Mielellä on sydän

Mielellä on sydän

Toukokuun kunniaksi minulla on ilo esitellä uusi kirja:

Eija Leiviskä: Mielen sydän – ajatuksia elämän vaikeuksien kohtaamisesta, ihmisen sisäisen kasvun mahdollisuuksista ja eheyden vahvistumisesta. Opus Liberum, 2019.

Mielen sydän on koskettava kertomus sairastumisesta ja sairauden kanssa elämisestä ja lopulta sydämensiirrosta ja siitä toipumisesta. Paitsi sairastumisesta teos kertoo tarinan siitä, kuinka elämän keskelle ilmestyvä kriisi riisuu suorituskeskeisen elämän, ja kuinka kiire, arkinen touhotus, saavutukset ja turhamaisuus hautautuvat vuosein varrella – kirjoittajan omin sanoin – aavikon hiekkaan. Kirjan punaisena lankana toimii Eijan mielen matka läpi suuren elämänmuutoksen.

Aihe on raskas, raju ja omakohtainen. Tämä tuo Eijalle mukanaan haasteita kirjoittajana. Miten kirjoittaa ihmiselämän syvimmistä kysymyksistä niin, että teksti on silti helposti lähestyttävää? Hän ratkaisee tämän käyttämällä kielikuvia ja metaforista kieltä. Kielikuvat ovat kekseliäitä ja kieli kaunista. Eija onnistuu kertomaan sisäisistä prosesseistaan oivaltavasti ja valoisasti. Kirjan tarina on samaan aikaan repivä ja kaunis.

Teos kertoo myös kirjoittamisesta ja sen terapeuttisesta merkityksestä. Eija kuvailee saatesanoissaan kirjoitetun, lausutun tai lauletun sanan terapeuttisten vaikutusten esillä olosta jo antiikin Kreikan ajoista lähtien. Ylijumala Zeuksen poika Apollo oli lääketieteen ja parantamisen sekä runouden ja taiteiden jumala. Tuohon aikaan ajateltiin, että sana saattoi toimia lääkkeenä ja tuottaa sielun harmoniaa. Hyvien sanojen kautta voitiin lieventää tuskaa, kipua ja kärsimystä. Loukkaavat sanat taas vahingoittivat sielua. Lääketiede on kehittynyt, mutta sanojen osalta näin on edelleen.

Eijalle sanat ovat toimineet edellä kuvatusti lääkkeenä. Kirjoittaminen on tuonut iloa ja lohtua vaikean elämänvaiheen läpi käymiseen. Se on ollut parantavaa, voimaannuttavaa ja itseä kehittävää.

Itsenäisen lukemisen ja kirjoittamisen ohella Eija osallistui ohjaamaani Satujen salaisuudet -ryhmään. Hän kuvasi ryhmään osallistumista seuraavasti:

Sain kokea satujen hoitavan puolen ja kuinka hyvän tarinan rikas sisältö avautuu kerroksittain niin kuin oma elämä. Kuinka satujen sisältämien vertauskuvien kautta umpikujat ja mahdollisuudet avautuvat ja kuinka hyvä tarina luo toivoa ja vie eteenpäin.

Ryhmässä satujen pohjalta kirjoitetut omat tekstit inspiroivat myös henkilökohtaisen kokemuksen muuntamista tarinaksi, joka nyt on ilmestynyt Mielen sydän -kirjana.

Vaikka kirja on vahvasti omakohtainen, se aukeaa samalla myös syvällisesti yhteiseksi inhimilliseksi kokemukseksi, josta monenlaisista sairauksista tai muista elämän haasteista kärsivä voi saada voimaa ja lohdutusta.

Kirjaa voi ostaa Opus Liberumin online-kirjakaupasta (hinta 18,90€)

http://opusliberum.com/kauppa/mielen-sydan/

Kirjasta ja kirjoittajasta voit lukea lisää täältä

https://www.eija-leiviska.com/

 

Tarinoiden mieli löytyi Suomenlinnassa

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n Tarinoiden mieli – kirjallisuusterapian väyliä maailmoihin -päivää vietettiin perjantaina 22.3.2019 Suomenlinnassa. Pirunkirkon Pajasali loi päivälle ainutlaatuisen tunnelmansa valkoisiksi kalkittuine seinineen ja dramaattisine ikkunasyvennyksineen, joihin saattoi vetäytyä kirjoittamaan ja kuulostelemaan mielensä liikkeitä. Kirkas keväinen päivä innoitti. Osallistujia oli yli 40.

Aamun avasivat yhdistyksemme lausuntataiteilijat kirjailija, kirjallisuusterapiaohjaaja Heli Hulmi ja psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Jaana Huldén Tomas Tranströmerin runoista kootulla esityksellään Huldén & Hulmi  goes Tranströmer II. Runoilija on heille ehtymätön kaivo, joka myös koskettaa kuulijoita syvällisesti. Minua puhutteli tällä kertaa erityisesti runo, jossa pohditaan lasin symbolista merkitystä: sen läpi näkee mutta ei saa emotionaalista kontaktia toisiin. Tässä kohtaa Hulmi melkeinpä kieriskeli lattialla runon lasioven edessä, pääsemättä sisään. Tulkinta on tuttu satuterapiayhteyksistä ja Marie-Louise von Franzin jungilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät mm. Lumikki- ja Ruusunen-satuihin.

