Rosa Clay – romaani toiseuden kokemuksesta

Tartuin Vappu Kannaksen romaaniin Rosa Clay (2020, S & S) kiinnostuneena ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin Kannas on Keravan sanataidekoulun kasvatteja, ei minun oppilaanani vaan kollegani Helena Hietaniemen. On pienelle sanataidekoululle kunnia, että sieltä on lähtenyt kipinä tällaisen kirjailijan uralle. Rosa Clay on hieno romaani, jossa kirjailija sukeltaa taidokkaasti kohteensa maailmaan. Hänen oma näkökulmansa ja kirjoittamisen prosessinsa on myös mielenkiintoisella tavalla mukana, kommentteina valinnoista ja kritiikkinäkin siihen, miten kohde on aiemmin nähty. Kannas on aiemmin väitellyt L. M. Montgomeryn päiväkirjoista ja julkaissut runokokoelman Morsian (2018).

Rosa Clay (1875-1959) oli afrosuomalainen nainen, opettaja, laulaja, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja. Hänet tuotiin Suomeen 13-vuotiaana Afrikasta, Ambomaalta, jossa hän oli jo elänyt lähetyssaarnaajien ottotyttärenä. Aikuisena hän muutti Yhdysvaltoihin, missä toimi aktiivisesti suomalaissiirtolaisten yhteisössä.

Vuonna 1942 on ilmestynyt samasta naisesta kertova Arvo Lindewallin kirja Rosalia. Ihme on, ettei kukaan nykykirjailija ole aiemmin tattunut tähän herkulliseen romaanin aiheeseen: Musta tyttö 1800-luvun lopulla pienessä eteläsuomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei värillisiä ole ennen nähty. Afrikkalainen nainen opiskelijana Sortavalan seminaarissa ja opettajana pikkupaikkakunnalla Itä-Suomessa. Kirjailijan mielikuvitukselle jää paljon tilaa. Kannas piirtää kuvaa samalla herkästä mutta myös vahvasta ja oman arvonsa tuntevasta nuoresta naisesta. Suhde ottoäitiin on monimutkainen. Isä jää etäiseksi. Yritys luottaa ystävään on koskettava.

Toinen syy, miksi tartuin innolla tähän kirjaan, oli, että tunnen seudun, jolla lähetyssaarnaaja Kaarlo Weikkolin ja hänen vaimonsa Ida Weikkolin asuivat, tiedän jopa talon pihapiireineen ja sen historiaa. Tunnen ihmisiä, joiden sukulaiset ovat nähneet Rosan. Odotin tuttujen kulmien kuvausta. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni Rosan kodin ulottuvilla lainehtiikin kirjassa meri viljapellon sijaan, mikä ei voi pitää paikkaansa. Juuri ja juuri saatoin niellä ikkunan alle kuvatun kirsikkapuun, vaikka koivu tai omenapuu olisi ollut uskottavampi.

Kirjan takakansi ei lupaa enempää kuin että tarina perustuu löyhästi historialliseen henkilöön. Vaikka yritin lukea kirjaa romaanina, en voinut työntää ärtymystäni syrjään. Miksi kirjailija ei ollut vaivautunut edes hieman tarkemmin ottamaan selvää kohteestaan? Ja sitten toisaalta: miksi olisi pitänyt, onhan kyse romaanista? Ja sitten taas: Kannas kertoo kirjassa tutustuneensa tarkoin tausta-aineistoon. Miksi sitten paljon on jäänyt niin hataralle pohjalle? Ja vielä yksi ulottuvuus: kirjailija kuvaa joissakin kirjan osioissa tapaansa käyttää historiaa romaanin aineksena ja kuvittelun pohjana. Nämä pohdinnat ovat kovin mielenkiintoisia, mutta toisaalta herättävät kysymyksen, onko romaani jäänyt jotenkin kesken. Olisiko asiat pitänyt ratkaista selvemmin jollakin tietyllä tavalla ja jättää pohdinnat pois lopullisesta versiosta?

Olen tälle kirjalle poikkeuksellisen ankara lukija, sen tunnistan. Ehkä se kertookin enemmän minusta lukijana tai ihmisenä. Ehkä kirjailija häivyttää paikkoja tarkoituksella, sekoittaa kaupunkia ja maaseutua, varoo sanomasta liikaa Rosan ottovanhemmista. Ehkä hänen pointtinsa onkin juuri romaanin synnyn kuvaus, metataso, toden ja kuvitellun merkitysten pohdinta.

