Hämy Houkuttajan arvoituksen jäljillä

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2021) Houkuttaja häiritsee Lammasmaata. Espoo: Mini Kustannus Oy.

– Kyse ei ole siitä, olenko minä kadottanut jotain, vaan siitä, mitä voi kadota täältä Lammasmaasta. Käsillä on erittäin huolestuttava tilanne. Näin esittäytyy etsivä Väiski Mäyris.

Hieman myöhemmin luetaan Lammasmaan keskuskaivolla Lammaskoirakeskusrötöspoliisin virallinen tiedote: ”Aina valppaisiin koirankorviimme on kantautunut huolestuttava tieto. Alueellamme hiippailee hämäräperäinen hämäräotus….”

Mini Kustannuksen kustantaman erityisnuorisonohjaaja Pirjo Arvolan ja teologian maisteri Pekka Arvolan kirjoittaman kolmannen lasten kuvakirjan nimi Houkuttaja häiritsee Lammasmaata kertoo jo paljon olennaista tarinasta. Tällä kertaa ollaan lampaiden maailmassa, joka sijaitsee edellisen kirjan Liikaa herkkuja Haukkumaassa -kirjan koirien kylän naapurissa. Päähenkilö Väiski Mäyris kulkee näiden kahden maailman välissä ja ratkaisee arvoituksen, pelastaa jälleen eläinlapset.

Tällä kertaa haasteena on Hämy Houkuttaja, joka muodostaa uhan Lammasmaalle. Hämy houkuttaa karitsoja mansikoilla, jotka on asettanut häkkikärryihin. Aikuinen tunnistaa tarinasta seksuaalisen häirinnän tai hyväksikäytön uhan, lapset uhkaa kehitysasteensa mukaan.

Sain aikanaan alakoulun opettajana toimiessani ainutlaatuisen mahdollisuuden testata tarinaa sekä erityisluokassa että yleisopetuksen elämänkatsomustiedon oppitunneilla. Koulun liepeillä oli havaittu itsensäpaljastaja, joka lapsia ja heidän vanhempiaankin hirvitti. Tämä kirjan avulla, kirjallisuusterapeuttisin keinoin, oli hyvä tilaisuus tarjota lapsille apua, helpotusta ja ymmärrystä. Sain muutamilta vanhemmilta erityiskiitosta siitä, miten hienosti koulussa osataan käsitellä vaikeaa aihetta.

Tarinassa on jälleen tunnistettavissa kansansadun hoitava rakenne: tarina on etäännytetty eläinten maailmaan, siinä lähdetään sankarin kanssa matkaan ja se loppuu onnellisesti. Matkataan synkän maiseman läpi, halki hiiltäkin mustemman korpimetsän yön kohti pelottavaa trööt-krooh-ääntä.

Tarinan voi yhdistää Hannu ja Kerttu -satuun ja noitaan herkuilla houkuttelemisineen. Paha hahmo kuitenkin näyttäytyy tässä tarinassa lopulta realistisemmassa valossa kuin kansansadun noita eikä ole yksioikoisesti paha. Tämä on ratkaistu nerokkaasti: Hämy Houkuttajalla on uniongelma, minkä vuoksi se on napannut karitsat ja laittanut ne juoksemaan ympyrää, jotta voisi laskea lampaita ja saisi unenpäästä kiinni. Houkuttaja on sairas ja saa sairauteensa hoitoa, mutta joutuu myös sovittamaan pahan tekonsa vankilassa. Paha saa palkkansa mutta samalla sairas ymmärrystä.

Koirasankari Väiski Mäyris on jälleen elementissään. Se on neuvokas mutta ei täydellinen. Se kompastuu joskus niin sanoissaan kuin reitin valinnassakin, mutta johdattaa lopulta retkueen oikeaan paikkaan. Näin jokainen lapsi saa samastua Väiskiin ja löytää toivoa siitä, että voi itse ratkaista haasteita, vaikkei kaikkea vielä maailmassa hallitsekaan.

Tarinassa on myös suoraan opettavaa osuutta, kuitenkin tarinaan luontevasti upotettuna. Alussa karitsoille opetetaan ohjeen muodossa, miten tulee toimia, jos houkuttaja tulee vastaan: ”1. Jos outo olento juttelee sinulle, älä juttele takaisin. 2. Jos outo olento houkuttelee sinua herkuilla tai tarjoaa jotain muuta mielenkiintoista, älä ota.” Ja niin edelleen. Tarinan edetessä näiden oppien perille menoa testataan karitsoilla, jolloin myös lapsilukija voi kokeilla, muistaako opit.

