuiston reunalla kuin sykähdyttävät hetket Kreetalla vuorten ja turkoosinsinisen meren syleilyssä, unohtamatta iki-ihanaa Mustasaarta Helsingin kupeessa.

Lehdessä esitellään myös luonnon hyvää vaikutusta käsitteleviä kirjoja, joista löytyy ainesta niin kirjallisuusterapiaohjaajan työkalupakkiin kuin kenen tahansa omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneen kirjahyllyyn. Mukana on niin aikuisille kuin lapsillekin soveltuvia kirjoja.

Lisäksi ääneen pääsevät muun muassa Pirjo ja Pekka Arvolan iki-ihanat Väiski-kuvakirjat ja Anne Tarsalaisen koskettava omakohtainen Ettet unohtaisi nimeäsi. Heli Hulmin Kirkas hetki vie novellien muodossa tärkeisiin muistoihin ja Viivi Rantasen Sarjakuvaterapiaa sarjakuvan muodossa mielen kuntoutumisen maailmaan.

Antoisia lukuhetkiä, ehkä luonnon ääressä sitten, kun aurinko pääsee taas pilkistämään keväisen räntäsateen jälkeen!

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lähteet:

Fromm, Erich (1964) The heart of man. Its genius for good and evil. NY: Harper & Row. (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967)

Wilson, Edward O. (2016) Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee. Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books.

Hämy Houkuttajan arvoituksen jäljillä

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2021) Houkuttaja häiritsee Lammasmaata. Espoo: Mini Kustannus Oy.

– Kyse ei ole siitä, olenko minä kadottanut jotain, vaan siitä, mitä voi kadota täältä Lammasmaasta. Käsillä on erittäin huolestuttava tilanne. Näin esittäytyy etsivä Väiski Mäyris.

Hieman myöhemmin luetaan Lammasmaan keskuskaivolla Lammaskoirakeskusrötöspoliisin virallinen tiedote: ”Aina valppaisiin koirankorviimme on kantautunut huolestuttava tieto. Alueellamme hiippailee hämäräperäinen hämäräotus….”

Mini Kustannuksen kustantaman erityisnuorisonohjaaja Pirjo Arvolan ja teologian maisteri Pekka Arvolan kirjoittaman kolmannen lasten kuvakirjan nimi Houkuttaja häiritsee Lammasmaata kertoo jo paljon olennaista tarinasta. Tällä kertaa ollaan lampaiden maailmassa, joka sijaitsee edellisen kirjan Liikaa herkkuja Haukkumaassa -kirjan koirien kylän naapurissa. Päähenkilö Väiski Mäyris kulkee näiden kahden maailman välissä ja ratkaisee arvoituksen, pelastaa jälleen eläinlapset.

Tällä kertaa haasteena on Hämy Houkuttaja, joka muodostaa uhan Lammasmaalle. Hämy houkuttaa karitsoja mansikoilla, jotka on asettanut häkkikärryihin. Aikuinen tunnistaa tarinasta seksuaalisen häirinnän tai hyväksikäytön uhan, lapset uhkaa kehitysasteensa mukaan.

Sain aikanaan alakoulun opettajana toimiessani ainutlaatuisen mahdollisuuden testata tarinaa sekä erityisluokassa että yleisopetuksen elämänkatsomustiedon oppitunneilla. Koulun liepeillä oli havaittu itsensäpaljastaja, joka lapsia ja heidän vanhempiaankin hirvitti. Tämä kirjan avulla, kirjallisuusterapeuttisin keinoin, oli hyvä tilaisuus tarjota lapsille apua, helpotusta ja ymmärrystä. Sain muutamilta vanhemmilta erityiskiitosta siitä, miten hienosti koulussa osataan käsitellä vaikeaa aihetta.

Tarinassa on jälleen tunnistettavissa kansansadun hoitava rakenne: tarina on etäännytetty eläinten maailmaan, siinä lähdetään sankarin kanssa matkaan ja se loppuu onnellisesti. Matkataan synkän maiseman läpi, halki hiiltäkin mustemman korpimetsän yön kohti pelottavaa trööt-krooh-ääntä.

Tarinan voi yhdistää Hannu ja Kerttu -satuun ja noitaan herkuilla houkuttelemisineen. Paha hahmo kuitenkin näyttäytyy tässä tarinassa lopulta realistisemmassa valossa kuin kansansadun noita eikä ole yksioikoisesti paha. Tämä on ratkaistu nerokkaasti: Hämy Houkuttajalla on uniongelma, minkä vuoksi se on napannut karitsat ja laittanut ne juoksemaan ympyrää, jotta voisi laskea lampaita ja saisi unenpäästä kiinni. Houkuttaja on sairas ja saa sairauteensa hoitoa, mutta joutuu myös sovittamaan pahan tekonsa vankilassa. Paha saa palkkansa mutta samalla sairas ymmärrystä.

Koirasankari Väiski Mäyris on jälleen elementissään. Se on neuvokas mutta ei täydellinen. Se kompastuu joskus niin sanoissaan kuin reitin valinnassakin, mutta johdattaa lopulta retkueen oikeaan paikkaan. Näin jokainen lapsi saa samastua Väiskiin ja löytää toivoa siitä, että voi itse ratkaista haasteita, vaikkei kaikkea vielä maailmassa hallitsekaan.

