Agricolan sanat ”inhimillisyys” ja ”historia” ovat nyt erityisen tärkeitä

Tänään 9.4.2020 juhlimme Agricolan päivää – sen verran kuin se saa tilaa koronavirukselta ja pääsiäiseltä.

Mikael Agricola (1510-1557) oli paitsi pappi, rehtori ja piispa myös diplomaatti ja rauhanneuvottelija, joka edisti rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Ennen kaikkea tunnemme hänet suomen kielen kehittäjänä ja suomen kielen kirjoitustavan luojana. Agricola oli vaikean tehtävän edessä kääntäessään Raamattua suomen kielelle, koska ei ollut olemassa tapaa, jolla suomea kirjoitetaan. Hän keksi myös merkittävän määrän suomen kielen sanoja, noin 800. Niiden joukossa olivat mm. sanat ihmimillinen ja historia. Hänen keksimistään sanoista noin 60 prosenttia on edelleen käytössä.

Erityisesti tänään psykoterapia-asiakkaitani kuunnellessani mietin sitä, miten he ovat kuin Agricola vaikean tehtävänsä edessä. Heillä ei välttämättä ole sanastoa tunteilleen tai ajatuksilleen ja oivalluksilleen, jotka vielä häilyvät jossain tietoisen ja tiedostamattoman rajoilla. Terapeuttina tehtäväni on auttaa heitä tässä sanaston luomisessa. Tehtäväni on kuunnella heitä tarkkaan ja napata kiinni sanojen aihelmista ja tunnelmista, joita on mahdollista lähteä sanallistamaan. Sanoista voidaan rakentaa metaforia ja symboleja, jotka puolestaan vievät terapeuttista prosessia eteenpäin.

Tänään kirjoitustehtävän myötä asiakkaan miettimä väri muuttui mielikuvaksi kesäisestä myrskystä ja uhkaavista ukkospilvistä. Näin koronaviruspandemian ja poikkeustilan aikaan saanut pelko ja suunnitelmien muuttumiseen liittynyt pettymys saivat sanat ja konkreettisen muodon. Ahdistus sai mahdollisuuden helpottua, kun sille olivat ensin löytyneet sanat.

Näin metaforista tulee meille ankkureita, joilla voimme kiinnittyä olennaiseen ja sanallistaa kokemuksiamme. Sitten voimme taas päästää irti, kun mielen laivan on aika purjehtia eteenpäin.

Koronaviruspandemian myötä meille on muodostumassa uutta sanastoa ja joudumme sitä myös luomaan, niin asiantuntijat tahoillaan kuin me kaikki omissa lähipiireissämme kukin itseksemmekin. Uutisissa vilahtelevat koronapondit ja koronatukipaketit. Moni puhuu korona-ajasta ja korona-ahdistuksesta. Sana korona on muutamissa viikoissa  löytänyt paikkansa puheessa uudessa merkityksessään kuin olisi ollut siinä aina. Taudin virallinen nimi Covid 19 -tauti olisikin kovin jäykkä arkiseen käyttöön ja uutisiin.

Agricolan sanat historia ja ihmillinen ovat nyt merkityksellisempiä kuin aikoihin. Tämä aika muuttaa historiaa, rankalla mutta toivottavasti lopulta myös hyvällä tavalla, jossa inhimilillysyydellä on erityisen tärkeä sijansa. On inhimillistä ahdistua vaikeassa ja uhkaavassa tilanteessa, mutta on yhtä lailla inhimillistä päästää irti ja jatkaa elämässä eteenpäin sitten, kun se on mahdollista.

Toivon kaikille kärsivällisyyttä poikkeustilanteeseen ja rajoituksiin ja luottamusta siihen,  että tästä mennään eteenpäin ja että edessä siintää taas tuttu arki – ehkä hyvällä tavalla muuttuneena. Toivon voimia ja uskallusta kohdata tunteet etenkin niille, joille korona tuo surua läheisen menettämisen muodossa.

Toivottavasti saamme purettua turhia seiniä toinen toistemme väliltä ja pian nousevat kesäiset myrskyt tuulettavat luutuneita käsityksiämme – etenkin siitä, miten voimme olla hyviä toinen toisillemme ja itsellemme.

Kuva: Valokuva postikortista Foto P O Weilin, Oskari Jauhiainen: Mikael Agricolan muistomerkki, 1961

 

 

Vilijonkka – kohti sukua ja pelkoja

Sain taas aloittaa syyskauden aherruksen Mustasaaren upeissa luonnonläheisissä maisemissa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla. Odotin lauttaa Taivallahdessa koivunrungolla istuen ja runsaat pihlajanmarjatertut toivottivat minut tervetulleeksi matkalla lauttalaiturista saareen.