Minä jatkoin tästä kansansatujen terapeuttisuuteen. Työstettäväksi saduksi olin valinnut Hannun ja Kertun, sadun, joka porautuu ihmisen elämän ja mielen peruskysymyksiin: turvan, huolenpidon ja ravinnon tarpeeseen, lapsen ja vanhempien suhteeseen sekä ennen kaikkea kasvuun ja sen välttämättömyyteen. Sadun alkukuvassa äidin ravinto on lopussa ja lasten täytyy opetella selviytymään itsekseen. Metsään eksyminen kuvaa sitä, että ihmisen on löydettävä itsensä uudenlaisessa, perustavanlaatuisesti muuttuneessa elämäntilanteessa – joka voi tosielämässä olla mikä tilanne tahansa.

Osallistujat kuuntelivat sadun lukua keskittyen. He lähtivät kirjoittamaan siitä, mihin sadun tunnelmat johdattivat. Osa sujahti Hannun tai Kertun nahkoihin, häkkiin tai veljeä lihottamaan sekä niin omasta kuin sisaren puolesta pelkäämään. On aina yhtä hämmästyttävää, miten keskenään vieraat ihmiset lähtevät jakamaan kirjoittamaansa ja kokemaansa pienissä ryhmissä tällaisessa yleisötilaisuudessa: kosketetuksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksia, uskalluksia kurkistaa omaan sisimpään ja sisäiseen lapseen.

Lounaan jälkeen dosentti Juhani Ihanus kertoi meille luennossaan tarinallisuuden ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista. Hän peilasi aihetta Daniel Sternin käsityksiin minuuden kehittymisestä pienen vauvan ydinminuudesta kertovaan minuuteen tarinoiden maailmassa sekä Dan McAdamsin ajatuksiin narratiivisesta identiteetistä. McAdamsin avaukset elämäntarinan tutkimuksen keinoista yhtenevätkin kirjallisuusterapian menetelmien kanssa: varhaisin muisto, merkityksellinen nuoruuden muisto, tulevaisuuden näky… Elämäntarinoilla kerromme itsellemme ja toisillemme, keitä olemme, millainen identiteettimme on ja miten se muuttuu.

Seuraavaksi pääsi vaihtiin Tarinateatteri Mosaiikki, joka syvensi ja kokosi huikealla tavalla yhteen päivän antia. Osallistujat pääsivät tutkailemaan elämänsä kysymyksiä ja näkemään ne kolmen taitajan esittäminä. Estradille nousi paitsi kuvia Tranströmerin runoista myös Hannusta ja Kertusta. Sadun kuuntelemis- ja kirjoittamiskokemus syveni niin sisaruuden, äitisuhteen kuin elämän suunnan pohdintaan. Lopulta äitejä melkein kirjaimellisesti työnnettiin uuniin. Rajulta kuullostavat näyt olivat niin niiden esille nostajille kuin kuulijoille ja katsojillekin katarttisia, puhdistavia. Eräs osallistuja kertoi jälkeenpäin olleensa mukana monessa tarinateatteritilaisuudessa mutta että ei ollut koskaan nähnyt näin syvälle menevää työskentelyä.

Sokerina pohjalla päivän juontaja Kirsi Marttinen repi tarpeettomiksi käyneitä kirjoja ja antoi meille osallistujille mahdollisuuden löytää niiden sivuilta sanat, joilla kuvata päivän antia. Kierrätystä parhaimmillaan. Valitsin sanat: ”Lennän tähtiin ja vielä kauemmas.”

Kiitos kaikille päivän suunnittelijoille, järjestäjille, toteuttajille ja osallistujille! Kiitos, että sain olla mukana! Tarinoilla on mieli.

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.

 

 

Eila Käräjämies in memoriam

Hän lähti tyylillä

Sain jouluaaton aattona kesken piparinpaiston suru-uutisen: ystäväni, opiskelutoverini ja psykoterapeuttikollegani Eila on kuollut. Hän sairasti vaikeaa syöpää. Tieto hänen pois menostaan oli samalla surullinen mutta myös helpottava. Kärsimysten tie oli päättynyt ja hän oli saanut levon.

Eila Käräjämies (1959-2018) oli ryhmäpsykoterapeutti ja työnohjaaja. Hän luotsasi Kouvolassa Palvelukoti Ilona Oy:tä, joka sai vuonna 2008 Elimäen Yrittäjien yrittäjäpalkinnon.

Opiskelimme yhdessä yksilöpsykoterapeuteiksi Helsingissä. Opintoihin liittyvän tiiviin pienryhmän monissa syvällisissä keskusteluissa ystävyys tiivistyi nopeaa vauhtia. Muistan erityisesti yhdessä purkamamme terapiaharjoituksen, jossa sisäinen isosisko ja pikkusisko keskustelevat ja kannattelevat toisiaan, katsovat asioita hieman eri perspektiiveistä.

Matka hautajaisiin ja muistotilaisuuteen Kotkaan Ulla-ystävän (Ulla Pentikäinen) kanssa halki lumisen maiseman oli merkittävä. Tilaisuus Kotkan upeassa kirkossa oli paitsi juhlava myös lämminhenkinen ja muistotilaisuus seurakuntatalolla kaunis. Eilan henki aivan kuin heräsi eloon muisteluissa ja tilaisuuteen osuvasti valitussa musiikissa. Saattoväki koostui paitsi Eilan omaisista myös ystävistä ja työ- ja opiskelutovereista.