Tarinassa on myös suoraan opettavaa osuutta, kuitenkin tarinaan luontevasti upotettuna. Alussa karitsoille opetetaan ohjeen muodossa, miten tulee toimia, jos houkuttaja tulee vastaan: ”1. Jos outo olento juttelee sinulle, älä juttele takaisin. 2. Jos outo olento houkuttelee sinua herkuilla tai tarjoaa jotain muuta mielenkiintoista, älä ota.” Ja niin edelleen. Tarinan edetessä näiden oppien perille menoa testataan karitsoilla, jolloin myös lapsilukija voi kokeilla, muistaako opit.

Kirjan kieli on selkeää, mutta ei lapsilukijaa aliarvioivaa. Mukana on pitkiäkin lauseita ja haasteena houkutteleva sanahirviö Lammaskoirakeskusrötöspoliisi. Kielellinen leikki on niin rytmillistä kuin kekseliästäkin.

Ilona Partasen kuvitus on herkän monipuolinen niin kuin edellisessäkin kirjassa. Iloiset ja synkemmät värit vaihtelevat tarinan tunnelmien mukaan. Lampaat on piirretty hauskasti toisistaan erottuviksi. Itse Hämy Houkuttaja on synkän surullinen hahmo, sopivasti sellainen, jota ei voi tunnistaa miksikään tietyksi eläinlajiksi. Se voi sekä kauhistuttaa että herättää myötätuntoa. Kirjan kansi jää harmittamaan niin kuin edellisen kirjan kohdallakin: se ei anna käsitystä kirjan monipuolisesta kuvituksesta eikä houkuta kovin tummalla taustallaan. Sinänsä kirjasarjan kannen vakioelementtien idea vasemman reunan eläinlapsineen ja iloisen Väiskin kuvineen keskellä kantta on hyvä, mutta jotain jää puuttumaan.

Suosittelen lämpimästi  Houkuttaja häiritsee Lammasmaata -kirjaa kaikkiin koteihin sekä ammattikäyttöön päiväkoteihin, alakouluihin, neuvoloihin, lastensuojeluun, lastenpsykiatriaan sekä kirjastojen kirjavinkkauksiin.

 

 

 

Marjatta, uuden ajan airut

”Marjatan otan itselleni airueksi. Hän kuuntelee rohkeasti sydämensä ääntä, astuu kohti uutta, parempaa maailmaa.” (Kalevalan kaiut -kirjallisuusterapiaryhmän osallistujan palautteesta ryhmän päätyttyä)

Tänä Kalevalan päivänä katseeni suuntautuu Marjattaan. Marjatta, nuori nainen, synnyttää Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.

Kuten Marjatta Kalevalassa olemme uuden kynnyksellä ilmastonmuutoksen ja koronaviruspandemian uhan alla. Meidän on luotava maailmaan uudenlaiset tavat elää ja kunnioittaa luontoa ja jokaista sen elementtiä arvokkaana, jos aiomme pelastua.

Pohdin seuraavassa Marjatan olemusta Tiina Piilolan väitöskirjan (2017) ja tämän populaarimman version Kalevalan naiset (2018) mukaan.

Tarinansa alussa Marjatta on ”korea kuopus”, helppoon elämään tottunut ja diivan elkeitäkin omaava nuori nainen. Hän välttää kaikkea seksuaalisuuteen ja miehiin viittaavaa – liekö kainouttaan vai onko hänessä kenties naisasianaista, esifeministiä?

Marjatta lähtee paimeneen, mikä on perinteisesti nähty miesten työnä. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja joutuu aviottoman lapsensa vuoksi huoraksi haukutuksi ja perheensä ja yhteisönsä hyljeksimäksi. Marjatta kuitenkin tietää synnyttävänsä merkittävän miehen. Hän löytää itsestään voiman lähteä yhteisöstä ja saa luonnosta voimaa selvitä eteenpäin.

Marjatan esikuvana voidaan nähdä Neitsyt Maria. Marjatta kuitenkin edustaa yksilöllisempää aikaa: hän on ainutlaatuinen ja omaa yksilöllisen minuuden. Hän on tietoinen itsestään ja tarpeistaan. Hänessä on samaa herkkyyttä kuin Kalevalan Ainossa, mutta hän on rohkeampi ilmaisemaan tuntojaan ja elämään niin kuin näkee itselleen ja lapselleen hyväksi.

Marjatta nöyrtyy tosiasioiden edessä, muuttuu koreasta kuopuksesta matalaksi neidiksi, mutta ei jää kieriskelemään itsesäälissä vaan sisuuntuu. Hän pyytää synnytykseen apua Luojalta niin kuin Ilmatar Kalevalan alussa. Apu tulee hevosen muodossa.

Hieman myöhemmin Marjatan lapsi katoaa. Äiti pyytää apua luonnolta. Aurinko auttaa häntä, kertoo, missä lapsi on – kuin konsanaan antiikin Kreikan Demeterin myytissä, jossa auringonjumala Helios kertoo äidille, missä Haadeen ryöstämä tytär on. Viesti on vahva: vastaukset ongelmiin löytyvät luonnosta.

