Jo vähän vanhempi herra paikkaansa etsimässä

Hannu Niklander (2020) Tyhjää toimittamassa. Loivaa alamäkeä. Karkkila: Robustos.

Hannu Niklanderin kuudes romaani Tyhjää toimittamassa on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle historialliselle sukuromaanille Nuoriherra, jonka arvioin tammikuussa tällä sivulla. Tarina alkaa vuodesta 1929. Nuori aikuinen mies, Weijo Niklander, enemmän tai vähemmän yksi yhteen kirjailijan isä, hakee paikkaansa maailmassa.

Olennaisena elementtinä romaanissa leijuu taustalla päähenkilön isäsuhde, vaikkei isä tarinassa juuri tapahtumien tasolla esillä olekaan. Suhde isään, kauppaneuvos ja säveltäjä Alwar Niklanderiin, Rake Oy:n toimitusjohtajaan, on katkennut jo edellisessä romaanissa. Isän uusi vaimo on vienyt paikan pojalta ja tämän äidiltä. Samalla Weijo on menettänyt mahdollisuuden viettää aikaa hänelle tärkeässä ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan olennaisella tavalla rakentaneessa Salmen kartanossa Vihdin Otalammella.

Weijon elämältä on pudonnut pohja ja kadonnut suunta. Kuka hän on, jos ei tuleva kartanonherra, työväen elämää ja piikamurjujakin tunteva? Isän toiveesta erikoiseen asuun Weio kirjoitetun nimen poika vaihtaa Weijoon isää uhmatakseen – tai kenties enemmänkin itsensä löytääkseen.

Tyhjää toimittamassa poukkoilee teemasta ja kohtauksesta toiseen niin kuin päähenkilönsä elämä. Vahva, komea, kielellisesti ja taiteellisesti monilahjakas nuori mies ei löydä paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Lyhyissä kohtauksissa ollaan tiiviisti läsnä kussakin tilanteessa. Syvästi kokee myös Weijo, mutta ei saa oikein kiinni mistään. Avioliitto päättyy lyhyeen. Työpaikat ja naiset vaihtuvat. Lupaava aktiiviupseerin ura etenee katkeillen ja vastavakoilijan pesti kestää vain hetken. Viina maistuu aina alkoholistiparantolaan ja Kammion mielisairaalaan saakka.

Niklanderille tyypillinen tapa ujuttaa teksteihinsä runsaasti pieniä yksityiskohtia – tapahtumia, repliikkejä, laulun sanoja ja sanontoja – rakentaa taitavasti ajankuvaa. Laman jälkeen sodan uhka alkaa leijua ilmassa. Romaanin loppupuolella ollaankin sodassa, mikä ei sekään ole Weijolle helppo asia, jos nyt kenellekään voi olla. Ohuella viivalla piirrettyinä sivujuonteina mainitaan monen sukulaisen, ystävän ja tuttavan kohtalot ajan hampaissa ja sodan melskeissä.

Riipaiseva on Weijon rakkaus sukuun ja etenkin kaipuu tuttuihin paikkoihin, ei vain Salmelle vaan myös muiden muassa vanhempien sukujen juurille Mäntsälään ja Keski-Suomeen Petäjävedelle. Niklander ei romaanissaan juuri tunteista sellaisinaan kirjoita, mutta ne tulevat esille tutuissa teiden kaarteissa ja pellonpientareissa, kaipuussa rakkaan järven selälle. Pienikin viittaus Vihtiin saa Weijon kuin sähköistymään, ja Vihdin puuttuminen tarinan joistakin osista saa lukijankin Vihtiä hänen kanssaan kaipaamaan.

Tämänkin romaanin, kuten edellisen, näen etenkin kirjallisuusterapeuttisten miesryhmien materiaalina, joskin se käy myös elämäkerrallisten ryhmien taustalukemiseksi. Kirjan kerronta on selkeää ja helppolukuista, mutta runsautensa vuoksi se sopinee vain paljon lukeville. Tosin sopivia katkelmia voisi kenties käyttää kirjallisuusterapiaryhmän materiaalina ilman, että osallistujien tarvitsisi lukea koko kirjaa.