Monissa puheenvuoroissa Eilaa kuvattiin erityisen sydämelliseksi ja aina toiset huomioivaksi, itsensä sivuun laittavaksi. Sellaisena minäkin hänet muistan. En tiedä toista ihmistä, joka niin aidosti osaisi käyttää toisista hellittelynimiä ja kirjoittaa kortteihin lämpimiä toivotuksia. Jonkun toisen suusta ja kynästä ne olisivat voineet tuntua teennäisiltä mutta eivät koskaan hänen. Mieleen jäi erityisesti puheenvuoro, jossa muistelija kertoi saaneensa kukkia, kun meni Eilan luo kylään.

Eila oli myös hetkessä läsnäolon mestari, jolla oli taito nähdä ja luoda kauneutta. Kirjoittaminen oli yksi meitä yhdistävä tekijä.

Pastori Leena Harjunpään, niin ikään Eilan opiskelutoverin  ja ystävän,  kirkossa pitämän puheen yksi sanoma, mukavalla huumorilla höystettynä, oli, että Eila eli ja myös lähti tyylillä – lähti mustassa pitsimekossa ja kettuvillasukissa. Loppuun saakka hän eli täysillä ja oli huoliteltu, mutta ei sitäkään koskaan teennäisellä tavalla. Sairaalan yöpöydällä oli aina hajuvesipullo, vaikkei se ihan sallittua olisi ollutkaan, ja viimeisinä päivinäänkin hän halusi papiljotit päähän.

Automatkoilla Ullan kanssa mietimme, että on surullista, että Eilan elämä jäi kesken. Hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Ja toisaalta, mitä on kesken jääminen? Onko elämä kuitenkin kokonaisuus juuri sellaisenaan kuin se on, sen mittaisena ja niillä sisällöillä ja kokemuksilla, jotka siihen kuuluvat? Kuka voi määritellä, mitä elämän pitäisi sisältää ja minkä mittainen sen pitäisi olla? Ovatko olennaisempia kuitenkin kohtaamisen hetket ja yksittäiset teot – ja se henkinen perintö, jonka ihminen jättää? Kaikella on aikansa.

Pastori tiivisti muistotilaisuuden lopuksi puheenvuoroista haasteen meille koko saattoväelle, sukulaisille ja ystäville: Vaalikaamme Eilan muistoa viemällä eteenpäin hänen tapaansa muistaa, ilahduttaa ja kannatella toisia ja etsimällä valoa pienistäkin arjen asioista. Otan haasteen vastaan. Kiitos, Eila!

Luin muistotilaisuudessa seuraavan Eeva-Liisa Mannerin runon, sillä ajatuksella, että se kuvaa Eilan taitoa olla läsnä hetkessä ja arvostaa luontoa. Ajattelin sen tuovan myös lohtua meille Eilaa kaipaaville ja muisteleville siitä, että elämän jatkuu, uusi aamu kohoaa aina. Vuorokaudenajat ja vuodenajat vaihtelevat, vaikka ihmiselämissä tapahtuisi mitä tahansa.

 

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet
ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.

(Eeva-Liisa Manner,
Niin vaihtuivat vuoden ajat, 1964)


Kuvassa Kotkan kirkko iltapuvussaan 5.1.2019

 

 

Lapsen oikeuksien päivänä: Lapsella on oikeus satuihin

Tänään 20.11. vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää.

Ote Lapsen oikeuksien päivän nettisivuilta tältä päivältä:

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989 ja se tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1990. Suomessa sopimus on ollut voimassa vuodesta 1991. Lapsen oikeuksien sopimus on laintasoinen, ja se koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää vietetään 20.11. ympäri maailmaa sopimuksen hyväksymisen kunniaksi. Päivän tarkoituksena on tuoda esille lapsen oikeuksia, niiden tärkeyttä ja merkitystä niin meillä Suomessa kuin muualla maailmassa.

Tänä  vuonna Lapsen oikeksien päivän ja koko tämän viikon teemana on osallisuus. Aihetta lähestytään usein toiminnallisesti, niin kuin siihen hyvin sopii. Opettajille on laadittu paljon hyvää opetusmateriaalia ja vinkkejä.

MLL:n asiantuntijan mukaan lapset ja nuoret, jotka ottavat yhteyttä järjestön auttavaan puhelimeen ja nettipalveluun, nostavat usein esille masennuksen, yksinäisyyden ja koulukiusaamisen – kaikki asioita, jotka paitsi aiheuttavat pahaa oloa myös uhkaavat osallisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Yksi hyvä ja yksinkertainen mutta samalla lempeän tehokas tapa edistää hyvinvointia, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta on lukea lapselle satuja ja tarjota yhteinen hetki, jossa on mahdollisuus keskusteluun ja tunteiden ilmaisemiseen. Näin lapselle tarjoutuu  mahdollisuus kuulluksi tulemiseen ja kokemukseen hyväkstytyksi tulemisesta sellaisena kuin hän on. Satujen avulla on myös mahdollista mennä hellävaraisesti kohti edellä mainittuja haastavia teemoja.

Sadut hoitavat lapsen mieltä hellävarasesti lapsen itse sitä huomaamatta. Sadut antavat lapselle mahdollisuuden luoda mielikuvia ja auttavat herättelemään ja tunnistamaan tunteita. Hyvän ja pahan taistelun kautta lapsi pystyy asettumaan erilaisiin rooleihin ja siten kokemaan turvallisesti sekä pelon että onnistumisen tunteita. Matkat mielikuvitusmaailmaan vahvistavat lapsen minää ja kosketusta todellisuuteen, koska niissä kohdataan samoja haasteita kuon todellisuudessa, usein toki symbolisessa muodossa.