Marjatan tarinan yhteydet antiikkiin ja Neitsyt Mariaan kertovat siitä, miten tarinaperinteet kulkevat ympäri maailman, ja toisaalta, miten Lönnrot on ollut niistä tietoinen ja käyttänyt niitä Kalevalaa kootessaan.

Vielä on yksi vastus matkalla: Ukko ylijumala kieltäytyy ristimästä ”riivattua” ja ”katalaa” eli isätöntä lasta. Väinämöinen pyydetään tuomariksi. Hän antaa ensin tylyn tuomion. Silloin tapahtuu ihme: kaksiviikkoinen lapsi alkaa puhua ja viittaa siihen, ettei Väinämöisellä ole ollut touhuissaan puhtaat jauhot pussissa vaan tämä on aiheuttanut mm. Ainon itsemurhan.

Luonnonmullistusten jälkeen Väinämöinen tunnistaa uuden kuninkaan ja ristii lapsen ”Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi”. Piilola (2017, 2018) tulkitsee tässä kohtaa, että Väinämöinen kasvaa henkisesti, ymmärtää toimineensa väärin ja häpeää.

Seuraa uusia aika. Sen voi nähdä kristinuskon tulona. Seppo Knuuttilan (ks. Piilola 2018) mukaan sen voi nähdä myös hetkenä, jolloin jumalten ja luojaheerosten myyttinen aika päättyy ja tekee tietä historiallisesti etenevälle ajalle. Piilolan tulkinnan mukaan uusi aika voisi olla myös aika, jolloin koittaa tasa-arvoisempi aika: Ainon kaltaiset naiset saavat itse päättää, kenet ottavat puolisokseen tai ottavatko ketään. Nuoret naiset eivät enää ole miesten kauppatavaraa. Heidät nähdään kokonaisina omana itsenään.

Piilolan kanssa toivon, että nyky-Marjatat tekevät työtä, jonka tarkoituksena on rakentaa tästä maailmasta parempi, armollisempi ja oikeudenmukaisempi paikka kaikille ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Kalevalan kaiut -ryhmissäni Marjatan tarina on ollut yksi puhuttelevimmista ja voimauttavimmista. Marjatan seurassa olemme ryhmissä syöneet puolukoita ja kuvitelleet puolukan matkan nilkoista helmoihin, rinnoille, suuhun ja vatsaan. Sen jälkeen osallistujat ovat saaneet kirjoittaa kokemastaan ja niistä muistoista ja tunteista, joihin tarina vie. Tarina ja harjoitus ovat saaneet heidät kunkin omalla tavallaan paitsi kuulostelemaan naiseutta myös uudistumisen ja omien voimavarojen löytämisen äärelle.

Seuraavassa ryhmässä syntynyt Marjatta-teksti, joissa synnytetään uutta: vaisto raivaa tietä uudelle ja vanha väistyy.

Puola puolukkainen (’puola’ merkitsee suomen murteissa puolukkaa)

Kylki kiitää syysauringossa,

heleä punaposki vinkkaa luokseen.

Viaton mieli ei ymmärrä, vain muotonsa hehkuu – ja vaisto vie voiton.

Mitä sitten vaikka kunnia meni ja maine kasvoi. Mitä väliä vaikka Marjattainen varttui hetkessä naiseksi. 

Kuka meistä on mittaamaan toisen onnea – tai onnettomuutta – kysymään sen hintaa?

Puolukka viitoitti Marjatan aikuiselämän polkua mutta sen suuntaa emme vielä tiedä. Ehkä Marjattainen kulkee nuoresta hehkeästä äidistä ryppyiseksi akaksi. Tai Ihmemaan Liisan peilikuvassa hän saattaisi varttua yhdessä lapsensa kanssa ja syntyä uudestaan viisaana, kekseliäänä uskottuna rakkaimmalleen. 

Polut risteilevät ja niiden varsilla kimmeltää kasteheiniä. Reitillä sinut valitaan tai sinä valitset – aivan miten vain. Puolukatkin merkitsevät ”vain” elämää, uuden alkua, joka on meille annettu elettäväksi.

(Merja 2019)

Tässä ilmastoahdistuksen kyllästämässä ajassa ja koronatestituloksia useammankin lähipiirin ihmisen kohdalla odotellessani saan Marjatan tarinasta paljon lohtua. Siinä korostuu yhteys luontoon ja vahva viesti siitä, että vastaukset ja apu löytyvät luonnosta, kun vaan osaamme nöyrtyä ja Marjatan tavoin nähdä, mikä on olennaista ja minkä eteen kannattaa taistella.

Kysymys Väinämöisen lupauksesta palata takaisin on kiehtova. Ehkei se tarkoita taantumista vaan ymmärrystä siitä, että mennyt ja uusi voivat elää rinta rinnan. Voimme elää mennyttä arvostaen ja siitä ammentaen ja samalla katsoa tulevaan luottavaisin silmin, osana luonnon kiertokulkua.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Piilola, Tiina (2017) Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities 312. Jyväskylän yliopisto.

Piilola, Tiina (2019) Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.

 

Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Koronasatu antaa toivoa

Kuluneena syksynä aikuisten satuterapiaryhmäni toteutettiin ajan hengen mukaisesti ja koronavusepidemian pakottamana etäyhteydellä. Mukana oli kuusi rohkeaa naista.