”Onkohan lukijoista hämmentävää, että osa asioista on totta ja osa ei?” Kannas kirjoittaa. Kyllä, on se hämmentävää. Ja Kannas myöntää, että hänellekin on. ”Kun yritän ajatella oikeaa Rosaa, historiallista Rosaa, aivoni sulkeutuvat ja näen vain tyhjää”, hän jatkaa. Kaikkein olennaisimpia lienevät sittenkin romaanissa Rosan kokemukset ja mielenmaisemat, vaikka juuri ne ovat kirjailijan kuvittelemia. En voi olla toistamatta niin monta kertaa sanomaani: Toden luuranko tarvitsee kuvittelun lihat ympärilleen ollakseen elävä.

Kannas kuvaa romaanissa uskottavasti vahvaa toiseuden kokemusta sekä juurettomuutta, äidin kaipuuta ja oman paikan etsintää maailmassa – kokemuksia, jotka ovat varmasti meille kaikille jollakin tapaa tuttuja mutta jotka nousevat korkeampaan potenssiin, kun kokijana on kaukaa ja täysin toisenlaisesta kulttuurista tullut, myös ulkoisesti poikkeavan näköinen ihminen, tyttö ja nainen, jota myös pidetään näyttelyesineenä. Rosa joutui esiintymään vanhempiensa järjestämissä tilaisuuksissa, joihin ihmiset tulivat ihmettelemään virsiä laulavaa mustaa tyttöä.

Romaani ei ulotu Rosa Clayn myöhempiin kokemuksiin Amerikassa. Niistäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta toisaalta kokonaisuus on eheämpi näin. Kirjan kannesta katsoo määrätietoinen nainen, jonka hatarista elämän alkupuolen askelista tulee matkan jatkuessa yhä vahvemmat – näin voi hänen myöhemmistä vaiheistaan päätellä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi omasta ristiriitaisesta lukukokemuksestani huolimatta. Myös kirjallisuusterapeuttisiin yhteyksiin kirjalla on annettavaa. Se on kannustava tarina  jokaiselle, jonka elämäntaipaleen alussa on ollut haasteita ja vaikeuksia löytää paikkaansa.

 

 

 

 

 

 

 

Irinan kuolemat, Marian perkeleet

Päivi Virtasen toisen kirjan Löytöretkien (2016) julkaisemisen jälkeen hänen ystävänsä otti minuun yhteyttä ja vinkkasi yhteneväisyydestä Virtasen kirjan Maria-perkele (Reuna, 2015) ja Asko Sahlbergin kirjan Irinan kuolemat (Like, 2016) kesken. Tosiaankin, yhteys on hämmästyttävä. Jo kirjojen ulkoasu on kovin samanlainen: kaksi pientä tummasävyistä pehmeäkantista kirjaa, molemmat hyvin taskuun mahtuvia ja huomaamattomia. Molempien kansien väliin mahtuu kuitenkin runsas maailma, joka on luotu kauniilla ja rikkaalla, jopa runollisella kielellä, ja jossa tunteilla on sijansa.

Thumbnail

Molemmissa kirjoissa ollaan Göteborgissa – vaikkei se Maria-perkeleessä tule ilmi eikä kirjoittaja ole tietoisesti tarinaa sinne sijoittanut. Virtanen ymmärsi yhteyden Götegorgissa viettämänsä ajan ja myöhemmin Suomessa saunakamarissa aamun tunteita kuin pakotettuna syntyneen Marian tarinan välillä vasta kirjan ilmestyttyä. Kirjan nimen ”perkele” tulee siitä, että Virtasen perheelle huudeltiin Göteborgissa”Jävle finne!” Tarinassa Maria saa kuulla olevansa Maria-perkele.

maria-perkele-pieni

Maria-perkele on tutkielma yksinäisyydestä ja osattomuudesta, ulkopuolisuudesta ja vaikeudesta olla osana yhteisöä, jopa saada kontaktia toisiin. Se on aikuisen naisen tarina, joka kumpuaa todellisesta kokemuksesta.

