Ja katsot vastavaloon. Runot vakavan sairastumisen ja vammautumisen tukena

Asiakkaani Aija Anderssonin runokokoelman Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) ilmestyminen tämän  syyskuun aikana on iso ilo ja juhlan aihe, vaikka sen aiheet vievät raskaisiin teemoihin, vakavan sairauden, vammautumisen ja kuoleman odotuksen äärelle. Kokoelma on syntynyt osin kirjallisuusterapiaprosessin myötä, osin kirjoittajakursseilla ja osin itsekseen kirjoittaen. Andersson on  äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja ja runoblogisti.

Andersson johdattaa runoteoksessaan meidät ainutlaatuiselle lukumatkalle, elämään vakavan sairauden ja kuoleman odotuksen kanssa sekä hetkiin ennen ja jälkeen jalan amputaation. Myös kuntoutumisen kärsivällisyyden ja kärsimättömyyden hetket ovat tallentuneet runoihin. Kokoelman teemat laajenevat yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin ja yhteisöllisyyden kaipuuseen. Sairaudelle löytyy ymmärrystä solujen luonteesta.

Koen suurta kiitollisuutta saadessani olla kirjallisuusterapeuttisen ulottuvuuden osalta ohjaamassa tätä matkaa, joka todistaa vavahduttavalla tavalla kirjoittamisen voimasta. Kuinka monta kertaa olemmekaan vaikean hetken tai aiheen kohdalla todenneet: tästä voisi kirjoittaa runon. Ja Andersson on kirjoittanut.

Runokokoelman kansikuva on oivaltava: juuresta katkaistu puu. Jäljelle jäänyt kanto on kuitenkin vahva ja sen reunoilta nousee elämän vihreys. Katkaistu runko osoittaa ylöspäin, metsään. Sen voi nähdä menneisyytenä tai tulevana, miten kukakin haluaa. Kansikuva johdattaa hyvin kokoelman sisältöön, jossa vaikea kokemus ja uskallus sen työstämiseen kääntyvät tuskaisten vaiheiden jälkeen voimaksi ja elämänviisaudeksi.

Kirjoittajan voimavara on tosiasioiden ja tunteiden kohtaamisen rohkeuden ja tarkkanäköisyyden lisäksi huumori. Vaikea asia on usein mahdollista kohdata etäännyttävän huumorin keinoin, kuten vaikkapa runossa ”Invalidin iltarukous” tai ”Kasvatuskeskustelu”.

Kasvatuskeskustelu

(viikko ennen amputaatiota)

Kuule elämän alkusolu,

Mitä oikein teet täällä?
Ei tämä ole sinun paikkasi.
Sinun kuuluu järjestää alkioita,
ei leesioida korkeimman graduksen lonkeroita
niin kuin alien.
Kaikki me tiedämme, että
olet tosi taitava.
Osaat muuttua
miksi tahansa kudokseksi.
Mutta sinun kuuluu tehdä se siksi, että loisit elämää
ja että loisit lapsen.
Olet ihan väärässä ajassa!
Ei tänne voi tulla tällä tavalla
kasvamaan,
aikuiseen.
Eikä kantasoluilla ole asiaa
kuoleman tontille.
Kuoleman pitää itse antaa tehdä
oma tehtävänsä,
valita aika,
ja paikka.

Sen verran vakava rike tämä nyt on,
että tästä tulee sinulle Wilma-merkintä.

1 uusi tuntimerkintä
Opettajan kommentti:
Ilman lupaa väärässä paikassa.
Käyty kasvatuksellinen keskustelu.
Juttelettehan asiasta vielä kotona.

 

Andersson on kirjoittanut kokemuksistaan myös artikkelin, joka ilmestyy Kirjallisuusterapia-lehdessä loka-marraskuun taitteessa. Hän kertoo artikkelin kirjoittamisen olleen hänelle voimauttava kokemus, tähänastisen kirjallisuusterapiamatkan kooste, joka teki kirjoittamisen merkityksen hänelle itselleenkin entistä kirkkaammin näkyväksi.

Runon keinoin on mahdollista löytää sanat tunteille ja kokemuksille, joille ei arkikielessä ole sanoja.

 

Runojen hoitavaa voimaa Taiteiden yössä

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys esittäytyi Helsingin Taiteiden yössä 23.8.2018 perinteiseen tapaansa. Kertoja on kertynyt jo reippaasti yli 20.