Ryhmä eteni tavalliseen tapaan perinteisten kansansatujen, Ruususen, Tuhkimon ja kumppaneiden, voimin. Matkaa omaan mieleen tehtiin myös H. C. Andersenin Lumikuningattaren jalanjäljissä.

Ryhmän kruunasi, kukas muu kuin korona. Sain toteuttaa pitkään muhineen ja muutamassa yhteydessä lausumani ja kirjoittamani ajatuksen: Jos Tove Jansson olisi täällä, millaisen hahmon ja tarinan hän koronasta loisi?

Janssonin paikalla sai kunnian olla taitava sadunkertoja Xene Turpela, jonka kaksi satua luin virikkeeksi ryhmän osallistujille. Tämä  jälkeen osallistujat saivat itse kirjoittaa omat koronasatunsa. Niistä tuli mainioita. Koronan kauhuja katsottiin silmästä silmään. Sen myötä korona otettiin haltuun, pantiin pakettiin, pienennettiin inhmillisiin mittoihin. Hahmon takaa alkoi kurkistella toivo – toivo paremmasta huomisesta, ihmisten järkiintymisestä luonnon raiskaamisessa, toisista huolehtimisen tarve ja kyky.

Satu osoittaa myös sen, miten sadun keinoin on mahdollista kohdata vaikeasti lähestyttäviä asioita, kuten ihmisen ahneutta ja pahuutta ja vaikkapa vaikean tilanteen kieltämisestä kumpuavia salaliittoteorioita, suoraviivaisesti.

Tässä osallistujan, Pikin, luvalla hänen mainio satunsa, joka kantaa selkeydessään nimeä Koronasatu. Kiitos paljon, Piki!

Sadun myötä haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja turvallista joulua ja onnea ja terveyttä uudelle vuodelle 2021!

KORONASATU

Olipa kerran planeetta, jota hallitsi paha kuningas. Hän halusi valloittaa ja tuhota koko maailman ja  niinpä hän oli vanginnut joukon tiedemiehiä ja pakottanut heidät armeijan salaiseen viruslaboratorioon valmistamaan virusta, jonka avulla hän pystyisi hallitsemaan tai tuhoamaan kaiken. 

Tiedemiehet työskentelivät päivin ja öin. He laittoivat putkiloihin lepakoiden ZC45 ja ZXC21 virusta ja sekoittivat siitä genomiseosta. He sekoittivat ja sekoittivat ja koeputket poreilivat, kunnes  he olivat tyytyväisiä lopputulokseen ja yksi tiedemiehistä sai luvan avata puoli vuotta suljettuna olleen laboratorion oven ja lähteä kuninkaan luokse kertomaan saavutuksesta.

– Nyt me olemme saaneet tehdyksi sellaisen viruksen, joka pystyy hyökkäämään kaikkia maailman ihmisiä vastaan ja se voi kiinnittyä ihmisiin monin eri tavoin ja sillä  te tulette saamaan koko maailmantalouden ja ihmisten terveyden tuhottua ja kaikki kansakunnat polvilleen. 

Kuningas taputti käsiään ja hohotti kovaan ääneen, mutta sitten hän vakavoitui ja kysyi:

– Onko virukselle vastalääkettä? Mitä jos minä saan sen?

– Ei vielä, mutta kehittelemme sitä koko ajan, tiedemies vastasi.

– Tulkaa viipymättä kertomaan minulle, kun saatte sen tehtyä. Sen jälkeen palkitsen teidät kullalla ja timanteilla ja päästän teidät vapaaksi. 

Mutta sitäpä eivät kuningas ja tiedemies tienneet, että mitätön koronaperhe oli tarttunut kiinni tiedemiehen valkoiseen takinliepeeseen  ja päässyt jo livahtamaan ulos laboratorion ovenraosta tiedemiehen lähtiessä kuninkaan luokse. 

Tämä mitätön koronaperhe sikisi vauhdilla ja tartutti ihmisiä ja kohta oli jo miljoona ihmistä kuollut ja maailmantalous oli sekaisin ja kuninkaan ihmetellessä asiaa, tiedemiehet pahoittelivat, että eräs koronaperhe oli kuin olikin päässyt karkuteille ennenaikojaan. Mutta kun paha kuningas kuuli tästä, hän ei sättinytkään huolimattomia tiedemiehiä vaan taputti käsiään ja hohotti suu niin auki, että pienen pieni koronavauva, joka oli piileskellyt kuninkaan parrassa hyppäsi tämän nieluun ja tarrautui kiinni keuhkoihin ja tappoi pahan kuninkaan.  

Tiedemiehet iloitsivat päästessään vapauteen ja niin he tulivat ulos laboratoriosta rokote mukanaan. Ihmiset saivat rokotetta ja alkoivat miettiä omia elintapojaan, todeten, että kylläpä he olivat olleet aivan sekaisin päästään ja niinpä he päättivät muuttaa elintapojaan, jonka jälkeen taudit vähenivät maapallolta ja kulutus muuttui kestäväksi ja kaikki ihmiset tanssivat iloisina planeetalla. 

Ja tämä tarina on tosi, sillä maapallon muuttumisen näki Marsista asti pieni vihreä menninkäinen omalla kaukoputkellaan ja tätä tarinaa hän kertoi monta valovuotta eteenpäin lapsilleen, jotka myös saivat ihastella miljoonia vuosia eteenpäin kaunista sinivihreää planeettaa isänsä kaukoputkella.

