Kirjallisuusterapia-lehti vie tanssin pyörteisiin ja luovuuden lähteille

Syksyn 2019 Kirjallisuusterapia-lehden teemana on lukeminen ja kirjoittaminen eri luovien terapioiden muodoissa – tai pikemminkin kirjallisuusterapian ja muiden luovien terapioiden yhdistelmät.

Yhdessä kollegani Helena Hietaniemen kanssa viemme lukijat tanssin pyörteisiin tanssi-liiketerapian ja kirjallisuusterapian yhdistämisen mahdollisuuksia valottaessamme. Liikkeeseen houkuttelee niin satu ”Ruma ankanpoikanen” kuin Kreetalla ohjaamamme omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmän jäsenen kokemukset Artemis-jumalattaren seurassa.

Sirpa-Maija Harjunkoski kertoo ekspressiivisen taideterapian ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista ja luovuuden virkistävästä voimasta. Karoliina Maanmieli ja Anja Vanninen kuvaavat päihteitä käyttävien nuorten vanhemmille ohjaamaansa musiikkiterapiaa ja kirjallisuusterapiaa yhdistävää ryhmää ja sen voimauttavaa vaikutusta.

Luovien terapioiden voi katsoa parhaimmillaan muodostavan saumattoman kokonaisuuden, kuin hyvin toimivan yhteisön tai perheen, jossa autetaan ja tuetaan toinen toista ja opitaan toinen toiselta, kuitenkin omat rajat säilyttäen. Tähän saumattomuuteen lienee vielä matkaa suuremmassa mittakaavassa, vaikka yksittäiset toteutukset jo hyvin toimivatkin. Avoimuus säilyttäen on mahdollista päästä eteenpäin. Tästä on hyvänä esimerkkinä tämän vuoden alussa aloitettu yhteistyö luovien terapioiden kesken tavoitteena joskus tulevaisuudessa yhteinen taideterapeutin koulutusohjelma ja ammattinimike. Ennen sen toteutumista kaikki tahot järjestävät ja kehittävät koulutustaan omilla tahoillaan.

Toisena teemana lehdessä ovat sanataide ja runojen terapeuttisuus. Sanataideopetuksen raja kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan on veteen piirretty viiva. Lisäksi Päivi Kosonen päättää kolmiosaisen artikkelisarjansa hoitavasta lukemisesta.

Lehdessä muistetaan hiljattain edesmennyttä psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko Claes Anderssonia. Hänen otteensa psykiatrin työhön ja kirjoittamiseen on ollut hyvinkin kirjallisuusterapeuttinen, lukemisen ja kirjoittamisen hyvää tekevän vaikutuksen huomioiva. Claes Anderssonin muistokirjoituksen on lehteemme laatinut hänen eduskunta-avustajansa Aija Andersson.

Lehden kirjallisuusterapeuttinen harjoitus ammentaa Anderssonin nimeä kantavasta runosta. Runo ja harjoitus kutsuvat kohtaamaan omat nurjat puolet ja houkuttelevat huumorin avulla esille eteenpäin kantavia puolia meistä jokaisesta. Runon suomennokseksi valittu Leena Sippolan suomennos kirjasta Parantava runo (1985, Tammi) kunnioitukseksi Sippolan uranuurtavaa työtä suomalaisen kirjallisuusterapian parissa.

Lehdestä löytyy tuttuun tapaan kirja-arvioita. Sivunsa saa Juhani Ihanuksen kattavan teoksen Transformative Words arvio. Anja Snellmanin romaani Kaikkien toiveiden kylä vie aistivoimaisesti Kreetan menneisyyteen ja nykyisyyteen ja kertoo ennen kaikkea ystävyyden voimasta. Heli Hulmin Luopumisharjoituksia pohtii irti päästämistä kolmen naisen elämänkohtaloiden kautta. Sari Kortesojan runot teoksessa Stressaantunut koralli haalistuu ja Marja-Leena Mäkelän runot teoksessa Hitaasti huomiseen antavat uskoa sanojen voimasta toipumisessa ja elämänpolkujen tarkastelussa.

Jaana Raution taitto on jo toistamiseen ilo silmälle. Uusi tuttavuutemme paino- ja postitustyössä on tallinnalainen Printon.

Kiitos kaikille kirjoittajille ja lehteä tehneille!

Antoisia lukuhetkiä ja luovuuden lentoa!