Kirjan kieli on selkeää, mutta ei lapsilukijaa aliarvioivaa. Mukana on pitkiäkin lauseita ja haasteena houkutteleva sanahirviö Lammaskoirakeskusrötöspoliisi. Kielellinen leikki on niin rytmillistä kuin kekseliästäkin.

Ilona Partasen kuvitus on herkän monipuolinen niin kuin edellisessäkin kirjassa. Iloiset ja synkemmät värit vaihtelevat tarinan tunnelmien mukaan. Lampaat on piirretty hauskasti toisistaan erottuviksi. Itse Hämy Houkuttaja on synkän surullinen hahmo, sopivasti sellainen, jota ei voi tunnistaa miksikään tietyksi eläinlajiksi. Se voi sekä kauhistuttaa että herättää myötätuntoa. Kirjan kansi jää harmittamaan niin kuin edellisen kirjan kohdallakin: se ei anna käsitystä kirjan monipuolisesta kuvituksesta eikä houkuta kovin tummalla taustallaan. Sinänsä kirjasarjan kannen vakioelementtien idea vasemman reunan eläinlapsineen ja iloisen Väiskin kuvineen keskellä kantta on hyvä, mutta jotain jää puuttumaan.

Suosittelen lämpimästi  Houkuttaja häiritsee Lammasmaata -kirjaa kaikkiin koteihin sekä ammattikäyttöön päiväkoteihin, alakouluihin, neuvoloihin, lastensuojeluun, lastenpsykiatriaan sekä kirjastojen kirjavinkkauksiin.

 

 

 

Koronasatu antaa toivoa

Kuluneena syksynä aikuisten satuterapiaryhmäni toteutettiin ajan hengen mukaisesti ja koronavusepidemian pakottamana etäyhteydellä. Mukana oli kuusi rohkeaa naista.

Ryhmä eteni tavalliseen tapaan perinteisten kansansatujen, Ruususen, Tuhkimon ja kumppaneiden, voimin. Matkaa omaan mieleen tehtiin myös H. C. Andersenin Lumikuningattaren jalanjäljissä.

Ryhmän kruunasi, kukas muu kuin korona. Sain toteuttaa pitkään muhineen ja muutamassa yhteydessä lausumani ja kirjoittamani ajatuksen: Jos Tove Jansson olisi täällä, millaisen hahmon ja tarinan hän koronasta loisi?

Janssonin paikalla sai kunnian olla taitava sadunkertoja Xene Turpela, jonka kaksi satua luin virikkeeksi ryhmän osallistujille. Tämä  jälkeen osallistujat saivat itse kirjoittaa omat koronasatunsa. Niistä tuli mainioita. Koronan kauhuja katsottiin silmästä silmään. Sen myötä korona otettiin haltuun, pantiin pakettiin, pienennettiin inhmillisiin mittoihin. Hahmon takaa alkoi kurkistella toivo – toivo paremmasta huomisesta, ihmisten järkiintymisestä luonnon raiskaamisessa, toisista huolehtimisen tarve ja kyky.

Satu osoittaa myös sen, miten sadun keinoin on mahdollista kohdata vaikeasti lähestyttäviä asioita, kuten ihmisen ahneutta ja pahuutta ja vaikkapa vaikean tilanteen kieltämisestä kumpuavia salaliittoteorioita, suoraviivaisesti.

Tässä osallistujan, Pikin, luvalla hänen mainio satunsa, joka kantaa selkeydessään nimeä Koronasatu. Kiitos paljon, Piki!

Sadun myötä haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja turvallista joulua ja onnea ja terveyttä uudelle vuodelle 2021!

KORONASATU

Olipa kerran planeetta, jota hallitsi paha kuningas. Hän halusi valloittaa ja tuhota koko maailman ja  niinpä hän oli vanginnut joukon tiedemiehiä ja pakottanut heidät armeijan salaiseen viruslaboratorioon valmistamaan virusta, jonka avulla hän pystyisi hallitsemaan tai tuhoamaan kaiken. 

Tiedemiehet työskentelivät päivin ja öin. He laittoivat putkiloihin lepakoiden ZC45 ja ZXC21 virusta ja sekoittivat siitä genomiseosta. He sekoittivat ja sekoittivat ja koeputket poreilivat, kunnes  he olivat tyytyväisiä lopputulokseen ja yksi tiedemiehistä sai luvan avata puoli vuotta suljettuna olleen laboratorion oven ja lähteä kuninkaan luokse kertomaan saavutuksesta.