Sen pituinen se.

 

 

Jo vähän vanhempi herra paikkaansa etsimässä

Hannu Niklander (2020) Tyhjää toimittamassa. Loivaa alamäkeä. Karkkila: Robustos.

Hannu Niklanderin kuudes romaani Tyhjää toimittamassa on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle historialliselle sukuromaanille Nuoriherra, jonka arvioin tammikuussa tällä sivulla. Tarina alkaa vuodesta 1929. Nuori aikuinen mies, Weijo Niklander, enemmän tai vähemmän yksi yhteen kirjailijan isä, hakee paikkaansa maailmassa.

Olennaisena elementtinä romaanissa leijuu taustalla päähenkilön isäsuhde, vaikkei isä tarinassa juuri tapahtumien tasolla esillä olekaan. Suhde isään, kauppaneuvos ja säveltäjä Alwar Niklanderiin, Rake Oy:n toimitusjohtajaan, on katkennut jo edellisessä romaanissa. Isän uusi vaimo on vienyt paikan pojalta ja tämän äidiltä. Samalla Weijo on menettänyt mahdollisuuden viettää aikaa hänelle tärkeässä ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan olennaisella tavalla rakentaneessa Salmen kartanossa Vihdin Otalammella.

Weijon elämältä on pudonnut pohja ja kadonnut suunta. Kuka hän on, jos ei tuleva kartanonherra, työväen elämää ja piikamurjujakin tunteva? Isän toiveesta erikoiseen asuun Weio kirjoitetun nimen poika vaihtaa Weijoon isää uhmatakseen – tai kenties enemmänkin itsensä löytääkseen.

Tyhjää toimittamassa poukkoilee teemasta ja kohtauksesta toiseen niin kuin päähenkilönsä elämä. Vahva, komea, kielellisesti ja taiteellisesti monilahjakas nuori mies ei löydä paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Lyhyissä kohtauksissa ollaan tiiviisti läsnä kussakin tilanteessa. Syvästi kokee myös Weijo, mutta ei saa oikein kiinni mistään. Avioliitto päättyy lyhyeen. Työpaikat ja naiset vaihtuvat. Lupaava aktiiviupseerin ura etenee katkeillen ja vastavakoilijan pesti kestää vain hetken. Viina maistuu aina alkoholistiparantolaan ja Kammion mielisairaalaan saakka.

Niklanderille tyypillinen tapa ujuttaa teksteihinsä runsaasti pieniä yksityiskohtia – tapahtumia, repliikkejä, laulun sanoja ja sanontoja – rakentaa taitavasti ajankuvaa. Laman jälkeen sodan uhka alkaa leijua ilmassa. Romaanin loppupuolella ollaankin sodassa, mikä ei sekään ole Weijolle helppo asia, jos nyt kenellekään voi olla. Ohuella viivalla piirrettyinä sivujuonteina mainitaan monen sukulaisen, ystävän ja tuttavan kohtalot ajan hampaissa ja sodan melskeissä.

Riipaiseva on Weijon rakkaus sukuun ja etenkin kaipuu tuttuihin paikkoihin, ei vain Salmelle vaan myös muiden muassa vanhempien sukujen juurille Mäntsälään ja Keski-Suomeen Petäjävedelle. Niklander ei romaanissaan juuri tunteista sellaisinaan kirjoita, mutta ne tulevat esille tutuissa teiden kaarteissa ja pellonpientareissa, kaipuussa rakkaan järven selälle. Pienikin viittaus Vihtiin saa Weijon kuin sähköistymään, ja Vihdin puuttuminen tarinan joistakin osista saa lukijankin Vihtiä hänen kanssaan kaipaamaan.

Tämänkin romaanin, kuten edellisen, näen etenkin kirjallisuusterapeuttisten miesryhmien materiaalina, joskin se käy myös elämäkerrallisten ryhmien taustalukemiseksi. Kirjan kerronta on selkeää ja helppolukuista, mutta runsautensa vuoksi se sopinee vain paljon lukeville. Tosin sopivia katkelmia voisi kenties käyttää kirjallisuusterapiaryhmän materiaalina ilman, että osallistujien tarvitsisi lukea koko kirjaa.

Liikuttava yksityiskohta on, että molempien kirjojen kannessa on kuva Weijon äidin, Emmy Niklanderin, Mamman, maalaamasta taulusta. Nuoressaherrassa se on maalaus Salmen kartanon päärakennuksesta, tässä uudemmassa kirjassa Helsingin Vanhakirkonpuiston portti. Weijon vahva suhde äitiin muuttuu kuvaksi ja tulee lähelle.

Isät, pojat, miesten ketjut. Niklanderin romaanit voi yhdistää ikiaikaiseen satujen ja myyttien teemaan, jossa pojat hakevat paikkaansa isiensä varjossa ja pyristelevät siitä omalle tielleen. Satujen sanoman mukaan kuninkaanpojan tehtävä on kukistaa kuningasisänsä ja ottaa valtakunta itselleen, hallittavakseen – oma elämänsä elettäväkseen. En paljasta kirjan loppua, mutta tämän tehtävän täyttämistä kohti Weijokin kulkee. Jo toivoisi hänelle ylämäkeä, kun kahden romaanin verran on alamäkeä menty.

