Marjatta, uuden ajan airut

”Marjatan otan itselleni airueksi. Hän kuuntelee rohkeasti sydämensä ääntä, astuu kohti uutta, parempaa maailmaa.” (Kalevalan kaiut -kirjallisuusterapiaryhmän osallistujan palautteesta ryhmän päätyttyä)

Tänä Kalevalan päivänä katseeni suuntautuu Marjattaan. Marjatta, nuori nainen, synnyttää Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.

Kuten Marjatta Kalevalassa olemme uuden kynnyksellä ilmastonmuutoksen ja koronaviruspandemian uhan alla. Meidän on luotava maailmaan uudenlaiset tavat elää ja kunnioittaa luontoa ja jokaista sen elementtiä arvokkaana, jos aiomme pelastua.

Pohdin seuraavassa Marjatan olemusta Tiina Piilolan väitöskirjan (2017) ja tämän populaarimman version Kalevalan naiset (2018) mukaan.

Tarinansa alussa Marjatta on ”korea kuopus”, helppoon elämään tottunut ja diivan elkeitäkin omaava nuori nainen. Hän välttää kaikkea seksuaalisuuteen ja miehiin viittaavaa – liekö kainouttaan vai onko hänessä kenties naisasianaista, esifeministiä?

Marjatta lähtee paimeneen, mikä on perinteisesti nähty miesten työnä. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja joutuu aviottoman lapsensa vuoksi huoraksi haukutuksi ja perheensä ja yhteisönsä hyljeksimäksi. Marjatta kuitenkin tietää synnyttävänsä merkittävän miehen. Hän löytää itsestään voiman lähteä yhteisöstä ja saa luonnosta voimaa selvitä eteenpäin.

Marjatan esikuvana voidaan nähdä Neitsyt Maria. Marjatta kuitenkin edustaa yksilöllisempää aikaa: hän on ainutlaatuinen ja omaa yksilöllisen minuuden. Hän on tietoinen itsestään ja tarpeistaan. Hänessä on samaa herkkyyttä kuin Kalevalan Ainossa, mutta hän on rohkeampi ilmaisemaan tuntojaan ja elämään niin kuin näkee itselleen ja lapselleen hyväksi.

Marjatta nöyrtyy tosiasioiden edessä, muuttuu koreasta kuopuksesta matalaksi neidiksi, mutta ei jää kieriskelemään itsesäälissä vaan sisuuntuu. Hän pyytää synnytykseen apua Luojalta niin kuin Ilmatar Kalevalan alussa. Apu tulee hevosen muodossa.

Hieman myöhemmin Marjatan lapsi katoaa. Äiti pyytää apua luonnolta. Aurinko auttaa häntä, kertoo, missä lapsi on – kuin konsanaan antiikin Kreikan Demeterin myytissä, jossa auringonjumala Helios kertoo äidille, missä Haadeen ryöstämä tytär on. Viesti on vahva: vastaukset ongelmiin löytyvät luonnosta.

Marjatan tarinan yhteydet antiikkiin ja Neitsyt Mariaan kertovat siitä, miten tarinaperinteet kulkevat ympäri maailman, ja toisaalta, miten Lönnrot on ollut niistä tietoinen ja käyttänyt niitä Kalevalaa kootessaan.

Vielä on yksi vastus matkalla: Ukko ylijumala kieltäytyy ristimästä ”riivattua” ja ”katalaa” eli isätöntä lasta. Väinämöinen pyydetään tuomariksi. Hän antaa ensin tylyn tuomion. Silloin tapahtuu ihme: kaksiviikkoinen lapsi alkaa puhua ja viittaa siihen, ettei Väinämöisellä ole ollut touhuissaan puhtaat jauhot pussissa vaan tämä on aiheuttanut mm. Ainon itsemurhan.

Luonnonmullistusten jälkeen Väinämöinen tunnistaa uuden kuninkaan ja ristii lapsen ”Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi”. Piilola (2017, 2018) tulkitsee tässä kohtaa, että Väinämöinen kasvaa henkisesti, ymmärtää toimineensa väärin ja häpeää.