Liikuttava yksityiskohta on, että molempien kirjojen kannessa on kuva Weijon äidin, Emmy Niklanderin, Mamman, maalaamasta taulusta. Nuoressaherrassa se on maalaus Salmen kartanon päärakennuksesta, tässä uudemmassa kirjassa Helsingin Vanhakirkonpuiston portti. Weijon vahva suhde äitiin muuttuu kuvaksi ja tulee lähelle.

Isät, pojat, miesten ketjut. Niklanderin romaanit voi yhdistää ikiaikaiseen satujen ja myyttien teemaan, jossa pojat hakevat paikkaansa isiensä varjossa ja pyristelevät siitä omalle tielleen. Satujen sanoman mukaan kuninkaanpojan tehtävä on kukistaa kuningasisänsä ja ottaa valtakunta itselleen, hallittavakseen – oma elämänsä elettäväkseen. En paljasta kirjan loppua, mutta tämän tehtävän täyttämistä kohti Weijokin kulkee. Jo toivoisi hänelle ylämäkeä, kun kahden romaanin verran on alamäkeä menty.

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

 

 

Nuoriherra uuden maailman kynnyksellä

Uuden vuoden lukemisenani oli Hannu Niklanderin historiallinen sukuromaani ja kasvukertomus Nuoriherra. Loivaa alamäkeä (Robustos 2019). Kirjailija itse kuvasi romaania sen julkistamistilaisuudessa kartanonaturalismiksi pikemminkin kuin kartanoromantiikaksi (Valtonen 2019).

Kirja sopii mainiosti jatkoksi loppuvuoden Etelä-Suomen, myös kirjan tapahtumapaikan Vihdin, paikallishistorian tutkimisen innostukselleni ja vuoden 1918 sisällissodan ja sen jälkimaininkien tarkastelulleni.

Minulla sattuu olemaan Niklanderiin sellainen löyhä yhteys, että hän oli vuonna 1999 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Helsingin opintopiirissä kirjailijavieraana. Niklander oli juuri julkaissut tetralogiansa ensimmäisen romaanin Aurinko katsoo taakseen (1999), jolla hän oli voittanut Kirjallisuuden valtionpalkinnon ja jota hän meille esitteli. Sain kunnian toimia illan emäntänä. Niklanderin toiveesta tehtävään kuului, että vein hänet ennen opintopiiriä kakkukahville. Jos oikein muistan, kahvila ei ollut Ekberg vaan pienempi kahvila Bulevardin keskustan puoleisessa päässä. Sieltä jatkoimme opintopiiriin Rikhardinkadun kirjastoon.

Niklanderin viides romaani Nuoriherra kuvaa kirjailijan isän Weio Niklanderin nuoruuden ja nuoren aikuisuuden vaiheita. Isänisä, Alwar Niklander, kauppaneuvos, Rake Oy:n toimitusjohtaja ja säveltäjä, ostaa Vihdin Otalammelta Salmen kartanon, josta tulee pojalle tärkeä paikka. Nuoren miehen asema kartanon herran poikana ei muuttuvassa maailmassa ole yksioikoinen. Suhde vaativaan isään on ristiriitainen, ja lopulta poika tuntee yhteenkuuluvuutta enemmän kartanon väentuvassa ja piikamurjussa kuin isänsä seurassa.

Romaani valottaa pienten kohtausten kautta kiinnostavalla tavalla sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia. Päähenkilö  osallistuu lyseoikäisenä nuorukaisena, lapsisotilaana, kuten kirjan takakansi ilmoittaa, Helsingin valtaukseen valkoisten puolella. Salmen kartanossa hän saa tutustua työväen elämään. Kohtaamisten kautta valottuu, miten sisällissodan jälkeinen muutos vähitellen alkaa löytää uomiaan ihmisryhmien välillä. Monet torpparit itsenäistyvät pientilallisiksi. Joku asuu edelleen korsussa metsän keskellä. Monelle mökille suhde kartanoon on edelleen tärkeä, mutta työväki on tärkeä myös kartanolle. Romaanissa kuuluu työväen suussa viehättävällä tavalla Vihdin murre. Näin puhelee Tekla-piika:

– Kukas tei olette, ai, nuariherra, voi jeepistoi kun mää hämmästyin, oikeen sotaherra, mikäs se nuariherra nyt onkaan, ai kersantti, ja noin hurja veitti ja kaikkee, juu istutaan ales, kyl mää kaffee laitan.