Sadut ruokkivat unelmia. Niitä jokainen tarvitsee päästäkseen elämässä eteenpäin. Sadut tuovat myös toivoa. Samalla tavalla kuin sadun sankari on sadun alussa mahdottoman tehtävän edessä, kuten Hannu ja Kerttu yksin metsässä, lapsi voi kokea olevansa omassa elämässään mahdottoman edessä. Kun lapsi saa seurata, miten sankari selviää mahdottomista koettelemuksistaan, hän saa toivoa, että voi selvitä oman elämänsä haasteista.

Lapsi kokee usein olevansa paha tai kiittämätön tai saattaa tuntea syyllisyyttä vihan ja kateuden tunteistaan. Sadut, kuten Lumikki ja Tuhkimo, antavat lapselle viestin siitä, että se on luonnollista. Yhteinen satuhetki aikuisen kanssa viestittää siitä, että koska aikuinen lukee sadun lapselle, aikuinen ymmärtää, että lapsessa ovat nuo tunteet ja että hänet hyväksytään niine tunteineen kaikkineen. Tuhkimo lupaa, että lapsi pääsee alennustilastaan ja hänen arvonsa huomataan.

Nuorille kasvun ja aikuiseksi kehittymisen vaiheista kertovat muiden muassa Ruusunen ja Lumikki. Sadut antavat myös vanhemmille vahvan viestin siitä, että kasvamisen ja muutoksen on tapahduttava.

Kiitos edelliset ajatukset meille käytännön satuterapeuttiseen toimintaan maailmalta tuoneelle ryhmäpsykoanalyytikko Ritva Kajamaalle!

Paitsi kansansadut, hyvä hetkiä lasten kanssa tarjoavat toki myös kirjailijoiden kirjoittamat taidesadut sekä lukuisat täsmäkirjat erilaisista arjen aiheista.

Kirjallisuusterapeuttisissa ja satuterapeuttisissa ryhmissä osallisuuden voi viedä pidemmälle ja toiminnallisempaan suuntaan. Satuja voidaan yhdessä paitsi kuunnella ja kirjoittaa myös leikkiä, kuvittaa ja näytellä. Jokainen saa mahdollisuuden osallistua ja kokea, taidoista riippumatta. Kaikki tämä sopii hyvin myös koulutyösketenlyyn, kaiken ikäisten kanssa.

Mainio keino osallisuuden edistämiseksi on myös sadutus, joka on kasvatustieteiden tohtori Liisa Karlssonin lanseeraama menetelmä lapsen osallisuuden edistämiseksi. Sitä on hienosti toteutettu myös maailmalla köyhimmissäkin maissa. Myös satukirja tai itse kerrottu satu mukautuu moneen ja kulkee mukaan isommitta kuluitta vaikka maailman ääriin.

Liputtakaamme lapsen oikeuksien päivän puolesta! Eläkööt sadut!

 

Sadun päivän ajatuksia: Kumpi oli ensin, satu vai myytti?

Näin Sadun päivänä 18. lokakuuta koen taas kutsumusta kirjoittaa jotakin saduista ja niiden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Tällä kertaa aiheeksi valikoitui satujen ja myyttien yhteys. Tutkijat eivät ole vieläkään päätyneet yhteisymmärrykseen siitä, kummat ovat olleet ensin, sadut vai myytit. Perusteluja löytyy kumpaankin suuntaan. Toiset katsovat sadut ensisijaisiksi siksi, että myyteissä olisi näkyvissä enemmän kulttuurista vaikutusta. Toiset taas katsovat satujen olevan lähempänä nykypäivää.

Myytit etsivät selityksiä maailmasta: ne kertovat maailman luomisesta ja kansojen synnystä. Ne pyrkivät vastaamaan kysymyksiin, miksi synnymme, sairastamme ja kuolemme. Sadut sen sijaan kertovat ehkä enemmän siitä, miten ihmiset ja eläimet selviävät arkipäivän tilanteista, vaikkain nekin auttavat löytämään vastauksia suuriin kysymyksiin ihmisen olemassa olosta.

Sekä saduista että myyteistä löytyy versioita ja toisintoja ympäri maailman. Siitä ei ole varmuutta, missä määrin samantyyppisiä kertomuksia on syntynyt toistaan tietämättä eri maailman kolkissa ja missä määrin ne ovat kulkeutuneet paikasta toiseen. Ainakin on varmaa, että kulkeutumista on tapahtunut. Esimerkiksi Tuhkimon varhaisin kirjoitettu versio on löydetty 900-luvun Kiinasta. Suomesta löytyy sama satu mm. Tuhkimus-nimellä. Joillakin saduilla ja myyteillä on myös selviä yhtymäkohtia: vaikkapa Lumikki-satu voidaan nähdä rinnakkaisena Narkissos-myytin kanssa narsismin käsittelyn teemoineen.

Olen viime aikoina paitsi ohjannut ohjaajallekin edelleen paljon ajatuksia herättävää aikuisten satuterapiaryhmää myös luotsannut kollegoitteni Anne Tarsalaisen ja Helena Hietaniemen kanssa Kreetalla antiikin Kreikan mytologioista ja jumalattarista materiaalia ammentavaa elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää. Idea on molemmissa periaatteessa sama, vanhojen ikiaikaisten tekstien, alun perin sullisesti kerrottujen tarinoiden, viisaus ja ihmisen psykologiaa syväluotaava vaikutus. Molemmat toimivat hedelmällisesti myös yksilöpsykoterapiassa.