Silja Mäki

Kirjallisuusterapia-lehden vastaava päätoimittaja

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Kirjallisuusterapia-lehti ilmestynyt

Syksyn Kirjallisuusterapia-lehden teemana on lukeminen ja kirjoittaminen eri luovien terapioiden muodoissa – tai pikemminkin kirjallisuusterapian ja muiden luovien terapioiden yhdistelmät. Mukana ovat tanssi-liiketerapia, taideterapia ja musiikkiterapia.

Toisena teemana lehdessä ovat sanataide ja runojen terapeuttisuus. Sanataideopetuksen raja kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan on veteen piirretty viiva. Lisäksi Päivi Kosonen päättää kolmiosaisen artikkelisarjansa hoitavasta lukemisesta.

Lehdessä muistetaan myös hiljattain edesmennyttä psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko Claes Anderssonia.

Lehdestä tarkempaa tietoa näiden sivujen kohdassa Kuulumisia.

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Antoisia lukuhetkiä!

Kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä sanataideohjaajille

Kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä sanataideopetuksen tueksi

La 27.10. ja 10.11.2018 klo 9.30-16.30

Kuopiossa Snellman-kesäyliopistossa

Sanataideopetus on lapsille ja nuorille mainio paikka tulla kuulluksi ja nähdyksi ja käsitellä monia tärkeitä elämän alueita. Kirjallisuusterapeuttisista menetelmistä on usein apua sanataideohjaajille erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa työskentelyssä. Ne tarjoavat turvallisen ja luovan tilan, jossa jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus olla oma itsensä.

Kouluttajana psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti, äidinkielenopettaja, erityisopettaja Silja Mäki

Kohderyhmä Lasten ja nuorten sanataideohjaajat

Koulutus tarjoaa sanataideohjaajille kirjallisuusterapian teoriatietoa ja käytännön menetelmiä ohjauksen tueksi niin sanataidekoulujen erityisryhmiin kuin yleisopetuksessa mukana olevien erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn.

Ilmoittautumiset 15.10.2018 mennessä

Lisätietoja: suunnittelija Anita Kaihoranta-Venäläinen, anita.kaihoranta-venalainen@snellmankesayliopisto.fi, 044 746 2844

http://snellman-kesayliopisto.mobie.fi/zine/100/article-3119

Tervetuloa mukaan!

Kohtaamisia Kaarisillassa

Sampo on leppäkerttu, jonka pilkut säkenöivät rakkautta

Sampo on  punainen leppäkerttu, jonka pilkuista lähtee rakkautta ja toisista välittämistä säkenöiviä lankoja. Sammolla on kolme ammottavaa hauen suuta, jota jauhavat hyvää mieltä, uteliaisuutta ja rakkautta toisiin ihmisiin. Sampo on myös vihreä puutalo, joka kantaa muistoja lapsuudesta. Se on punainen linnunpönttö, joka on rakennettu erityisellä innolla. Sampo on vieläpä erityisen terveellinen ruisleipä ja kaunis koivumetsä.

Olin kolmatta kertaa ohjaamassa sanataidepajaa Nastolassa Kaarisilta ry:n Avoimessa kesäkohtaamispaikassa kesäkuun lopussa. Kolmatta vuotta järjestettävällä kehitysvammaisille ja muille erityistä tukea tarvitseville henkilöille suunnatulla kaksiviikkoisella päiväleiritapahtumalla alkaa jo olla perinteitä. Kaikki kiinnostuneet eivät tällä kertaa enää mahtuneet mukaan.

Kohtaamispaikassa vuorottelevat yhteiset hetket monitoimitilan isossa salissa ja pienryhmien toimintapajat, joiden sisältö vaihtelee kuvaamataidosta käsitöihin musiikkiin ja liikuntaan. Osallistujista pääosa on aikuisia. Mukana on myös nuoria ja jokunen lapsikin. Osalla on oma avustaja mukana. Moni osallistuu pyörätuolista käsin.

Ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa sanataidepajassa aiheena oli tällä kertaa Kalevala ja erityisesti sen luomiskertomus sekä kertomukset sammon synnystä ja tuhosta. Sampo muuntui moniin tarkoituksiin. Jauhot, suola ja etenkin raha muovautuivat moninaisiksi arvokeskusteluiksi. Päällimmäiseksi arvoksi nousi toisista välittäminen – arvo, joka on keskeinen koko kohtaamispaikassa ja Kaarisillan toiminnassakin.