Eilisessä illassa runot saivat näyttää lempeät voimansa. Ilta alkoi psykoterapeutti Jaana Huldénin runonlausuntaesityksellä Jotkut pitävät runoudesta. Tosin tässä tilaisuudessa niistä taisivat pitää kaikki, koko lähes 60-päinen yleisö. Runoilijat Wislawa Szymborska, Pablo Neruda ja Tomas Tranströmer johdattivat kuulijat syviin tunnelmiin, pohtimaan ihmisyyttä, ystävyyttä, sisaruutta, sukupolvia taaksepäin ja elämää eteenpäin.

Psykologi ja lavarunoilija Annamaria Öblom saatteli meidät alustuksessaan runojen terapeuttisuuden ja parantavan voiman äärelle teoreettisemmassa mielessä ja myös kirjallisuusterapian käytäntöjä valottaen. Kiinnostava ja uudempi alue oli lavarunouden hyvää tekevä voima niin esiintyjälle kuin kuulijoillekin.

Tosiaan, ääneen lausumisella tai lukemisella on merkityksensä. Sen huomasin erityisesti Öblomin kirjoittamasta ja nyt ääneen lukemasta runosta ”Eronneet ihmiset”. Olen vuosi sitten toimittanut runon Kirjallisuusterapia-lehteen (lehti 2/2017). Nyt kuultuna siitä avautui aivan uusia ulottuvuuksia. Mistä kaikesta olemmekaan eronneet ja miten olemme nuo erot kokeneet. Ja onko niin, että ero mahdollistaa aina uuden liittymisen?

Illan aihe ja alustaja saivat osallistujat keskittymään ja kirjoittamaan runoja. Kynät ja paperit otettiin innolla vastaan.

Tunnelma oli hieno. Ja olisiko tällaiselle tilaisuudelle parempaa paikkaa kuin Kallion kirjaston arvokkuutta ja samalla kodikkuutta henkivä kupolisali? Oli ilo saada juontaa tilaisuus.

Eläköön runot!

Kirjallisuusterapia-lehden toimitussihteeri Tuuli Jokivartio-Toivonen infopöytää pitämässä.

Isossa kuvassa ylhäällä Annamaria Öblom ja kirjoittamiseen keskittynyt yleisö.

Kuvat Silja Mäki

 

 

Sinulle on annettu nimeksi Heinäkuu

Ihan tuossa korvan takana ovat muistot mummolasta

Minulla on ilo esitellä uusi kirja, Marja-Liisa Hyvärisen Sinulle on annettu nimeksi Heinäkuu (2017), jonka syntyyn elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäni Elämäkertaa kerrakseen on vaikuttanut. Ryhmässä oli vuosi sitten syksyllä mukana Marja-Liisa Hyvärinen, joka kirjoitti välähdyksiä sukunsa jäsenistä ja etenkin tutki isoäitiään ja mummolan muistojaan runojen kirjoittamisen keinoin.

Sinulle on annettu nimeksi Heinäkuu on paluuta lapsuuden mummolaan ja vetten ympäröimäään kaupunkiin, Kuopioon, ja samalla kirjoittajan omaan lapsuuteen. Siinä tutkitaan mennyttä aikaa muun muassa valokuvien ja epäonnistuneiden negatiivien kautta. Teoksessa on kymmenen kirjoittajan ottamaa valokuvaa.

Mediapinta Oy on julkaissut runokirjan Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjassa.

Marja-Liisa Hyvärinen kertoo harrastaneensa runojen kirjoittamista kaksikymmentä vuotta. Hän aloitti  pohjoiskarjalaisista mummolan maisemista innostuksensa ammentavan runokirjan kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten luontokuvauksia kirjoittamalla. Kokoelman uusimmat runot ovat syntyneet tänä vuonna Kallaveden äärellä.

Runokirjassa on seitsemän eri lukua ”Keiju”-alkurunon lisäksi. Kolmannessa luvussa nimeltä ”Mummolassa” syvennytään erityisesti mummolan tunnelmiin ennen ja nyt.