Aivan juuri löysin Tiedekulman kirjakaupasta aarteen: vuoden 2008 uusintapainoksen Kaarlo Forsmanin, sittemmin Koskimiehen, kreikan ja latina kielten lehtorin, alun perin vuonna 1895 julkaiseman kirjan Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia. (Kirjan nimen mytologiia-sana tosiaan kirjoitetaan kahdella i-kirjaimella samoin kuin monet muut hauskasti vanhahtavan kielen sanat nykykieleen nähden poikkeavasti, kuten templi ja orakeli.)

Forsman kertoo kirjassaan paitsi jumalista ja jumalattarista myös antiikin ajan eri alueiden myyttiperimän keskeisiä myyttejä, joita hän kutsuu saduiksi. Sata vuotta sitten ei taidettu vielä ainakaan nykymittakaavassa vaivata päätä sadun tai myytin ensisijaisuudella. Forsmanin kielen mukaisesti thebalaisen satupiirin saduista tunnemme ennen kaikkea Oidipuksen hurjan kohtalon isän tappamisineen ja äidin naimisineen ennustuksen mukaisesti. Attikan saduista tunnetuin lienee Theseuksen tarina, jossa sankari kukistaa Kreetalla labyrintissa lymyävän Minotauros-hirviön, puokiksi ihmisen, puoliksi härän.

Nämä sadut löytyvät Forsmanin kirjasta luvun ”Sankarit” alalukuina, ja sankarithan niissä tosiaan seikkailevat. Lähtökohta on kovin sama  kuin saduissa: sankari on mahdottoman tehtävän edessä. Niin lapsi kuin aikuinenkin kokee usein elämässä, on sitten kyse vaikkapa uuteen päiväkotiin menosta tai avioerosta tai työpaikan menetyksestä. Auttajina varsinaisissa kansansaduissa ovat yleensä eläimet tai kasvit, myytiessä usein jumalat. Forsmanin mukaan antiikin jumalistakin suuri osa pohjautuu alun perin kasvillisuuden jumaliin.

Forsmanin sanoin: ”Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansa ensiaikoina on elänyt eläviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa.” (Forsman 1985/2008, 127.)

Sadun ja myytin alkuperäisyyden ongelma jää ratkaisematta – ja saa jäädäkin. Olennaista on, että saamme edelleen nauttia näistä meitä yhä uudelleen inspiroivista tarinoista, jotka ovat lopulta tavalla tai toisella kaiken kulttuurisen tarinankerronnan taustalla, niin draamojen kuin populaarikulttuurinkin.

Yhä uudelleen Theseus kukistaa Minotauroksen ja pelastaa miehet kamalan venyttäjän kynsistä ja Herakles lannistaa yhdeksänpäisen käärmevartaloisen Hydran. Yhä uudelleen Punahilkka selviää suden vatsasta ja prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan uuteen elämänvaiheeseen puhumattakaan satujen sankareista, jotka kulkevat synkkien metsien läpi ja palaavat hengen ja mielen rikkauksineen kotiin. Me saamme nauttia jännityksen tuomasta kihelmöinnistä vatsanpohjassa ja oivaltaa samalla jotakin siitä, mitä on olla ihminen ja osa luonnon kokonaisuutta. Saamme mahdollisuuden katharsiksen kokemiseen, puhdistumiseen, ja uskoa siihen, että selviämme elämässä haasteista huolimatta.

 

Villaisia unelmia satujen siivin

Erityisnuorisotyönohjaaja, kirjallisuusterapeutti ja neuletaiteilija Pirjo Arvolan ikkunanäyttely avautui 1.9.2018 Taito Shop Helskyssä Helsingin keskustassa. Syyskuun aikana esillä olevassa näyttelyssä heleänväriset villapaidat tanssivat paritanssia ja syysväreissä hehkuvat pipot ja kaulaliinat säestävät.

Kirjallisuusterapeuttina näen heti sieluni silmin kirjoittavan ryhmän asettuvan neuleiden äärelle. Joku laittaa päähänsä okrankeltaisen villapipon ja toinen kietoo kaulaansa syvän oranssin kaulaliinan. Kolmas silittää rekvisiitaksi nostettua kiveä, ehkä kokeilee sen painoakin. Yksi pyörähtää tanssiasekeleen ennen kuin asettuu istumaan. Villa vie tarinoiden maailmaan, unelmoimaan, ja saa kynän lentämään. Ääneen luettu satu tai myytti johdattaa syvälle tunteisiin ja muistoihin. Joltakulta tirahtaa kyynel. Villan tuoksu vie lapsuuden kesiin maaseudulle. Villa on kuin mummon syli, lämmin ja pehmeä.

Tämä on kuvitelmaa, mutta ei kovin kaukana todellisuudesta.

Pirjo Arvola on yhdistänyt kirjallisuusterapeuttina luovalla ja hoitavalla tavalla tarinat ja käsityöt. Hän on ohjannut Pasilan kirjastossa useammanlaisia kirjallisuusterapeuttisia ryhmiä lapsille ja nuorille, mm. koulun iltapäivätoiminnasta kirjastoon saapuneille ekaluokkalaisille ja Itä-Pasilan asukastalon maahanmuuttajanuorille. Ryhmissä lapset ja nuoret saivat kutoa, virkata ja ommella ja kuunnella samalla Pirjon ääneen lukemia satuja ja myyttejä. Sadut johdattivat monenlaisiin teemoihin, joista myös keskusteltiin. Käsillä tekeminen auttoi keskittymään ja kuuntelemaan.