Seuraa uusia aika. Sen voi nähdä kristinuskon tulona. Seppo Knuuttilan (ks. Piilola 2018) mukaan sen voi nähdä myös hetkenä, jolloin jumalten ja luojaheerosten myyttinen aika päättyy ja tekee tietä historiallisesti etenevälle ajalle. Piilolan tulkinnan mukaan uusi aika voisi olla myös aika, jolloin koittaa tasa-arvoisempi aika: Ainon kaltaiset naiset saavat itse päättää, kenet ottavat puolisokseen tai ottavatko ketään. Nuoret naiset eivät enää ole miesten kauppatavaraa. Heidät nähdään kokonaisina omana itsenään.

Piilolan kanssa toivon, että nyky-Marjatat tekevät työtä, jonka tarkoituksena on rakentaa tästä maailmasta parempi, armollisempi ja oikeudenmukaisempi paikka kaikille ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Kalevalan kaiut -ryhmissäni Marjatan tarina on ollut yksi puhuttelevimmista ja voimauttavimmista. Marjatan seurassa olemme ryhmissä syöneet puolukoita ja kuvitelleet puolukan matkan nilkoista helmoihin, rinnoille, suuhun ja vatsaan. Sen jälkeen osallistujat ovat saaneet kirjoittaa kokemastaan ja niistä muistoista ja tunteista, joihin tarina vie. Tarina ja harjoitus ovat saaneet heidät kunkin omalla tavallaan paitsi kuulostelemaan naiseutta myös uudistumisen ja omien voimavarojen löytämisen äärelle.

Seuraavassa ryhmässä syntynyt Marjatta-teksti, joissa synnytetään uutta: vaisto raivaa tietä uudelle ja vanha väistyy.

Puola puolukkainen (’puola’ merkitsee suomen murteissa puolukkaa)

Kylki kiitää syysauringossa,

heleä punaposki vinkkaa luokseen.

Viaton mieli ei ymmärrä, vain muotonsa hehkuu – ja vaisto vie voiton.

Mitä sitten vaikka kunnia meni ja maine kasvoi. Mitä väliä vaikka Marjattainen varttui hetkessä naiseksi. 

Kuka meistä on mittaamaan toisen onnea – tai onnettomuutta – kysymään sen hintaa?

Puolukka viitoitti Marjatan aikuiselämän polkua mutta sen suuntaa emme vielä tiedä. Ehkä Marjattainen kulkee nuoresta hehkeästä äidistä ryppyiseksi akaksi. Tai Ihmemaan Liisan peilikuvassa hän saattaisi varttua yhdessä lapsensa kanssa ja syntyä uudestaan viisaana, kekseliäänä uskottuna rakkaimmalleen. 

Polut risteilevät ja niiden varsilla kimmeltää kasteheiniä. Reitillä sinut valitaan tai sinä valitset – aivan miten vain. Puolukatkin merkitsevät ”vain” elämää, uuden alkua, joka on meille annettu elettäväksi.

(Merja 2019)

Tässä ilmastoahdistuksen kyllästämässä ajassa ja koronatestituloksia useammankin lähipiirin ihmisen kohdalla odotellessani saan Marjatan tarinasta paljon lohtua. Siinä korostuu yhteys luontoon ja vahva viesti siitä, että vastaukset ja apu löytyvät luonnosta, kun vaan osaamme nöyrtyä ja Marjatan tavoin nähdä, mikä on olennaista ja minkä eteen kannattaa taistella.

Kysymys Väinämöisen lupauksesta palata takaisin on kiehtova. Ehkei se tarkoita taantumista vaan ymmärrystä siitä, että mennyt ja uusi voivat elää rinta rinnan. Voimme elää mennyttä arvostaen ja siitä ammentaen ja samalla katsoa tulevaan luottavaisin silmin, osana luonnon kiertokulkua.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Piilola, Tiina (2017) Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities 312. Jyväskylän yliopisto.

Piilola, Tiina (2019) Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.

 

Joukahaisen uhmassa ja voimassa

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan kaikuja -kirjallisuusterapiaryhmissäni yhtenä tutkittavana ja yhdessä ja erikseen läpi elettävänä tarinana on ollut tarina Joukahaisen ja Väinämöisen kohtaamisesta. Joukahainen uhmaa siinä nuoruuden innossaan Väinämöistä, joka laulaa hänet suohon. Joukahainen joutuu nöyrtymään päästäkseen suosta ja lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle. Tämä käynnistää Kalevalan tarinan.