Tänä vuonna vuorossa oli Satujen saari, kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille. Satuja ja niiden kautta omaa elämää ja tunteita lähti ennakkoluulottomasti tutkimaan kahdeksan upeaa naista. Saari tarjosi rantakivensä ja kallionsa, niemennotkonsa, pienen hiekkarantansa ja metsäiset saarekkeensa kirjoittajille. Vankkoja puita ja ikiaikaisia kallioita vasten oli turvallista kirjoittaa vaikeistakin asioista.

Erityisesti Tove Janssonin satunovelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” herätti tällä kertaa vilkasta pohdintaa ja syvällisiä tekstejä. Sitä ryhmälle ääneen lukiessani tuuli riepotteli meitä sopivan uhkaavasti Hevossaaren kallioilla, vaikka muuten elokuun alun illat olivat kesäisen leppoisia.

Novellissa rouva Vilijonkka asuu talossa, jonka luulee olevan vanha sukutalonsa. On kaunis kesäpäivä mattolaiturilla, mutta Vilijonkka on vakuuttunut, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Nouseekin myrsky, jota saa oikein kunnolla pelätä. Kun talo sitten melkein romahtaa ja Vilijonkka istuu rantahiekalla, kaikki onkin hyvin. Hän on uskaltanut kohdata pelkonsa.

Novellia on luonnehdittu yhdeksi maailmankirjallisuuden parhaista pelon ja paniikin kuvauksista. Myös ryhmän jäsenet se vei kuulostelemaan omia pelkojaan. Joku muisteli lapsuudenaikaisia pelkoja, aikuisen näkökulmasta hassujakin, mutta lapselle kovin tosia. Moni osallistuja tutki ahdistus- ja paniikkitaipumustaan. Jo sen oivaltaminen, kuinka tavallinen tämä vaiva meillä ihmisillä on, oli helpottavaa. Novelli johdatti monet myös huomaamaan, miten he ovat löytäneet elämässään rauhan paikkoja ja huojentavia hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä.

Yksi osallistuja totesi hänelle tärkeästä ja terapiassa tarkkaan luetusta novellista löytyvän edelleen uusia ulottuvuuksia, etenkin hellyyden tunteen Vilijonkkaa kohtaan – ja ehkä myös itseään kohtaan. Ennen kaikkea hän sai tilaisuuden huomata, miten on mennyt eteenpäin paniikkitaipumuksensa kanssa, parantunut suorastaan. Moni tunnisti ylihuolehtivat vanhemmat paniikkitaipumuksensa takaa. Yhdessä mietittiin, miten katkaista sukupolvien ketju, ettei taipumus siirtyisi lapsille.

Novelli näyttäytyi metaforana elämän pelolle: talossa kaikki on väärin, mutta Vilijonkka ei uskalla muuttaa sieltä pois. Novellin sukulaisuusteema vei osallistujat omien sukujensa ja sukutarinoittensa äärelle sekä vierailemaan mielikuvissa sukutaloissa, kuka jo kauan sitten menneisyyteen jääneessä, kuka talossa, jonka kohtalo on omissa käsissä. Lukukokemus johdatti myös läheisten kuolemaan ja sairauksiin sekä pohdintaan siitä, kuka laittoikaan lapsuudessa kotitalon ovet lukkoon. Ylisukupolvinen trauma tuli monessa kohtaa tunnistetuksi, niin sotatraumojen kuin tavallisessa arjessa siirtyneiden toimintatapojen muodossa.

Novellin valtava vesipatsas herätti pohdintaa. Ehkä se on fallos tai naisen kokemus falloksen vaikutuksista, vellova, välillä lähestyvä, välillä etääntyvä halu ja kiihottuminen. Se voisi olla myös Janssonin kaapista ulos tulo. Niin kuin hyvä symboli, se voi olla myös mitä tahansa muuta.

Luonto on vahvasti mukana tässä niin kuin niin monessa puhuttelevassa tekstissä. Luonto ja aistillisuus paitsi pelottavat myös ottavat syliin ja ravistelevat ravistelua tarvitsevaa. Näin voi tapahtua muutos.  Muutama kirjoitti novellille uuden lopun, itseä hoitavan.

Taas kerran on todettava Tove Janssonin viisaus ja hämmästyttävä tarkkanäköisyys. Novellissa on klassikkoainesta – ja ihmisillä kyky tunnistaa itsessään tärkeitä asioita ja sen kautta löytää uutta voimaa ja luottamusta elämään. Myös naurua ja iloa mahtui mukaan.


Novelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” löytyy Tove Janssoni novellikokelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962/87, WSOY).