– Nyt me olemme saaneet tehdyksi sellaisen viruksen, joka pystyy hyökkäämään kaikkia maailman ihmisiä vastaan ja se voi kiinnittyä ihmisiin monin eri tavoin ja sillä  te tulette saamaan koko maailmantalouden ja ihmisten terveyden tuhottua ja kaikki kansakunnat polvilleen. 

Kuningas taputti käsiään ja hohotti kovaan ääneen, mutta sitten hän vakavoitui ja kysyi:

– Onko virukselle vastalääkettä? Mitä jos minä saan sen?

– Ei vielä, mutta kehittelemme sitä koko ajan, tiedemies vastasi.

– Tulkaa viipymättä kertomaan minulle, kun saatte sen tehtyä. Sen jälkeen palkitsen teidät kullalla ja timanteilla ja päästän teidät vapaaksi. 

Mutta sitäpä eivät kuningas ja tiedemies tienneet, että mitätön koronaperhe oli tarttunut kiinni tiedemiehen valkoiseen takinliepeeseen  ja päässyt jo livahtamaan ulos laboratorion ovenraosta tiedemiehen lähtiessä kuninkaan luokse. 

Tämä mitätön koronaperhe sikisi vauhdilla ja tartutti ihmisiä ja kohta oli jo miljoona ihmistä kuollut ja maailmantalous oli sekaisin ja kuninkaan ihmetellessä asiaa, tiedemiehet pahoittelivat, että eräs koronaperhe oli kuin olikin päässyt karkuteille ennenaikojaan. Mutta kun paha kuningas kuuli tästä, hän ei sättinytkään huolimattomia tiedemiehiä vaan taputti käsiään ja hohotti suu niin auki, että pienen pieni koronavauva, joka oli piileskellyt kuninkaan parrassa hyppäsi tämän nieluun ja tarrautui kiinni keuhkoihin ja tappoi pahan kuninkaan.  

Tiedemiehet iloitsivat päästessään vapauteen ja niin he tulivat ulos laboratoriosta rokote mukanaan. Ihmiset saivat rokotetta ja alkoivat miettiä omia elintapojaan, todeten, että kylläpä he olivat olleet aivan sekaisin päästään ja niinpä he päättivät muuttaa elintapojaan, jonka jälkeen taudit vähenivät maapallolta ja kulutus muuttui kestäväksi ja kaikki ihmiset tanssivat iloisina planeetalla. 

Ja tämä tarina on tosi, sillä maapallon muuttumisen näki Marsista asti pieni vihreä menninkäinen omalla kaukoputkellaan ja tätä tarinaa hän kertoi monta valovuotta eteenpäin lapsilleen, jotka myös saivat ihastella miljoonia vuosia eteenpäin kaunista sinivihreää planeettaa isänsä kaukoputkella.

Sen pituinen se.

 

 

Satuterapiaryhmä etäyhteydellä

Satujen salaisuudet

Sadut itsetuntemuksen ja voimaantumisen välineinä

Taruterapiaryhmä aikuisille

Voisiko elämän tiivistää satuun?

Haluatko kokeilla uutta tapaa tarkastella elämääsi?

Kaipaatko hengähdystaukoa koronalta tai mahdollisuutta jakaa sen herättämiä tuntoja?

Entäpä millainen satuhahmo korona olisi?

Torstaisin 1.10.2020 alkaen 8 krt klo 14-16 Zoom-etäyhteydellä

Ryhmä on osa Suomen Valkonauhaliiton toimintaa.

Jo aiemmin saturyhmässä mukana olleita ajatellen osin uudet sadut tai uudet näkökulmat tuttuihin satuihin.

Lisätietoja esitteestä

Kuva Katinka Tuiskun kirjasta Kuun ja Auringon lapset

Satujen saari häämöttää jo

Ryhmä on ikävä kyllä peruttu, koska Mustasaari on koko kesän kiinni koronavirustilanteen vuoksi. Tervetuloa mukaan kesällä 2021!

Satujen saari

Sadut itsetuntemuksen ja voimaantumisen välineinä

Ke 5.8., to 6.8., ke 12.8, to 13.8.2020 klo 16.30–19.30
Mustasaaren toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla

Ryhmä toteutuu, mikäli koronaviruspandemia on hellittänyt ja on luvallista ja turvallista kokoontua pienellä ryhmällä.

Voisiko elämän tiivistää satuun?
Mikä on lempisatuhahmosi?
Inhottaako tai vihastuttaako joku satuhahmo sinua?
Millaisella saarella satuhahmosi mielessäsi seikkailevat?
Jaatko mielelläsi ajatuksiasi ja kokemuksiasi
samanhenkisten ihmisten kanssa?