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

 

 

Lasten kuvakirja herkkujen ahmimisen haitoista

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2020) Liikaa herkkuja Haukkumaassa. Espoo: Mini Kustannus Oy.

”Yhtäkkiä, kauhistus! Metsässä kajahti Haukkumaan hätäsignaali.”

Aina seikkailuun ja toisten auttamiseen valmis Väiski Mäyris, tarinan sankari, on valmis tehtäväänsä, etsimään Haukkumaan kadonneet koiranpennut ja selvittämään makealta tuoksuvien pussien arvoituksen.

Erityisnuorisotyönohjaaja, kirjallisuusterapeutti Pirjo Arvolan ja teologian maisteri Pekka Arvolan tuore lasten kuvakirja Liikaa herkkuja Haukkumaassa tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, lasten liialliseen herkkujen ahmimiseen ja sen haitallisiin seurauksiin. Arvoloiden edellisessä, vankilateemaisessa lastenkirjassa Osmo-nalle ja isän erehdys (Pieni Karhu, 2011) seikkailtiin karhujen maailmassa. Nyt näyttämönä on koirien yhteisö.

Kirja sopii lasten ja vanhempien yhteiseksi lukemiseksi kotisohvalla, yhtä lailla kenelle tahansa lapselle kuin sellaiselle, jonka makeannälkä on ottanut otteeseensa. Kirja sopii  myös ammattikäyttöön päiväkoteihin, alakouluun, kirjallisuusterapiaan, psykologeille ja terapeuteille sekä muille ammattialoille. Toivoisipa sen löytävän tiensä myös neuvoloiden kirjasuosituksiin.

Kirjaa voi luonnehtia myös satukirjaksi. Vaikka aihe on terapeuttinen ja opettavainen, kirja johdattaa siihen sadun ja seikkailun keinoin. Tarinassa ovat kaikki hoitavan sadun tärkeät elementit: Se on etäännytetty mystiseksikin miellettävään koirien maailmaan. Sankari on mahdottoman tuntuisen tehtävän edessä, suuren metsän laidalla valmiina seikkailuun. Se kulkee pelottavan metsän halki ja kokee kipua terävien oksien ja kivien raapiessa ja pistäessä mutta sinnittelee eteenpäin.

Tarinassa on auttajia, niin kuin hyvään satuun kuuluu. Vanha viisas opettajatar, labradorinnoutaja Rauhantassu, on koirayhteisön kokoonkutsuja ja puheenjohtaja, joka kertoo koirille huolensa koiranuorison oudosta käyttäytymisestä ja pistää pelastustoiminnan liikkeelle. Minulle kirjan lempihahmo on puunoksalla rennosti lötköttävä kullankeltainen Pyry-corgi, joka rohkaisee Väiskiä eteenpäin. Sen voi ajatella olevan paitsi Väiskin sisäinen ääni ja omatunto, myös  yhteisön kollektiivisen tiedostamattoman edustaja ja oikeudentaju, arkkityyppinen vanhan viisaan hahmo.

Vielä myöhemminkin Pyry-setä ilmaantuu tarinaan silloin, kun Väiskin voimat ja usko omiin kykyihin ovat vähällä lopahtaa: ”Höps ja höpsistä töps! Kuivaa tassut, ravista turkki. Seikkailussa turkki tahraantuu ja sekoittuvat häntäkarvat. Nyt rohkeasti eteenpäin! Edessä häämöttää jo hyvä määränpää.”

Hoitavan sadun mukaisesti tarinassa on selkeä juoni ja onnellinen loppu:  herkkuja ahmineet pikkukoirat paranevat Haukkumaan lääkärin hyvässä hoidossa. Hyvän puolella ollaan selkeästi. Sen sijaan pahan kohdalla suuntaudutaan kohti todellisuutta: mikään paha hahmo ei ole tahallaan houkutellut saati pakottanut koiranpentuja ahmimaan herkkuja vaan Haukkumaan Herkkupuodin kuorma-auton kärry on irronnut ja lasti pudonnut Ryökälerotkoon, mistä pennut ovat sen löytäneet. Lapsen luonnollinen makeanhimo on hoitanut loput.

Tarinassa on yhtymäkohtia aiempaan tarinaperinteeseen. Manu-koiranpentu on syönyt niin paljon herkkuja, ettei mahdu ulos kotikolostaan – aivan kuin Nalle Puh syötyään liikaa hunajaa. Koirat kutsutaan koolle vanhan ikitammen luo kuin Kalevalassa ikään. Lopussa Väiski Mäyristä juhlitaan sankarina kukkaseppele kaulassa kuin antiikin sankaria.

Niin kuin hyvään lastenkirjaan kuuluukin, aihetta ei lähestytä sormi ojossa vaan seikkailun keinoin. Mukana on huumoria sekä hauskoja ja runollisia sanankäänteitä. Kieli on selkeää ja pienelle lapselle ymmärrettävää mutta ei liian yksinkertaistettua, niin kuin joissakin opettavaisissa lastenkirjoissa saattaa olla.