 

III Mummolassa

Polttavan kuuma kesäpäivä

Tilkkuja

Heinäkuussa

Vierashuoneessa kaktus katselee ikkunasta ulos

Tilaisuuden tullen

Yhä vaan mietin

Mummon kädet ja polvet röntgenkuvissa

Vierashuoneen korvia huumaava hiljaisuus

Älä anna itsesi tulla vielä väreihin

Rappusilla istui tuppisuita sieniä silpomassa

Ukkia ei ole, ei ole mummoakaan

Pimeys, pihavalo ja minä

Kahvikupit ovat vielä pöydässä

 

Hyvärinen kirjoittaa elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmän merkityksestä seuraavasti:

Elämäkertaryhmän merkityksestä haluan kertoa,  että sen aikana kävin mummon, ukin ja muiden sukulaisten kirjeitä läpi paljon. Samoin katselin valokuvia. Kirjeiden ja kuvien vaikutuksesta sekä  elämäkertaryhmää ohjanneen Silja Mäen innostavien tehtäväantojen myötä syntyi paljon tekstiä näistä kirjeiden ihmisistä. Muistoja, kuviteltuja hetkiä, fiktiota. Runokirjaa varten minun piti valita joku punainen lanka, ja paljon itselle mieluista tekstiä jäi kirjan ulkopuolelle. En halunnut tehdä mummosta runokirjaa, vaikka elämäkertaryhmässä työskentelin mummon näkökulmasta asioita katsoen.

Olen työskennellyt aiheen parissa vuodesta 2014 lähtien. Lähdin liikkeelle kirjoittamalla kymmeniä runoja viinimarjapensaista ja vielä enemmän runoja linnuista. Ihmisistä ja sienestämisestä kirjoitin joukon runoja, mutta sen enempää mummolan väkeen liittyviä runoja en osannut kirjoittaa. Jämähdin, enkä päässyt eteenpäin. Luetin käsikirjoitusta Nuoren Voiman Liitossa. Palautteessa mainittiin, että kokoelma kaipaisi lisää ihmisiin liittyviä runoja. Arvostellussa runokäsikirjoituksessa oli siis paljon luontoon liittyviä kokemuksia, joiden kirjoittamisen olin aloittanut kymmenen vuotta sitten.

Elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmä sai minut taas vauhtiin kirjoittamisessa.

Osa runoista syntyi Silja Mäen kanssa käymieni henkilökohtaisten keskustelujen myötävaikutuksella, osa elämäkertaryhmän vaikutuksesta. Suurimmalla osalla runoista on pidempi historia. Jotkut ovat olleet pöytälaatikossa pitkään. Seitsemän runoa on nähnyt päivänvalon Teatteri Kultsan runoesityksissä. Uusiakin runoja on tältä kesältä ja syksyltä. Monta runoa syntyi sillä tavalla, että yhdistin vanhaan uutta tekstiä.

Ohjaajan roolista käsin tuntuu mainiolta kirjaa lukiessa tunnistaa tiettyjä kohtia runoista, tietää kuulleensa ne ennenkin ja muistaa kirjoittajan istumassa tietyssä tuolissa työhuoneessani.

Seuraavat kirjoittajan pohdinnat kirjan merkityksestä sen ilmestyttyä kuvaavat hyvin kirjoittamisen ja toisaalta myös julkaisemisen kautta näkyväksi tulemisen prosessia:

Jotenkin kirjan runot puhuttelevat minua itseäni yhä uudelleen ja vahvistan niillä uskoa johonkin, jota tyystin tavallisen elämän eläneen ihmisen on vaikea tajuta. Tavoitan runojeni avulla jotain kadoksissa ollutta. Kirjalla on yllättävän iso vaikutus oman itsen ja itseluottamuksen vahvistumisen kanssa. Se tuo tyydytystä ja selittämättömällä tavalla tekee minusta minän.

Mediapinta julkaisee kirjoja palvelukustanteina, omakustanteina ja täyskustanteina. Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjaan hyväksytyt kirjat ovat täyskustanteita. Kirjan valmistamisen prosessi on kuitenkin täysin kirjoittajan hartioilla. Taitto tulee Mediapinnalta. Kustantamo lähettää lisäksi kirjan julkaisun jälkeen kirjan tuotetiedot kotimaisten kirjakauppojen, verkkokirjakauppojen ja kirjastojen saataville.

Toivon, että tämä kirja osaltaan kannustaa muitakin kirjoittamaan muistojaan ja kokemuksiaan. Pienten runojen kautta voi sanoa paljon. Kirjan kantta katsoessa on helppo uskoa, että kesä on taas kohta täällä.

Onneksi olkoon, Marja-Liisa!

Linkki kirjaan: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-703-7

Kirjaa voi ostaa mm. Adlibriksen tai Booky.fi:n kautta.