Satuja ja käsillä tekemistä yhdistävässä toiminnassa on yhtä aikaa auki kaksi tunnekanavaa. ”Käsitöitä tehdessä, esimerkiksi virkatessa tai kutoessa, aktivoituvat aivojen eri osat kuin kognitiivisissa toiminnoissa. Käsillä on suuri edustus aivoissa suhteessa muihin ruumiinosiin”, Arvola kirjoittaa Kirjallisuusterapia-lehden 2/2010 artikkelissaan.

Käsitöiden tekemisen terapeuttisuudesta on kirjoittanut myös Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoululutuslaitoksen professori Sinikka Pöllänen. Hän on havainnut käsitöiden hyvää tekevän vaikutuksen erityisesti levottomille lapsille ja nuorille. Käsityön avulla on mahdollista nostaa tiedostamattomasta esiin psyykkistä materiaalia ja siten parantaa ja eheyttää minäkuvaa. Käsityö voi toimia stressaavan ja kiireisen elämäntahdin lomassa rentoutumisen ja oppimisen välineenä. Sillä voi lisäksi olla tärkeä merkitys oppimishäiriöiden ja sekä kognitiivisten että sosiaalisten kehityshäiriöiden korjaamisessa, koska se harjoittaa silmän ja käden yhteistyötä sekä antaa mahdollisuuden käytännönläheiseen ongelmanratkaisuun sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa.

Ristipistotöiden teko on auttanut ja rauhoittanut myös aggressiivisia vankeja. Eräs vanki isobritannialaisessa vankilassa kertoi Arvolan artikkelin mukaan, ettei heikkouttaan voinut vankilassa näyttää, joten paha olo sisällä kasvoi. Koruompelu ja tilkkutöiden tekeminen saivat  hänet rauhoittumaan, pysähtymään ja ajattelemaan.

Sittemmin kirjastoissa ympäri Suomen on toteutettu Novellikoukkua, jossa neulotaan ja kuunnellaan samalla novellien ääneen lukua. Novellit lukee kutsuttu lukijavieras. Ideana on esitellä novelleja ja tuoda yhteen eri-ikäisiä käsitöiden harrastajia. Osallistujat voivat neuloa omia projektejaan tai he voivat tehdä hyväntekeväisyysneuletöitä kirjaston lankakorin langoilla.

Minulle muistuu mieleen omasta erityisopettajakoulutuksestani tärkeä kurssi, jolla saimme tehdä oman käsinuken huovuttamalla ja kertoa siihen liittyvän tarinan. Pullea tiilenpunainen hevonen on siitä saakka kulkenut mukanani, kun koulutan tulevia kirjallisuusterapiaohjaajia ja kerron oman nuken tekemisen hyvää tekevästä voimasta. Myös erityisluokanopettajan työssäni sain nähdä oman nuken valmistamisen voimauttavat vaikutukset. Eikä aina tarvinnut edes huovuttaa vaan vanha villasukka tai lapanen saattoi muuttua ilmeikkääksi nukeksi, jolla oli tärkeää kerrottavaa.

Toivottavasti käsillä tekemisen ja tarinoiden yhdistämisen idea otetaan yhä laajemmin käyttöön eri ikäisten ihmisten kanssa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka hyvinvointiin voidaan vaikuttaa monien kanavien kautta.

Villaisia unelmia Taito Shop Helskyssä syyskuun 2018 ajan, osoitteessa Etelä-Espalanadi 4, Helsinki. Ks. myös www.piijon.com

Lähteet:

Arvola, Pirjo (2007) Kirjasto on pullollaan tarinoita. Lasten ja nuorten ryhmät Pasilan kirjastossa. Kirjallisuusterapia 2/2010.

Pöllänen, S. (2007) Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana. Teoksessa Niikko, A., Pellikka, I. & Savolainen, E. (toim.) Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä. Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä Savonlinna: Savonlinnan opettajankoulutuslaitos, 91–105.

Runojen hoitavaa voimaa Taiteiden yössä

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys esittäytyi Helsingin Taiteiden yössä 23.8.2018 perinteiseen tapaansa. Kertoja on kertynyt jo reippaasti yli 20.

Eilisessä illassa runot saivat näyttää lempeät voimansa. Ilta alkoi psykoterapeutti Jaana Huldénin runonlausuntaesityksellä Jotkut pitävät runoudesta. Tosin tässä tilaisuudessa niistä taisivat pitää kaikki, koko lähes 60-päinen yleisö. Runoilijat Wislawa Szymborska, Pablo Neruda ja Tomas Tranströmer johdattivat kuulijat syviin tunnelmiin, pohtimaan ihmisyyttä, ystävyyttä, sisaruutta, sukupolvia taaksepäin ja elämää eteenpäin.

Psykologi ja lavarunoilija Annamaria Öblom saatteli meidät alustuksessaan runojen terapeuttisuuden ja parantavan voiman äärelle teoreettisemmassa mielessä ja myös kirjallisuusterapian käytäntöjä valottaen. Kiinnostava ja uudempi alue oli lavarunouden hyvää tekevä voima niin esiintyjälle kuin kuulijoillekin.