Ilona Partasen oivaltava ja värikylläinen kuvitus houkuttaa lukijansa tarinaan. Yksi ulottuvuus on tunnistetusti piirretyt koirarodut. Lapsen kanssa voi viihtyä kirjan ääressä myös tunnistamalla eri koirarotuja, joista yleisimmät ovat tarinassa edustettuina villakoirasta vinttikoiraan. Kansikuva ei ikävä kyllä anna oikeanlaista käsitystä kirjan kuvituksesta.

Olen iloinen siitä, että olen saanut seurata tämän kirjan syntyä ja kannustaa Pirjoa ja Pekkaa uskomaan tarinaansa. Olen aikanaan erityisluokanopettajana testannut kirjaa lukemalla sen oppilailleni, jotka ottivat sen mielenkiinnolla vastaan. Tarina sai pienet oppilaat pohtimaan herkkujen syömistä ja kannusti kohtuullisuuteen: herkkujen syömisessä ei ole mitään pahaa, mutta liika on liikaa ja siitä voi olla ikäviä seurauksia. Etenkin diabetesta sairastava tyttö kertoi omasta kokemuksestaan käsin kohtuullisuuden tärkeydestä.

Minulla on ilo tuntea myös Väiski Mäyriksen esikuva, Pirjon ja Pekan Väiski-mäyräkoira. Tämä suloinen ja veikeä olento on mitä mainioin esikuva kirjan sankarille. Muistan myös Pyry-corgin esikuvan, joka oli niin viisaan oloinen vanha koiraherra, että sen melkein odotti puhuvan.

Odotan alkuvuodesta 2021 ilmestyvää Haukkumaa-kirjasarjan toista osaa, jossa Hämy Houkuttaja vaaniskelee lapsia.

Hyvää Maailman diabetespäivää tänään 14.11.2020 ja ensi viikon lasten oikeuksien viikkoa!

 

Kirjallisuusterapia-lehti vie muistoihin ja etsii toivoa

Otteita Kirjallisuusterapia-lehden 2/2020 teemoista sekä ajatuksia epävarmana aikana elämisestä:

Lehden alkupuolella saamme Mirja Heikkilän matkassa ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa terapeuttisen kirjoittamisen prosessiin ja sen vaikutuksiin häpeästä irti päästämisessä. Leena Karlsson kertoo artikkelissaan opetustavastaan, jonka avulla pelko vieraan kielen oppimista kohtaan helpottaa. Jaana Huldén luo katseen toivoon ja Kirsi Virkkunen unien voimaan.

Lehden katsaukset muodostavat kokonaisuuden muistelun ja elämäkerrallisen kirjoittamisen maailmasta, aina lapsuudenmuistoista vanhuuteen saakka. Saattohoitopotilaiden kanssa ovat Jenni Hurmerinnan kokemuksen mukaan läsnä toivo ja kiitollisuus.

Lisäksi lehdessä on tuttuun tapaan kirja-arvioita ajankohtaisista ja kirjallisuusterapiassa hyväksi havaituista kirjoista. Harjoituksena tarjoillaan muistojen kollaasi.

Elämme haastavaa aikaa. Kukaan ei tiedä, miten syksy etenee ja kuinka kauan koronavirus on joukossamme. Mikä auttaisi tässä, helpottaisi epätietoisuudessa? ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”, toteaa Tuutikki Tove Janssonin Taikatalvessa (1958).

Tuutikin lausahdus on tuonut lohtua monelle asiakkaalleni viime kuukausien aikana, antanut luvan etsiä tapaa kellua tuossa epävarmuudessa, joka sitten voikin kasvaa levollisuudeksi, ainakin hetkittäin. Toteamuksesta on mahdollista hakea siltaa havaintoon, että asiat ovat juuri nyt hyvin. Huolia ja murheita elämässä väistämättä on, mutta ovatko ne sellaisia, joille en juuri nyt voi mitään? Voinko päästää niistä nyt irti? Kun pääsen havaintoon, että juuri nyt voin hengähtää kaikista huolista ja antaa itseni olla rauhassa, voin rakentaa siitä luottamusta seuraavaan hetkeen.

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia(at)gmail.com

Antoisia lukuhetkiä!

 

Rosa Clay – romaani toiseuden kokemuksesta

Tartuin Vappu Kannaksen romaaniin Rosa Clay (2020, S & S) kiinnostuneena ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin Kannas on Keravan sanataidekoulun kasvatteja, ei minun oppilaanani vaan kollegani Helena Hietaniemen. On pienelle sanataidekoululle kunnia, että sieltä on lähtenyt kipinä tällaisen kirjailijan uralle. Rosa Clay on hieno romaani, jossa kirjailija sukeltaa taidokkaasti kohteensa maailmaan. Hänen oma näkökulmansa ja kirjoittamisen prosessinsa on myös mielenkiintoisella tavalla mukana, kommentteina valinnoista ja kritiikkinäkin siihen, miten kohde on aiemmin nähty. Kannas on aiemmin väitellyt L. M. Montgomeryn päiväkirjoista ja julkaissut runokokoelman Morsian (2018).

Rosa Clay (1875-1959) oli afrosuomalainen nainen, opettaja, laulaja, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja. Hänet tuotiin Suomeen 13-vuotiaana Afrikasta, Ambomaalta, jossa hän oli jo elänyt lähetyssaarnaajien ottotyttärenä. Aikuisena hän muutti Yhdysvaltoihin, missä toimi aktiivisesti suomalaissiirtolaisten yhteisössä.