En lakkaa ihmettelemästä Kohtaamispaikan henkeä jo heti ensimmäisen päivän aamusta saakka. Viitisenkymmentä hyvin erilaista ja erilaisia tarpeita omaavaa ihmistä ja viitisentoista työntekijää istuvat rauhassa piirissä, laulavat ja jakavat kokemuksia, jakaantuvat työpajoihin kuka minnekin vaihtuvin kokoonpanoin ja syövät päärakennuksen arvokkaissa saleissa Kaarisilta Biennalen moninaisten maalausten keskellä. Kaikki sujuu rauhalliesti. Kaikki ovat tyytyväisiä ja ystävällisiä. Erstan kartanon arvokas päärakennus pihapiireineen ja muut moninaiset rakennukset luovat osaltaan omaa arvokkuuttaan.

Koin itseni etuoikeutetuksi voidessani olla osallisena tässä. Koin tulleeni ohjaajanakin kohdatuksi aivan ertyisellä tavalla. Harva halaus on niin aito ja lämmin kuin halaukset täällä.

Kiitos erityisesti kollegalleni Marjut Liesmäelle, kohtaamisten äidille ja päävastuulliselle!

Kohtaamisiin taas Kaarisillassa ensi kesänä.

 

 

Elämäkertaryhmä auttoi antamaan anteeksi

Keravan kirjastossa 8.10.2016 jrjestetyn Keravan sanataidekoulun 20-vuotisjuhlan yksi osuus koski ohjaamiani elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmiä. Mukana esiintymässä oli kolme ryhmien jäsentä. He lukivat ryhmissä syntyneitä tekstejään ja kertoivat kokemuksistaan ryhmässä olosta ja sen merkityksestä itselleen.
Seuraavassa ryhmän jäsenen Annamari Hillon juhlapuhe.

Joku kuuluisa sanoi joskus: Tunne itsesi. Niin se totuus yksinkertaisesti menee, ihan kuten rakastuminenkin. Molemmista totuuksista opin koko ajan enemmän elämäkertakirjoittamisen kurssilla.

Ellet rakasta itseäsi, et osaa rakastaa muita. Ja rakastaa meidän pitää. Omalle kirjoituskokoelmalleni kehittyi kutsumanimeksi Rakkaudesta aina on kysymys. Mitä syvemmälle kaivoin, sen vahvemmaksi nimen merkitys muodostui.

Elämäkertakirjoittaminen antaa meille sisäistä tietoa meistä itsestämme. Sekä toisten kautta, toisten kirjoitusten, että omien. Se on ihmeellinen matka itsetuntemukseen. Ihan jokaisen tarina, sen selvittäminen sukujuuria myöten ja historiaamme myöten, isovanhempien ja muidenkin sukulaisten. Suvun tutkimisestahan tässä on kysymys; sen tarinan selventäminen itselleen avartaa kuvaamme todellisuudesta kahmalokaupalla.

Miksi elämäkertakirjoittamista? Niin kuin kaikki erilaiset taidemuodot, kirjoittaminenkin vastaa ikuisiin kysymyksiimme, niihin, joita jatkuvasti kysymme itseltämme: kuka minä olen, mistä minä tulen, minne minä menen?

Siitä rakkaudesta: ellei tunne itseään, ei voi rakastaa itseään eikä muitakaan. Itsetuntemus saattaa jäädä itsesyyttelyyn ja syyllistämisen tasolle, ellei sitten tee trumpeja ja pakahdu omahyväisyyteen ja itsekkyyteen.

Suurimpia asioita, mitä itselleni selvisi isovanhemmista kirjoittaessani, oli huomata heidän vajavuutensa ja inhimillisyytensä ihmisinä. He syttyivät elämään: ihmiset valokuvien ja muistopuheiden takaa alkoivat kertoa tarinaansa ja se oli kiehtovaa kuunneltavaa, kuin taikaa. Kaiken edesmenneitten kunnioittamisen takaa sukelsikin valtava hämmästyksen ja helpotuksen tunne, kun antoi heidän lähes syntyä uudelleen.