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, mikä merkitys isän elämään eläytymisellä on kirjailijalle ollut ja kuinka pitkälle kerronta tukeutuu tosiasioihin eli paljonko on keksittyä ja kuviteltua. Kirja oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan, ja moneen kertaan lapsuuden ja nuoruuden aikana kuullut tarinat ja sattumukset ovat aika lailla yksi yhteen todellisuuden kanssa (Valtonen 2019). Silti kirjailijan on täytynyt keksiä paljon mennessään päähenkilönsä pään sisään.

Lukuromaania ajatellen faktan ja fiktion rajalla ei yksityiskohdissa toki ole suurta merkitystä. Minä kuitenkin luen väistämättä sitä taustaa vasten, että tunnen jonkin verran alueen paikallishistoriaa, ja toisaalta mielessä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmien ohjaus. Ryhmissä moni osallistuja miettii faktan ja fiktion rajaa, ja uskaltautuminen mielikuvituksen vietäväksi voi olla tiukassa. Kuitenkin juuri se usein tuo terapeuttisia elementtejä, mahdollistaa tunnekokemusten kautta sukulaisten ymmärtämisen uudella tavalla.

Alkuun ajattelin, ettei tässä enemmän ulkoisia tapahtumia ja taidokkaasti vitsikkäitäkin sattumuksia kuin päähenkilön sisäistä maailmaa ja tunteita kuvaavassa romaanissa ole kirjallisuusterapeuttista ainesta. Loppuun päästyäni olen sitä mieltä, että rivien väleissä onkin paljon tunteita ja että kirja voikin toimia varsin hedelmällisenä taustalukemisena elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä, niin historiallisen kontekstinsa puolesta kuin nuoren miehen kasvukertomuksen kuvauksenakin. Myös lukupiirityyppisessä työskentelyssä romaani toiminee, ei ehkä kuitenkaan ihan nuorelle lukijakunnalle.

Niin ikään näen kirjan arvon kirjallisuusterapeuttisessa yksilötyöskentelyssä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on vastaavaa paikallista taustaa, liittyy se sitten kumpaan väriin tahansa. Myös päähenkilön suhde isään rakentuu vähitellen nuoren miehen elämää merkityksellisellä tavalla viitoittavaksi – ja toiminee peilauspintana monelle, jolla isäsuhde on haastava, etäinen tai vaativa.

Etenkin näen kirjan toimivan miesten ryhmässä tai miesten oman työskentelyn taustana. Toisaalta se valottaa ajan oloja kenelle tahansa ja saattaa auttaa ymmärtämään myös entisajan sukupuolirooleja, jotka meihinkin vielä vaikuttavat. Esimerkkinä tulee mieleen, ettei nuoriherra voisi kuvitellakaan miehen lypsävän Suomessa lehmää, tarttuvan utareisiin. Kanadassa matkatessaan nuoriherra huomaa, ettei tämä jako kaikkialla pädekään.

Useammin on kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuusterapeuttisesti käytetyssä, kuvattu naisten ketjua. Ensimmäisenä tulee mieleen Marianne Fredrikssonin Ruotsin Taalainmaalta alkava Anna, Hanna ja Johanna (1994/2001, Otava). Niklanderin kirjalle on pian tulossa jatkoa. Mahtaako jatko koskea Weion vaiheita vai laajeneeko kuvaus miesten ketjuun, jää nähtäväksi. Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan. Kartano on joka tapauksessa myyty vuonna 1963 Salmen ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille eli jokin muu kuin alun perin kaavailtu kartanon isännän tehtävä on Weio Niklanderia odottanut.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että vuosi tuo itse kullekin lisää ymmärrystä historiasta ja taustoista ja sitä kautta omasta itsestä.

 

PS: Tämän tekstin myötä Niklander tarkensi minulle, että kahvila oli todennäköisesti Bulevardilla entistä Raken taloa vastapäätä. Raken läheisyys sopikin hyvin paikaksi kirjan teemoihin liittyen.


Lähde:

Valtonen, Vesa (2019) Hannu Niklanderin viides romaani avaa herkullisesti Vihtiä ja maailmanmenoa – ”Nuoriherra” selviää pinteistä. Vihdin Uutiset 20.9.2019.