Osallistujat saavat ryhmissä tarinan lukemisen jälkeen tilaisuuden pienen draamallisen työskentelyn avulla tutkia Väinämöisen, Joukahaisen sekä Joukahaisen ja tämän sisaren Ainon äidin rooleja. Hevoset ja vaunut rysäyttävät mielikuvissa yhteen ja Väinämöinen laulaa nuoren miehen uhosta ärsyynnyttyään tanteret tärisemään.

Lauloi vanha Väinämöinen:

järvet läikkyi, maa järisi,

vuoret vaskiset vapisi.

paaet vahvat paukahteli,

kalliot kaheksi lenti,

kivet rannoilla rakoili.

(Kalevala, 3. runo, 295-300.)

Rooleihin meneminen elävöittää tekstiä ja saa osallistujat yhteyteen tunteisiinsa sekä voimauttaa heitä.

Kuten kaikki Kalevalan hienot tarinat, tämäkin kohtaus nostattaa kuulijoissa ja kokijoissa kovin erilaisia tunteita, muistoja ja havaintoja. Se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella mm. kiusatuksi joutumisen tai kiusaajana toimimisen kokemuksia sekä vanhemman roolia aikuisen lapsen uhman edessä.

Viime syksyn ryhmässä olennaiseksi Joukahaisen rooliin menijälle ei noussutkaan nuoren alennustila suossa, vaan tilaisuus uhmata vanhaa Väinämöistä nostatti hänessä voiman. Mahdollisuus pitää roolihahmon suojissa puolensa ja uhota oli hänelle merkityksellinen ja voimauttava kokemus, josta hän ammensi yhä uudelleen ryhmän aikana ja joka muodostui hänelle merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko ryhmän osalta. Hän sai Joukahaiselta rohkeutta tuoda itseään ja osaamistaan enemmän esille ja vahvistusta sille, ettei olemassaoloaan tarvitse pyytää anteeksi.

Tarinan voi nähdä myös kahden sukupolven kohtaamisena ja sen tutkimisena, onko vanhan aika väistyä. Ehkä ei ihan vielä, mutta kenties Joukahainen enteilee uutta aikaa, vaikka hakee vielä paikkaansa – opettelee omaa laulun taitoaan ja menee uhmassaan hakoteille. Virheille täytyy kuitenkin olla paikkansa. Kenenkään ei tarvitse olla valmis ennen aikojaan.

Tsemppiä kaikille joukahaisille – ja tietysti myös viisaille väinämöisille!

_

Kalevalan kaikuja -ryhmieni järjestäjänä toimii Suomen Valkonauhaliitto.

Lisätietoja esitteestä

Kuvan on taittanut Jaana Rautio Gallen-Kallelan lautastauluista ottamistani valokuvista.

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.

 

 

Sammon sanomia Kalevalan päivänä

Sammon sanomia Kalevalan päivänä 28.2.2017

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmäni Sanojen sillalla kokoontui tänään sopivasti Kalevalan päivänä. Liekö äidinkielenopettajan pakkomielle, että Kalevalan teemaa ei voinut sivuuttaa? Pikemminkin se kertonee luottamuksestani tämän upean kansalliseepoksen terapeuttiseen voimaan.

Ja kyllä, lyhyen kirjoitushetken aikana sampo avautui moneen suuntaan. Pohdittiin sampoa  omassa elämässä ja nykypäivässä laajemminkin. Mitä samposi nyt jauhaa ja mitä toivot sen jatkossa jauhavan? Keitä ovat tämän päivän pohjan akka, Väinämöinen ja Ilmarinen?

Joku haluasi sammon, joka jauhaa turvallisuutta ja hyvää tuottavia kysymyksiä. Yksi näki somemaailman ja mediateollisuuden vääränä sampona, joka jauhaa ulkonäköä ja rahaa. Tilalle hän toivoi oikean sammon, joka tuottaa arvoja, tukirankaa elämään.

Yhden sampo jauhaa elämässä tällä hetkellä velvollisuuksia. Tulevaisuudessa se toivottavasti jauhaa pysähdyksen hetkiä ja tärkeitä oivalluksia. Sampo voi olla myös taikakalu, joka tuottaa totuuden sanoja, lempeän lämpimästi. Se jauhaa huumoria ja naurua, iloa ja kevyitä askelia.

Mikä on sinun samposi ja mitä se sinulle tuottaa? Haluatko muuttaa sen tuotoksia?