Vuonna 1942 on ilmestynyt samasta naisesta kertova Arvo Lindewallin kirja Rosalia. Ihme on, ettei kukaan nykykirjailija ole aiemmin tattunut tähän herkulliseen romaanin aiheeseen: Musta tyttö 1800-luvun lopulla pienessä eteläsuomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei värillisiä ole ennen nähty. Afrikkalainen nainen opiskelijana Sortavalan seminaarissa ja opettajana pikkupaikkakunnalla Itä-Suomessa. Kirjailijan mielikuvitukselle jää paljon tilaa. Kannas piirtää kuvaa samalla herkästä mutta myös vahvasta ja oman arvonsa tuntevasta nuoresta naisesta. Suhde ottoäitiin on monimutkainen. Isä jää etäiseksi. Yritys luottaa ystävään on koskettava.

Toinen syy, miksi tartuin innolla tähän kirjaan, oli, että tunnen seudun, jolla lähetyssaarnaaja Kaarlo Weikkolin ja hänen vaimonsa Ida Weikkolin asuivat, tiedän jopa talon pihapiireineen ja sen historiaa. Tunnen ihmisiä, joiden sukulaiset ovat nähneet Rosan. Odotin tuttujen kulmien kuvausta. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni Rosan kodin ulottuvilla lainehtiikin kirjassa meri viljapellon sijaan, mikä ei voi pitää paikkaansa. Juuri ja juuri saatoin niellä ikkunan alle kuvatun kirsikkapuun, vaikka koivu tai omenapuu olisi ollut uskottavampi.

Kirjan takakansi ei lupaa enempää kuin että tarina perustuu löyhästi historialliseen henkilöön. Vaikka yritin lukea kirjaa romaanina, en voinut työntää ärtymystäni syrjään. Miksi kirjailija ei ollut vaivautunut edes hieman tarkemmin ottamaan selvää kohteestaan? Ja sitten toisaalta: miksi olisi pitänyt, onhan kyse romaanista? Ja sitten taas: Kannas kertoo kirjassa tutustuneensa tarkoin tausta-aineistoon. Miksi sitten paljon on jäänyt niin hataralle pohjalle? Ja vielä yksi ulottuvuus: kirjailija kuvaa joissakin kirjan osioissa tapaansa käyttää historiaa romaanin aineksena ja kuvittelun pohjana. Nämä pohdinnat ovat kovin mielenkiintoisia, mutta toisaalta herättävät kysymyksen, onko romaani jäänyt jotenkin kesken. Olisiko asiat pitänyt ratkaista selvemmin jollakin tietyllä tavalla ja jättää pohdinnat pois lopullisesta versiosta?

Olen tälle kirjalle poikkeuksellisen ankara lukija, sen tunnistan. Ehkä se kertookin enemmän minusta lukijana tai ihmisenä. Ehkä kirjailija häivyttää paikkoja tarkoituksella, sekoittaa kaupunkia ja maaseutua, varoo sanomasta liikaa Rosan ottovanhemmista. Ehkä hänen pointtinsa onkin juuri romaanin synnyn kuvaus, metataso, toden ja kuvitellun merkitysten pohdinta.

”Onkohan lukijoista hämmentävää, että osa asioista on totta ja osa ei?” Kannas kirjoittaa. Kyllä, on se hämmentävää. Ja Kannas myöntää, että hänellekin on. ”Kun yritän ajatella oikeaa Rosaa, historiallista Rosaa, aivoni sulkeutuvat ja näen vain tyhjää”, hän jatkaa. Kaikkein olennaisimpia lienevät sittenkin romaanissa Rosan kokemukset ja mielenmaisemat, vaikka juuri ne ovat kirjailijan kuvittelemia. En voi olla toistamatta niin monta kertaa sanomaani: Toden luuranko tarvitsee kuvittelun lihat ympärilleen ollakseen elävä.

Kannas kuvaa romaanissa uskottavasti vahvaa toiseuden kokemusta sekä juurettomuutta, äidin kaipuuta ja oman paikan etsintää maailmassa – kokemuksia, jotka ovat varmasti meille kaikille jollakin tapaa tuttuja mutta jotka nousevat korkeampaan potenssiin, kun kokijana on kaukaa ja täysin toisenlaisesta kulttuurista tullut, myös ulkoisesti poikkeavan näköinen ihminen, tyttö ja nainen, jota myös pidetään näyttelyesineenä. Rosa joutui esiintymään vanhempiensa järjestämissä tilaisuuksissa, joihin ihmiset tulivat ihmettelemään virsiä laulavaa mustaa tyttöä.

Romaani ei ulotu Rosa Clayn myöhempiin kokemuksiin Amerikassa. Niistäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta toisaalta kokonaisuus on eheämpi näin. Kirjan kannesta katsoo määrätietoinen nainen, jonka hatarista elämän alkupuolen askelista tulee matkan jatkuessa yhä vahvemmat – näin voi hänen myöhemmistä vaiheistaan päätellä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi omasta ristiriitaisesta lukukokemuksestani huolimatta. Myös kirjallisuusterapeuttisiin yhteyksiin kirjalla on annettavaa. Se on kannustava tarina  jokaiselle, jonka elämäntaipaleen alussa on ollut haasteita ja vaikeuksia löytää paikkaansa.