Tule seikkailemaan mielesi saarelle satujen lukemisen, niiden pohjalta kirjoittamisen ja tästä viriävien keskustelujen innoittamana.

Ilmoittautuminen 28.7.2020 mennessä silja.maki@saunalahti.fi tai 050 313 1027

Lisätietoja esitteestä

 

Vilijonkka – kohti sukua ja pelkoja

Sain taas aloittaa syyskauden aherruksen Mustasaaren upeissa luonnonläheisissä maisemissa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla. Odotin lauttaa Taivallahdessa koivunrungolla istuen ja runsaat pihlajanmarjatertut toivottivat minut tervetulleeksi matkalla lauttalaiturista saareen.

Tänä vuonna vuorossa oli Satujen saari, kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille. Satuja ja niiden kautta omaa elämää ja tunteita lähti ennakkoluulottomasti tutkimaan kahdeksan upeaa naista. Saari tarjosi rantakivensä ja kallionsa, niemennotkonsa, pienen hiekkarantansa ja metsäiset saarekkeensa kirjoittajille. Vankkoja puita ja ikiaikaisia kallioita vasten oli turvallista kirjoittaa vaikeistakin asioista.

Erityisesti Tove Janssonin satunovelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” herätti tällä kertaa vilkasta pohdintaa ja syvällisiä tekstejä. Sitä ryhmälle ääneen lukiessani tuuli riepotteli meitä sopivan uhkaavasti Hevossaaren kallioilla, vaikka muuten elokuun alun illat olivat kesäisen leppoisia.

Novellissa rouva Vilijonkka asuu talossa, jonka luulee olevan vanha sukutalonsa. On kaunis kesäpäivä mattolaiturilla, mutta Vilijonkka on vakuuttunut, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Nouseekin myrsky, jota saa oikein kunnolla pelätä. Kun talo sitten melkein romahtaa ja Vilijonkka istuu rantahiekalla, kaikki onkin hyvin. Hän on uskaltanut kohdata pelkonsa.

Novellia on luonnehdittu yhdeksi maailmankirjallisuuden parhaista pelon ja paniikin kuvauksista. Myös ryhmän jäsenet se vei kuulostelemaan omia pelkojaan. Joku muisteli lapsuudenaikaisia pelkoja, aikuisen näkökulmasta hassujakin, mutta lapselle kovin tosia. Moni osallistuja tutki ahdistus- ja paniikkitaipumustaan. Jo sen oivaltaminen, kuinka tavallinen tämä vaiva meillä ihmisillä on, oli helpottavaa. Novelli johdatti monet myös huomaamaan, miten he ovat löytäneet elämässään rauhan paikkoja ja huojentavia hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä.

Yksi osallistuja totesi hänelle tärkeästä ja terapiassa tarkkaan luetusta novellista löytyvän edelleen uusia ulottuvuuksia, etenkin hellyyden tunteen Vilijonkkaa kohtaan – ja ehkä myös itseään kohtaan. Ennen kaikkea hän sai tilaisuuden huomata, miten on mennyt eteenpäin paniikkitaipumuksensa kanssa, parantunut suorastaan. Moni tunnisti ylihuolehtivat vanhemmat paniikkitaipumuksensa takaa. Yhdessä mietittiin, miten katkaista sukupolvien ketju, ettei taipumus siirtyisi lapsille.

Novelli näyttäytyi metaforana elämän pelolle: talossa kaikki on väärin, mutta Vilijonkka ei uskalla muuttaa sieltä pois. Novellin sukulaisuusteema vei osallistujat omien sukujensa ja sukutarinoittensa äärelle sekä vierailemaan mielikuvissa sukutaloissa, kuka jo kauan sitten menneisyyteen jääneessä, kuka talossa, jonka kohtalo on omissa käsissä. Lukukokemus johdatti myös läheisten kuolemaan ja sairauksiin sekä pohdintaan siitä, kuka laittoikaan lapsuudessa kotitalon ovet lukkoon. Ylisukupolvinen trauma tuli monessa kohtaa tunnistetuksi, niin sotatraumojen kuin tavallisessa arjessa siirtyneiden toimintatapojen muodossa.

Novellin valtava vesipatsas herätti pohdintaa. Ehkä se on fallos tai naisen kokemus falloksen vaikutuksista, vellova, välillä lähestyvä, välillä etääntyvä halu ja kiihottuminen. Se voisi olla myös Janssonin kaapista ulos tulo. Niin kuin hyvä symboli, se voi olla myös mitä tahansa muuta.