Muistothan ovat muistoja, ja meidän muistomme ovat aina väritettyjä, meillä on vapauskin ajatella muistot ja asiat uudelleen. Kun itse tein niin, kirjoittaessani mummostani, pääosaan hyppäsikin suvusta vaarini, jota en ole koskaan tavannut. Äkkiväärä upseeri on ollut hieman pelottavakin ihminen, ja mietin, kuinka mummoni sellaisen on miehekseen valinnut. Yhtäkkiä vaarista kirjoittaessani hänen valintansa, epäkypsyytensä, ristiriitainen kohtalo ja sairaudet avautuivat ja ymmärsin: häntä, mummoani, heidän rakkauttaan. Mutta ennen kaikkea heidän inhimillisyytensä auttoi antamaan anteeksi. Sekä heille että itselleni. Minäkään en ollut epäkelpo, ihan vain ihminen, kuten vaarini.

Kun riisuu ihmiset jalustalta, tapahtuu väistämätön: ollaan vain ihmisiä, riittämättöminä, epätäydellisinä, kaikkine virheinemme. Se tekee meistä kiinnostavia, eläviä. Se auttaa ymmärtämään itseä ja elämää.

Tietysti on kyse myös kirjoittamisesta. Meillä jokaisella on joku kyky, taiteellinen itseilmaisun muoto, joka on läheisin. Meille ryhmäläisille se lienee kirjoittaminen, ainakin halu siihen. Ehdottomasti oli tärkeää löytää omia tapoja kirjoittaa. Käsin kirjoittaminen tuli tärkeäksi, siihen luotan kuin vuoreen. Mutta lopulta se ei ollutkaan tärkeää. Oikea löytäminen, oppi, tuli itsensä unohtamisen kautta. Kun antoi kirjoittamisen tapahtua, tarina vei. Se teki elämäkertakirjurista itseään suuremman. Tarina vie kirjoittajaansa aina jonnekin.

Tunneilla olen kuullut aivan uskomattomia tarinoilta kaikilta osallistujilta. Niille mitkään kirjat eivät vedä vertoja. Tietysti sen vuoksi, että ne ovat tosia, mutta ne tekevät todeksi sanonnan: totuus on tarua ihmeellisempää. Hienous tulee myös kaikista meistä osallistujista. Tekstit ovat meille jokaiselle merkityksellisiä. Se näkyy, kuuluu ja elää meissä ja teksteissämme.

Vielä erityiskiitos Siljalle. Sanoin jo tunneilla, että mikä taikuri  sinä Silja oikein olet! Tuntien taianomainen tunnelma ei unohdu koskaan. Annoit meille oman äänen. Jokaisen tarina on arvokas. Avullasi olemme jokainen saaneet lähteä omalle löytöretkellemme. Se on päättymätön tarina.

Siljan tunneilla enkelit ovat läsnä, ja lähellä.

Annamari Hillo

 

 

Keravan sanataidekoulu 20 vuotta

Keravan sanataidekoulun 20-vuotista taivalta juhlittiin 8.10.2016 Keravan kirjaston Satusiivessä. Tilaisuus oli samalla sanataidekoulun itsenäisen ajan päätösjuhla, sillä alkusyksystä sanataidekoulu siirtyi toimimaan Keravan opiston alaisuudessa. Se oli myös päätös minun kaudelleni sanataidekoulun lasten, nuorten ja aikuisten ryhmien ohjaajana –  ainakin jatkuvien talviryhmien. Voi toki olla, että yhteistyö jatkuu joidenkin ryhmien ja tempausten osalta jatkossakin.

Seuraavassa sanataideohjaajakollegani ja Keravan sanataidekoulun puheenjohtajan Anne Tarsalaisen juhlapuhe.

JUHLAPUHE

Keravan sanataidekoulu täyttää 20 vuotta

”Saniksemme sai alkunsa toimittaja Johanna Korhosen ajatuksesta järjestää lapsille ohjattua toimintaa sanataiteen parissa. Idean tähän hän oli saanut Vantaan sanataidekoulusta 1990-luvun puolivälissä.

Toimittaja Helena Hietaniemi innostui Johannan ideasta, ja vuonna 1996 käynnistyikin ensimmäinen 7-10-vuotiaiden ryhmä. Lasten sanataideryhmä kokoontui viikoittain taidepäiväkoti Konstin piharakennuksessa, jota kutsuttiin taidetaloksi.

Helena kertoo saniksen alkuajoista näin: ”Taidetalo oli mukava paikka metsän vieressä. Jokainen lapsi etsi oman puunsa, jonka luokse palattiin myöhemminkin. Omasta puusta tuli ystävä, jolle luotettiin salaisuudet, ilot ja surut sadun ja tarinan keinoin. Niistä sitten kirjoitettiin ja tekstit luettiin. Syntyi satuja, syntyi luontomuistoja. Tärkeää oli, että jokainen lapsi tuli nähdyksi ja kuulluksi.”