Tosiaan, ääneen lausumisella tai lukemisella on merkityksensä. Sen huomasin erityisesti Öblomin kirjoittamasta ja nyt ääneen lukemasta runosta ”Eronneet ihmiset”. Olen vuosi sitten toimittanut runon Kirjallisuusterapia-lehteen (lehti 2/2017). Nyt kuultuna siitä avautui aivan uusia ulottuvuuksia. Mistä kaikesta olemmekaan eronneet ja miten olemme nuo erot kokeneet. Ja onko niin, että ero mahdollistaa aina uuden liittymisen?

Illan aihe ja alustaja saivat osallistujat keskittymään ja kirjoittamaan runoja. Kynät ja paperit otettiin innolla vastaan.

Tunnelma oli hieno. Ja olisiko tällaiselle tilaisuudelle parempaa paikkaa kuin Kallion kirjaston arvokkuutta ja samalla kodikkuutta henkivä kupolisali? Oli ilo saada juontaa tilaisuus.

Eläköön runot!

Kirjallisuusterapia-lehden toimitussihteeri Tuuli Jokivartio-Toivonen infopöytää pitämässä.

Isossa kuvassa ylhäällä Annamaria Öblom ja kirjoittamiseen keskittynyt yleisö.

Kuvat Silja Mäki

 

 

Mustasaari antoi parastaan

Tuskan tulivuorelta lempeiden aaltojen laguuniin

Mustasaaressa Helsingin edustalla, Helsingin seurakuntayhtymän toimintakeskuksessa, on välillä kesäryhmissä tarvittu sisätiloissa sähköpatteria ja ulkona sadetakkia. Tänä kesänä pohdittiin joinakin päivinä, missä olisi vilpoisin paikka työskennellä. Kirjoitan itselleni saaren -nimisessä kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä tekstejä kirjoitettiin ja jaettiin sekä syvällisiä keskusteluja käytiin niin kokoontumispaikka stidin yläkerran suojissa kuin ulkona vaihtelevan kauniissa luonnonpaikoissa.

Työskentelyvälineinä toimineet mielikuvakartat johdattivat osallistujat tarkastelemaan, millaiset tuulet heidän mielen saarellaan puhaltavat ja millaisia suojaisia poukamia sieltä löytyy. Mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun luontopaikkojen nimet peilasivat sisäisiä tuntoja. Tutuiksi tulivat paitsi Lempeiden aaltojen laguuni, Läheisyyden voimala ja Sinnikkyyden suo myös Yksinäisyyden aukio, Tuskan tulivuori ja Kuivuneiden kyynelten aavikko. Matkalla kohti Ilon vesiputousta piti koukata Eksyneiden ajatusten laaksossa ja kiivetä kurkistelemaan Rohkeuden jyrkänteeltä.

Ryhmässä pohdittiin myös askelmerkkejä elämässä eteenpäin. Mielen talot laajenivat ja pölyttyneet nurkat kirkastuivat. Joku uskaltautui kiipeämään näköalatorniin. Pysähtyipä kauan kallionkielekkeellä vaarallisesti keikkunut mökkikin paikoilleen.

Päivän kirkas paahde vaihtui illan tullen lempeään auringonlaskua lupailevaan lämpöön. Auringonsäteet siivilöityivät Hevossaaren mäntyjen lomitse ja leikittelivät rantakaislikossa. Ryhmä asettautui istumaan piiriin kiville ja kannoille, jakamaan kirjoittamaansa ja pohtimaansa.

Lopuksi Walhalla-lautta kuljetti joukon turvallisesti Taivallahden rantaan. Taas yksi Mustasaaren ryhmä takana. Ohjaajana koin kiitollisuutta, että saan tehdä tällaista työtä, vain luovuus ja taivas rajoina, apuna turvalliset terapeuttisen työskentelyn puitteet ja kynän ja paperin suomat mahdollisuudet. Taiteen keinoin tällaiset lempeät syväsukellukset ovat neljässä illassa mahdollisia.

 

Demeter ja äitiyden riivaamat

Demeter ja äitiyden riivaamat

Arkkityyppiselle Demeter-naiselle äitiys sekä lapsen saaminen ja hoivaaminen ovat elämän tarkoitus. Lapseton nainen voi tulla Demeterin riivaamaksi, jolloin hän ei saa rauhaa. Demeter-naiselle lasten lentäminen pesästä on surun paikka. Miten Demeter-nainen voi käsitellä menetyksiään ja löytää tasapainon?

Sain taas ilon ja kunnian viedä kirjoittajia Kreetan lämpöön ja kauneuteen Hekaten kynän kärjellä -kurssilla, tällä kertaa ohjaajakollega Anne Tarsalaisen kanssa. Kuten viime vuonnakin, majoituimme Päivi Tossavaisen luotsaaman MatkaPaletti Oy:n siipien suojassa ihastuttavaan Paleohoraan Kreetan lounaiskulmaan Libyanmeren rannalle.

Tällä matkalla osallistujia kutsui tutkimaan sisintään ja kokemuksiaan erityisesti Demeter, viljan ja kasvun jumalatar ja äitiyden arkkityyppi. Myytin mukaan hän kadottaa ainoan tyttärensä Persefonen, jonka manalan jumala Haades ryöstää ja raiskaa. Demeter etsii epätoivoisesti tytärtään ja masentuu, kun ei löydä. Hänen suojeluksessaan oleva vilja lakkaa kasvamasta ja maasta uhkaa tulla autio.