Mistä mahtaa olla syntynyt Sahlbergin tarina? Siinä Irina-tyttö lähetetään sotalapseksi Ruotsiin, Göteborgiin. Hän kuolee matkalla kerran ja uudessa kodissaan useamman kerran – tai ainakin käy lähellä kuolemaa. Pienen tytön kauhut muuttuvat sodan ulkoisista kauhuista perheen sisäisiksi – insestiksi, psyykkisiksi sairauksiksi ja vähitellen Irina luottamuksen saaneiden ihmisten kuolemien kohtaamiseksi. Sammumaton toivo kantaa häntä kuitenkin eteenpäin – aivan kuin Virtasen Mariaakin. Molemmissa kirjoissa yhteisön syrjimä, toiseuden kanssa kamppaileva ihminen löytää keinonsa selvitä. Irinan kuolemissa tulee riipaisevalla esille se, millaisista kauheuksista ihmisellä voi olla voimat selvitä. Hänen on mahdollista nousta kuin feenikslintu useammista kuolemista, ja elämä jatkuu.

Molemmissa kirjoissa luonto on tärkeässä roolissa, Virtasella vielä korostetummin. Virtasen kirjan keskeinen metafora on sumu, ja kas, se löytyy Sahlbergiltakin:

Jonakin syyskuun sunnuntaina vihreä valo levittyi kuitenkin merta kohti leviävän metsän vuosien kangistamien puiden juurille kuin lempeä vesi ja Irina tunsi ihollaan hitaasti kylkeä kääntävien varjojen vaivihkaisen kosketuksen, kun hän kulki niiden lomitse talosta poispäin mitään taakseen jättämättä ja ymmärsi, että avaruus oli siinä, paksujen runkojen ja korkeiksi kasvaeiden saniaisten joukkoon laskeutuneena, ja hän tunsi maapallon liikkeen, sen hitaan ja sitkeän vyöryn, joka oli ihmisten vyöryä, heidän outojen halujensa matkaa pimeydessä, jonka he kuvittelivat valoksi, mutta jonka Irina tiesi nihkeäksi sumuksi, jossa ihmisistä ei ollut suunnistamaan minnekään saati pääsemään koskaan perille, sillä siinä sumussa eivät laivatkaan osuneet luotoihin. (Sahlberg 2016, 80.)

Virtasen Marialle sumu ei kuitenkaan ole pelkästään este ja ikävä asia vaan myös lempeä suoja:

Aamu avaa ovensa päivälle, joka kätkee mahtavaan sisukseensa erinomaisia tiloja ja kuljettelee sisälleen astuvaa millooin pimeisiin koppeihin, milloin kirkkaisiin, avariin saleihin. —  Porraskäytävässä leijaillut sumu tihenee ulos mentäessä läpinäkyväksi peitteeksi. Sumu on Marian ystävä, joka sitoo ja hallitsee, mutta jota ilman hän ei voi elää. Maria hengittää ja elää sumussa. Sen pehmeässä suojassa hän ei ole muukalainen vaan ihminen niin kuin kaikki muutkin tässä kaupungissa. Sumu on puolueeton. Se erottaa kaikki samalla tavalla. (Virtanen 2015, 15.)

Maria nojaa neitsytpuun vaaleaan runkoon ja esittelee päivän kauneimman salin puut, ne, jotka olivat täällä alastomina silmuineen ja nyt täynnä vihreitä lehtiä, ja ne, jotka koko vuoden ajan säilyttävät elävän syntyvihreän neulaspukunsa. — Päivän kauneimmasta salista, hänen salaisesta kätköstään, ei sumukaan pidä. Hyvin harvoin se tohtii laskeutua metsikön peitoksi. Sumu on täältä väistynyt ja antanut tilaa poutapilvien valolle ja auringonsäteille – ja myös hänelle, joka kerää täältä keihkoihinsa raikkaan ilman voidakseen kulkea muukalaisuuden raskaan taipaleen sumun läpi. (Virtanen 2015, 75.)

Sahlbergin kirja päättyy aikuiseksi kasvaneen Irinan hymyyn. Virtasen Mariallekin löytyy toivo. Molempien kirjojen huolella valitut katkelmat sopivat hyvin kirjallisuusterapeuttiseen työskentelyyn.

Tässä kaksi tummanpuhuvaa, kauniiksi hiottua helmeä, joiden soisi saada enemmänkin huomiota. Sääli, etteivät kirjailijat ehtineet tavata toisiaan. Virtanen olisi takuulla ottanut Sahlbergiin yhteyttä, jos olisi ehtinyt tutustua Irinan kuolemiin ennen omaa lähtöään viime kesän elokuisena päivänä, jolloin sumut olivat hälvenneet.