Helena ohjaa nykyään terapeuttista kirjoittamista aikuisille Keravan opistossa. Hän toteaa olevansa samoilla jäljillä kuin ohjatessaan lapsia 20 vuotta sitten. Hän  sanoo, että me koostumme lapsuudesta lähtien siitä, mitä koemme ja mitä muistamme. ”Muistamme päivistämme hetket ja elämästämme kokemukset, joihin liittyy voimakkaita tunteita – pelkoa, vihaa, surua ja hyvää oloa, rakkautta ja iloa. Koostumme myös siitä, mitä unohdamme. Kirjoittamalla voi muistaa ja vahvistaa itseään.”

Silja Mäkeen Helena ja Johanna tutustuivat sanataideohjaajien kesäkurssilla, kun sanataidekoulu oli toiminut pari vuotta. Äidinkielenopettajan koulutuksineen ja päiväkodissa erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa työskennelleenä Silja tuntui juuri sopivalta henkilöltä jatkamaan Helenan aloittamaa työtä. Silja kehitti sanataidekoulun toimintaa edelleen. Mukaan tulivat aikuisten kirjallisuusterapeuttiset ja omaelämäkerralliset ryhmät. Näitä Silja jatkaa nyt oman yrityksensä puitteissa Helsingissä.

Siljan jälkeen Vuokko Hurme ja Eija Reinikainen ovat toimineet myös menestyksekkäästi lasten ja nuorten sanataideryhmien ohjaajina.

Sanataidekoulussa on järjestetty nuorille kesäkursseja Onnenkukkulalla, vanhassa viehättävässä omakotitalossa. Joillakin kursseilla on yövyttykin. Lisäksi on ollut kursseja erityisillä teemoilla, kuten laululyriikasta, lehtikirjoittamisesta ja kauhukirjallisuudesta. Nuoret ovat julkaisseet tekstejä kirjaston Lukutoukka-lehdessä ja Keski-Uusimaassa. Lisäksi on julkaistu useampi antologia. Nuoret ovat esiintyneet erilaisissa kirjaston tilaisuuksissa, kuten Pohjoismaisilla kirjastoviikoilla ja Juuret-tapahtumassa.

Unohtumattomia elämyksiä sanataidekoulu on tarjonnut Kreetaölla pidetyillä aikuisten omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseilla, joita olen ohjannut yhdessä Siljan kanssa.

Minä tulin mukaan Keravan sanataidekoulun toimintaan kymmenen vuotta sitten. Ilman sanista olisin jäänyt vaille monia huikeita taide-elämyksiä. Nuorten runot, pienoisnovellit ja pidemmät tarinat jaksavat ihastuttaa vuodesta toiseen. Yhdessä olemme tehneet myös näytelmiä ja Kiltti tyttö -nimisen elokuvankin.

Juuret-kirjallisuustapahtuma on niin ikään Johanna Korhosen idea, jota sanataidekolu oli järjestämässä yhdessä kirjaston, kulttuuritoimen ja muutaman kulttuurijärjestön kanssa peräti kymmenen kertaa. Juuret-tapahtumaan kutsuimme kiinnostavia kirjailijavieraita. Saniksen nuorille on varmasti jäänyt mieleen yhteisesiintyminen Jenni Haukion kanssa.

Tänä syksynä sanataidekoulun toiminta siirtyy Keravan opiston alaisuuteen, jossa toiminta jatkuu yhtä värikkäänä ja iloisena kuin ennenkin.

Lämmin kiitos Keravan sanataidekoulun perustajille ja kaikille toiminnassamme mukana olleille!

Anne Tarsalainen

 

KUVASSA: Anne Tarsalainen ja Silja Mäki sekä sanataidekoulun oppilailta kiitokseksi saatu suklaarasia.

Merimaisemasta vauhtia elämän uusiin tuuliin

Hei!

Pohdin useamman vuoden, uskaltaisinko jättää turvallisen työni erityisluokanopettajana. Rakastin ja arvostin työtäni, jota olin tehnyt 12 vuoden ajan, mutta toisaalta tuntui olevan uuden aika. Jo vuosia päätyöni rinnalla tekemäni kirjallisuusterapiatyö ja aikuiskoulutus vetivät minua yhä vahvemmin puoleensa, samoin uutena psykoterapeutin työ.