Demeter-päivämme retkikohde oli viehättävä Azogiresin kylä hieman ylempänä vuorilla, jonne matkasimme takseilla mutkaisia vuoristoteitä. Saimme ensin tutustua paikalla asuneisiin 99 munkkiin. Varsinainen kohteemme oli luostari, jonka pihalla saimme työskennellä. Paikan ilmapiiri oli juuri sitä mitä piti, rakennuttihan Demeterkin myytin mukaan lopulta itselleen luostarin, johon vetäytyi.

Demeter kuvaa psykologisesti naista, jolle äitiys on kaikki kaikessa ja joka ei tunne olevansa kokonainen ilman lasta. Häneen voi samastua jokainen nainen, joka ei ole voinut saada lasta tai on menettänyt lapsensa. Kun lapsen saamisesta tulee pakkomielle ja ainoa elämän tarkoitus, puhutaan Demeterin riivaamista naisista. Demeter voi vaikuttaa myös silloin, kun se ei ole naisen edun mukaista. Näin on teiniraskauksien kohdalla. Demeter-naisen voi olla vaikea sanoa ei, jolloin häntä uhkaa loppuun palaminen. Hän on myös altis masentumaan. Demeter-naiselle lapsi voi olla myös työ, jolle hän on uhrannut paljon aikaansa ja energiaansa. Kun se päättyy tai viedään häneltä, vaikutus saattaa olla kohtalokas.

Kertoessani Demeteristä ryhmälle tunnelma oli tiivis. Havaitsin kyyneliä monen naisen poskilla. Myytti ja jumalattaren psykologia veivät naiset tutkimaan kokemuksiaan lapsettomuudesta ja aborteista. Se puhutteli myös naisia, joisen lapset ovat lentäneet pesästä tai ovat lähdössä pian. Moni tunnisti masennuksen tyypillisenä tapanaan reagoida vastoinkäymisiin.

Kirjoittamisen ja kirjallisuusterapeuttisen keskustelun avulla osallistujat saivat kohdata surujaan, itkeä ja saada ymmärrystä ja lohdutusta ryhmältä ja ohjaajalta. Etäännytys kotinurkilta Välimeren lämpöön  luonnon kauneuden keskelle antoi turvallisen mahdollisuuden kohdata vaikeitakin asioita. Vaikeuksia ja suruja oli helpompi lähestyä myytin kautta kuin suoraan. Löytyi mahdollisuuksia etsiä muiden jumalattarien piirteitä tasapainottamaan vahvaa Demeteriä. Monella osallistujalla oli myös tavoitteita kirjoittamiselle. Syntyikin hienoja tekstejä ja suunnitelmia tekstikokonaisuuksiksi.

Tässä ryhmän jäsenen runo:

Demeter

Kysyt, miksi äiti itkee?

Miksi en itkisi lapseni puolesta?

Sanot, jos äiti haluaa
Haluan lasteni eteen
sen, minkä jaksan tehdä
sädekehää kiillottamatta

                    Anneli

Myytin mukaan Persefonen isä, ylijumala Zeus on tytön manalaan joutumisen takana. Hän on antanut veljelleen Haadekselle luvan ryöstöön. Lopulta Zeus myöntyy siihen, että tytär täytyy palauttaa maan päälle, ettei koko maa autioidu ja kuole. Demeter saa tyttärensä takaisin ja luonto alkaa jälleen viheriöidä.

Persefone on kuitenkin ehtinyt manalassa syödä granaattiomenan siemeniä, mikä symboloi aikuisten asioista, kärsimyksestä ja kuolevaisuudesta tietoiseksi tulemista. Näin hän joutuu jatkossa viettämään neljä kuukautta vuodesta manalan kuningattarena. Sinä aikana Demeter-äiti suree ja maa kuihtuu. Meillä pohjoisessa on silloin talvi. Kreikkalaisille se on loppukesän aika, jolloin kaikki kuivuu. Näin on aikanaan ymmärretty vuodenaikojen vaihtelu ja elämän ja kuoleman ikuinen kiertokulku.

Myytti antaa lohtua siitä, että aina tulee uusi kevät ja uusi kasvukausi. Manalan aika väistyy. Ei tarvitse pelätä nälkää eikä kuolemaa. Naiset sukupolvesta toiseen saavat pitää yhtä. Tätä juhlistettiin aikanaan Kreikassa mm. Eleusiin mysteereillä. Näin myös ryhmämme naiset saivat lohtua ja uskoa siihen, että elämä jatkuu vaikeuksien jälkeenkin ja että he ovat osa pitkää naisten jatkumoa.

 

Viikko osoitti jälleen sen, että antiikin Kreikan myytit ja jumalattaret eivät ole menneiden aikojen satuja vaan elävää elämää, yhtä lailla tätä päivää ja tämän päivän naisten kokemusmaailmaa.

Kiitos, Demeter!

Matkaan mahtui toki paljon muutakin: joukko muita jumalattaria sekä vapaata aikaa uimiseen ja lämmöstä nauttimiseen, herkullista kreikkalaista ruokaa ja mukavia yhteisiä illallisia, retki Elafonissin kahluurannalle…

Lähteet:

Jean Shinoda Bolen (2006) Jumalattaren aika. Naisen kolmas ikä. Suom. R. Hellsten. Rasalas.

Jean Shinoda Bolen (2014) Goddesses in everywoman. Powerful archetypes in women’s lives. HarperPaperpack.