Luonto on vahvasti mukana tässä niin kuin niin monessa puhuttelevassa tekstissä. Luonto ja aistillisuus paitsi pelottavat myös ottavat syliin ja ravistelevat ravistelua tarvitsevaa. Näin voi tapahtua muutos.  Muutama kirjoitti novellille uuden lopun, itseä hoitavan.

Taas kerran on todettava Tove Janssonin viisaus ja hämmästyttävä tarkkanäköisyys. Novellissa on klassikkoainesta – ja ihmisillä kyky tunnistaa itsessään tärkeitä asioita ja sen kautta löytää uutta voimaa ja luottamusta elämään. Myös naurua ja iloa mahtui mukaan.


Novelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” löytyy Tove Janssoni novellikokelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962/87, WSOY).

 

 

Satujen saari kutsuu

Kokeile jotain uutta tai tule päivittämään sisäisen satuhahmosi kuulumiset! Jo aiemmin mukana olleille uudet sadut.

Satujen saari

Sadut itsetuntemuksen ja voimaantumisen välineinä

Taruterapiaryhmä aikuisille

Ke 31.7., to 1.8., ke 7.8. ja to 8.8.2019 klo 16.30-19.30

Mustasaaren toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla

Voisiko elämän tiivistää satuun?

Mikä on lempisatuhahmosi?

Inhottaako tai vihastuttaako joku satuhahmo sinua?

Jaatko mielelläsi ajatuksiasi ja kokemuksiasi samanhenkisten ihmisten kanssa?

Tule seikkailemaan mielesi saarelle satujen lukemisen, niiden pohjalta kirjoittamisen ja tästä viriävien keskustelujen innoittamana.

Lisätietoja esitteestä

Ryhmä on täynnä. Varasijalle voi ilmoittautua.

Tarinoiden mieli löytyi Suomenlinnassa

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n Tarinoiden mieli – kirjallisuusterapian väyliä maailmoihin -päivää vietettiin perjantaina 22.3.2019 Suomenlinnassa. Pirunkirkon Pajasali loi päivälle ainutlaatuisen tunnelmansa valkoisiksi kalkittuine seinineen ja dramaattisine ikkunasyvennyksineen, joihin saattoi vetäytyä kirjoittamaan ja kuulostelemaan mielensä liikkeitä. Kirkas keväinen päivä innoitti. Osallistujia oli yli 40.

Aamun avasivat yhdistyksemme lausuntataiteilijat kirjailija, kirjallisuusterapiaohjaaja Heli Hulmi ja psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Jaana Huldén Tomas Tranströmerin runoista kootulla esityksellään Huldén & Hulmi  goes Tranströmer II. Runoilija on heille ehtymätön kaivo, joka myös koskettaa kuulijoita syvällisesti. Minua puhutteli tällä kertaa erityisesti runo, jossa pohditaan lasin symbolista merkitystä: sen läpi näkee mutta ei saa emotionaalista kontaktia toisiin. Tässä kohtaa Hulmi melkeinpä kieriskeli lattialla runon lasioven edessä, pääsemättä sisään. Tulkinta on tuttu satuterapiayhteyksistä ja Marie-Louise von Franzin jungilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät mm. Lumikki- ja Ruusunen-satuihin.

Minä jatkoin tästä kansansatujen terapeuttisuuteen. Työstettäväksi saduksi olin valinnut Hannun ja Kertun, sadun, joka porautuu ihmisen elämän ja mielen peruskysymyksiin: turvan, huolenpidon ja ravinnon tarpeeseen, lapsen ja vanhempien suhteeseen sekä ennen kaikkea kasvuun ja sen välttämättömyyteen. Sadun alkukuvassa äidin ravinto on lopussa ja lasten täytyy opetella selviytymään itsekseen. Metsään eksyminen kuvaa sitä, että ihmisen on löydettävä itsensä uudenlaisessa, perustavanlaatuisesti muuttuneessa elämäntilanteessa – joka voi tosielämässä olla mikä tilanne tahansa.

Osallistujat kuuntelivat sadun lukua keskittyen. He lähtivät kirjoittamaan siitä, mihin sadun tunnelmat johdattivat. Osa sujahti Hannun tai Kertun nahkoihin, häkkiin tai veljeä lihottamaan sekä niin omasta kuin sisaren puolesta pelkäämään. On aina yhtä hämmästyttävää, miten keskenään vieraat ihmiset lähtevät jakamaan kirjoittamaansa ja kokemaansa pienissä ryhmissä tällaisessa yleisötilaisuudessa: kosketetuksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksia, uskalluksia kurkistaa omaan sisimpään ja sisäiseen lapseen.