Päätöksen tehtyäni sain upealla tavalla pontta uudelle uralleni merimaisemasta. Ohjasin kesän 2013 aikana kaksi Kirjoitan itselleni saaren -otsikolla toteutunutta kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää Mustasaaressa, Seurakuntayhtymän toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä.

Saari osoittautui kirjallisuusterapeuttiselle ryhmälle aivan erityiseksi kokoontumispaikaksi. Lauttamatka Mustasaareen kestää vain 15 minuuttia. Tuo aika riittää kuitenkin mainiosti. Lauttamatka on ikään kuin siirtymäriitti toisenlaiseen tunnelmaan ja tajunnantilaan, omaan mielenmaisemaan. Meren ja vaihtuvien säiden äärellä on hedelmällistä tutkailla sisintään ja menneisyyttään sekä etsiä ryhmän jäsenten tuella voimavaroja tähän päivään ja tulevaan.

Ryhmien aikana saimme kokea niin paistetta kuin sadettakin. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli, kun elokuinen ilta-aurinko helotti täydeltä terältä. Ryhmäni jäsenet istuivat tai makasivat selällään rantakalliolla veden äärellä ja luin heille Muumipappaa ja merta. Pohdimme, mitä kirjan tulipalo ja sen pelko kunkin elämässä voisi olla ja mitä omia piirteitään kukin löysi Tove Janssonin hahmoista. Mietin – ja taisin todeta ääneenkin – voiko työnteko tosiaan olla näin hienoa.

Paisteen lisäksi ehdimme ryhmien aikana kokea myös myrskyä ja sadetta. Eräänä sateisena iltana lautan moottori ei suostunut käynnistymään, emmekä päässeet suunnitellusti maihin. Yksi ryhmän jäsen lähti soutuporukalla Kuusisaareen, kun me muut jäimme odottamaan korvaavaa lauttaa. Matkasta tulikin hänelle erityisen merkityksellinen. Hän sai tilaisuuden päästä merellä lähelle isoisänsä, perheen historiassa hieman mystisen ”kapinassa kadonneen vaarin”, kohtaloa, kun tämä oli vuoden 1918 sodan aikana Helsinkiä puolustaessaan todennäköisesti joko kävellyt tai hiihtänyt kyseisestä paikasta jään yli. Nuori mies oli selvinnyt hengissä toisin kuin monet toverinsa – ja tullut samana iltana ammutuksi Helsingin rautatieasemalla. Ryhmän jäsen kirjoitti seuraavalla tapaamisellamme koskettavan tekstin, joka lähti liikkeelle antamastani puun viestiin liittyvästä harjoituksesta. Näin asiat nivoutuvat toisiinsa, kun sille antaa mahdollisuuden.

Odotan jo ensi kesää, turvallista pesäpaikkaamme Stidin yläkertaa ja Mustasaaren lempeitä rantakallioita, monenmuotoisia puita ja arvoituksellisia laineiden tyrskyjä.

Lämmin kiitos ryhmien mahdollistamisesta ja kaikesta tuesta rakkaalle ystävälleni, Mustasaaren vs. toiminnanjohtajalle Leena Miettiselle! Kiitos myös monille työnkuvani muutoksen tukijoille! Heistä erikseen haluan mainita entisen esimieheni Hilkka Jurvajoen, joka jo toistamiseen luotsaa minua uuteen vaiheeseen työurallani. Ennen kaikkea kiitos kuuluu tärkeälle tukijalleni, kirjallisuusterapeuttikollegalleni Pirjo Arvolalle – ja toki perheelleni.

Kiitos myös Leenalle ja Pirjolle kaikesta kommentoinnista näitä sivuja laadittaessa sekä kerrassaan taitavalle kuvittajalle, psykiatrian erikoislääkäri, kuvataideterapeutti Katinka Tuiskulle! Kiitos sivujen tekijälle Nanja Katajalle ja monessa asiassa, kuten esitteiden laadinnassa, tukeneelle Piia Laineelle! Ja vielä kiitos Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen ja Hyvinvointiosuuskunta Kukoistuksen porukoille, että voin osana tätä mainiota osaavaa joukkoa aloittaa toimintani uudella volyymilla.

Espoossa 24.9.2013

Silja Mäki