Lounaan jälkeen dosentti Juhani Ihanus kertoi meille luennossaan tarinallisuuden ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista. Hän peilasi aihetta Daniel Sternin käsityksiin minuuden kehittymisestä pienen vauvan ydinminuudesta kertovaan minuuteen tarinoiden maailmassa sekä Dan McAdamsin ajatuksiin narratiivisesta identiteetistä. McAdamsin avaukset elämäntarinan tutkimuksen keinoista yhtenevätkin kirjallisuusterapian menetelmien kanssa: varhaisin muisto, merkityksellinen nuoruuden muisto, tulevaisuuden näky… Elämäntarinoilla kerromme itsellemme ja toisillemme, keitä olemme, millainen identiteettimme on ja miten se muuttuu.

Seuraavaksi pääsi vaihtiin Tarinateatteri Mosaiikki, joka syvensi ja kokosi huikealla tavalla yhteen päivän antia. Osallistujat pääsivät tutkailemaan elämänsä kysymyksiä ja näkemään ne kolmen taitajan esittäminä. Estradille nousi paitsi kuvia Tranströmerin runoista myös Hannusta ja Kertusta. Sadun kuuntelemis- ja kirjoittamiskokemus syveni niin sisaruuden, äitisuhteen kuin elämän suunnan pohdintaan. Lopulta äitejä melkein kirjaimellisesti työnnettiin uuniin. Rajulta kuullostavat näyt olivat niin niiden esille nostajille kuin kuulijoille ja katsojillekin katarttisia, puhdistavia. Eräs osallistuja kertoi jälkeenpäin olleensa mukana monessa tarinateatteritilaisuudessa mutta että ei ollut koskaan nähnyt näin syvälle menevää työskentelyä.

Sokerina pohjalla päivän juontaja Kirsi Marttinen repi tarpeettomiksi käyneitä kirjoja ja antoi meille osallistujille mahdollisuuden löytää niiden sivuilta sanat, joilla kuvata päivän antia. Kierrätystä parhaimmillaan. Valitsin sanat: ”Lennän tähtiin ja vielä kauemmas.”

Kiitos kaikille päivän suunnittelijoille, järjestäjille, toteuttajille ja osallistujille! Kiitos, että sain olla mukana! Tarinoilla on mieli.

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.

 

 

Lapsen oikeuksien päivänä: Lapsella on oikeus satuihin

Tänään 20.11. vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää.

Ote Lapsen oikeuksien päivän nettisivuilta tältä päivältä:

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989 ja se tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1990. Suomessa sopimus on ollut voimassa vuodesta 1991. Lapsen oikeuksien sopimus on laintasoinen, ja se koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää vietetään 20.11. ympäri maailmaa sopimuksen hyväksymisen kunniaksi. Päivän tarkoituksena on tuoda esille lapsen oikeuksia, niiden tärkeyttä ja merkitystä niin meillä Suomessa kuin muualla maailmassa.

Tänä  vuonna Lapsen oikeksien päivän ja koko tämän viikon teemana on osallisuus. Aihetta lähestytään usein toiminnallisesti, niin kuin siihen hyvin sopii. Opettajille on laadittu paljon hyvää opetusmateriaalia ja vinkkejä.

MLL:n asiantuntijan mukaan lapset ja nuoret, jotka ottavat yhteyttä järjestön auttavaan puhelimeen ja nettipalveluun, nostavat usein esille masennuksen, yksinäisyyden ja koulukiusaamisen – kaikki asioita, jotka paitsi aiheuttavat pahaa oloa myös uhkaavat osallisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Yksi hyvä ja yksinkertainen mutta samalla lempeän tehokas tapa edistää hyvinvointia, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta on lukea lapselle satuja ja tarjota yhteinen hetki, jossa on mahdollisuus keskusteluun ja tunteiden ilmaisemiseen. Näin lapselle tarjoutuu  mahdollisuus kuulluksi tulemiseen ja kokemukseen hyväkstytyksi tulemisesta sellaisena kuin hän on. Satujen avulla on myös mahdollista mennä hellävaraisesti kohti edellä mainittuja haastavia teemoja.

Sadut hoitavat lapsen mieltä hellävarasesti lapsen itse sitä huomaamatta. Sadut antavat lapselle mahdollisuuden luoda mielikuvia ja auttavat herättelemään ja tunnistamaan tunteita. Hyvän ja pahan taistelun kautta lapsi pystyy asettumaan erilaisiin rooleihin ja siten kokemaan turvallisesti sekä pelon että onnistumisen tunteita. Matkat mielikuvitusmaailmaan vahvistavat lapsen minää ja kosketusta todellisuuteen, koska niissä kohdataan samoja haasteita kuon todellisuudessa, usein toki symbolisessa muodossa.

Sadut ruokkivat unelmia. Niitä jokainen tarvitsee päästäkseen elämässä eteenpäin. Sadut tuovat myös toivoa. Samalla tavalla kuin sadun sankari on sadun alussa mahdottoman tehtävän edessä, kuten Hannu ja Kerttu yksin metsässä, lapsi voi kokea olevansa omassa elämässään mahdottoman edessä. Kun lapsi saa seurata, miten sankari selviää mahdottomista koettelemuksistaan, hän saa toivoa, että voi selvitä oman elämänsä haasteista.

Lapsi kokee usein olevansa paha tai kiittämätön tai saattaa tuntea syyllisyyttä vihan ja kateuden tunteistaan. Sadut, kuten Lumikki ja Tuhkimo, antavat lapselle viestin siitä, että se on luonnollista. Yhteinen satuhetki aikuisen kanssa viestittää siitä, että koska aikuinen lukee sadun lapselle, aikuinen ymmärtää, että lapsessa ovat nuo tunteet ja että hänet hyväksytään niine tunteineen kaikkineen. Tuhkimo lupaa, että lapsi pääsee alennustilastaan ja hänen arvonsa huomataan.

Nuorille kasvun ja aikuiseksi kehittymisen vaiheista kertovat muiden muassa Ruusunen ja Lumikki. Sadut antavat myös vanhemmille vahvan viestin siitä, että kasvamisen ja muutoksen on tapahduttava.

Kiitos edelliset ajatukset meille käytännön satuterapeuttiseen toimintaan maailmalta tuoneelle ryhmäpsykoanalyytikko Ritva Kajamaalle!

Paitsi kansansadut, hyvä hetkiä lasten kanssa tarjoavat toki myös kirjailijoiden kirjoittamat taidesadut sekä lukuisat täsmäkirjat erilaisista arjen aiheista.

Kirjallisuusterapeuttisissa ja satuterapeuttisissa ryhmissä osallisuuden voi viedä pidemmälle ja toiminnallisempaan suuntaan. Satuja voidaan yhdessä paitsi kuunnella ja kirjoittaa myös leikkiä, kuvittaa ja näytellä. Jokainen saa mahdollisuuden osallistua ja kokea, taidoista riippumatta. Kaikki tämä sopii hyvin myös koulutyösketenlyyn, kaiken ikäisten kanssa.

Mainio keino osallisuuden edistämiseksi on myös sadutus, joka on kasvatustieteiden tohtori Liisa Karlssonin lanseeraama menetelmä lapsen osallisuuden edistämiseksi. Sitä on hienosti toteutettu myös maailmalla köyhimmissäkin maissa. Myös satukirja tai itse kerrottu satu mukautuu moneen ja kulkee mukaan isommitta kuluitta vaikka maailman ääriin.

Liputtakaamme lapsen oikeuksien päivän puolesta! Eläkööt sadut!

 

Sadun päivän ajatuksia: Kumpi oli ensin, satu vai myytti?

Näin Sadun päivänä 18. lokakuuta koen taas kutsumusta kirjoittaa jotakin saduista ja niiden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Tällä kertaa aiheeksi valikoitui satujen ja myyttien yhteys. Tutkijat eivät ole vieläkään päätyneet yhteisymmärrykseen siitä, kummat ovat olleet ensin, sadut vai myytit. Perusteluja löytyy kumpaankin suuntaan. Toiset katsovat sadut ensisijaisiksi siksi, että myyteissä olisi näkyvissä enemmän kulttuurista vaikutusta. Toiset taas katsovat satujen olevan lähempänä nykypäivää.

Myytit etsivät selityksiä maailmasta: ne kertovat maailman luomisesta ja kansojen synnystä. Ne pyrkivät vastaamaan kysymyksiin, miksi synnymme, sairastamme ja kuolemme. Sadut sen sijaan kertovat ehkä enemmän siitä, miten ihmiset ja eläimet selviävät arkipäivän tilanteista, vaikkain nekin auttavat löytämään vastauksia suuriin kysymyksiin ihmisen olemassa olosta.

Sekä saduista että myyteistä löytyy versioita ja toisintoja ympäri maailman. Siitä ei ole varmuutta, missä määrin samantyyppisiä kertomuksia on syntynyt toistaan tietämättä eri maailman kolkissa ja missä määrin ne ovat kulkeutuneet paikasta toiseen. Ainakin on varmaa, että kulkeutumista on tapahtunut. Esimerkiksi Tuhkimon varhaisin kirjoitettu versio on löydetty 900-luvun Kiinasta. Suomesta löytyy sama satu mm. Tuhkimus-nimellä. Joillakin saduilla ja myyteillä on myös selviä yhtymäkohtia: vaikkapa Lumikki-satu voidaan nähdä rinnakkaisena Narkissos-myytin kanssa narsismin käsittelyn teemoineen.

Olen viime aikoina paitsi ohjannut ohjaajallekin edelleen paljon ajatuksia herättävää aikuisten satuterapiaryhmää myös luotsannut kollegoitteni Anne Tarsalaisen ja Helena Hietaniemen kanssa Kreetalla antiikin Kreikan mytologioista ja jumalattarista materiaalia ammentavaa elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää. Idea on molemmissa periaatteessa sama, vanhojen ikiaikaisten tekstien, alun perin sullisesti kerrottujen tarinoiden, viisaus ja ihmisen psykologiaa syväluotaava vaikutus. Molemmat toimivat hedelmällisesti myös yksilöpsykoterapiassa.

Aivan juuri löysin Tiedekulman kirjakaupasta aarteen: vuoden 2008 uusintapainoksen Kaarlo Forsmanin, sittemmin Koskimiehen, kreikan ja latina kielten lehtorin, alun perin vuonna 1895 julkaiseman kirjan Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia. (Kirjan nimen mytologiia-sana tosiaan kirjoitetaan kahdella i-kirjaimella samoin kuin monet muut hauskasti vanhahtavan kielen sanat nykykieleen nähden poikkeavasti, kuten templi ja orakeli.)

Forsman kertoo kirjassaan paitsi jumalista ja jumalattarista myös antiikin ajan eri alueiden myyttiperimän keskeisiä myyttejä, joita hän kutsuu saduiksi. Sata vuotta sitten ei taidettu vielä ainakaan nykymittakaavassa vaivata päätä sadun tai myytin ensisijaisuudella. Forsmanin kielen mukaisesti thebalaisen satupiirin saduista tunnemme ennen kaikkea Oidipuksen hurjan kohtalon isän tappamisineen ja äidin naimisineen ennustuksen mukaisesti. Attikan saduista tunnetuin lienee Theseuksen tarina, jossa sankari kukistaa Kreetalla labyrintissa lymyävän Minotauros-hirviön, puokiksi ihmisen, puoliksi härän.

Nämä sadut löytyvät Forsmanin kirjasta luvun ”Sankarit” alalukuina, ja sankarithan niissä tosiaan seikkailevat. Lähtökohta on kovin sama  kuin saduissa: sankari on mahdottoman tehtävän edessä. Niin lapsi kuin aikuinenkin kokee usein elämässä, on sitten kyse vaikkapa uuteen päiväkotiin menosta tai avioerosta tai työpaikan menetyksestä. Auttajina varsinaisissa kansansaduissa ovat yleensä eläimet tai kasvit, myytiessä usein jumalat. Forsmanin mukaan antiikin jumalistakin suuri osa pohjautuu alun perin kasvillisuuden jumaliin.

Forsmanin sanoin: ”Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansa ensiaikoina on elänyt eläviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa.” (Forsman 1985/2008, 127.)

Sadun ja myytin alkuperäisyyden ongelma jää ratkaisematta – ja saa jäädäkin. Olennaista on, että saamme edelleen nauttia näistä meitä yhä uudelleen inspiroivista tarinoista, jotka ovat lopulta tavalla tai toisella kaiken kulttuurisen tarinankerronnan taustalla, niin draamojen kuin populaarikulttuurinkin.

Yhä uudelleen Theseus kukistaa Minotauroksen ja pelastaa miehet kamalan venyttäjän kynsistä ja Herakles lannistaa yhdeksänpäisen käärmevartaloisen Hydran. Yhä uudelleen Punahilkka selviää suden vatsasta ja prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan uuteen elämänvaiheeseen puhumattakaan satujen sankareista, jotka kulkevat synkkien metsien läpi ja palaavat hengen ja mielen rikkauksineen kotiin. Me saamme nauttia jännityksen tuomasta kihelmöinnistä vatsanpohjassa ja oivaltaa samalla jotakin siitä, mitä on olla ihminen ja osa luonnon kokonaisuutta. Saamme mahdollisuuden katharsiksen kokemiseen, puhdistumiseen, ja uskoa siihen, että selviämme elämässä haasteista huolimatta.