Rosa Clay – romaani toiseuden kokemuksesta

Tartuin Vappu Kannaksen romaaniin Rosa Clay (2020, S & S) kiinnostuneena ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin Kannas on Keravan sanataidekoulun kasvatteja, ei minun oppilaanani vaan kollegani Helena Hietaniemen. On pienelle sanataidekoululle kunnia, että sieltä on lähtenyt kipinä tällaisen kirjailijan uralle. Rosa Clay on hieno romaani, jossa kirjailija sukeltaa taidokkaasti kohteensa maailmaan. Hänen oma näkökulmansa ja kirjoittamisen prosessinsa on myös mielenkiintoisella tavalla mukana, kommentteina valinnoista ja kritiikkinäkin siihen, miten kohde on aiemmin nähty. Kannas on aiemmin väitellyt L. M. Montgomeryn päiväkirjoista ja julkaissut runokokoelman Morsian (2018).

Rosa Clay (1875-1959) oli afrosuomalainen nainen, opettaja, laulaja, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja. Hänet tuotiin Suomeen 13-vuotiaana Afrikasta, Ambomaalta, jossa hän oli jo elänyt lähetyssaarnaajien ottotyttärenä. Aikuisena hän muutti Yhdysvaltoihin, missä toimi aktiivisesti suomalaissiirtolaisten yhteisössä.

Vuonna 1942 on ilmestynyt samasta naisesta kertova Arvo Lindewallin kirja Rosalia. Ihme on, ettei kukaan nykykirjailija ole aiemmin tattunut tähän herkulliseen romaanin aiheeseen: Musta tyttö 1800-luvun lopulla pienessä eteläsuomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei värillisiä ole ennen nähty. Afrikkalainen nainen opiskelijana Sortavalan seminaarissa ja opettajana pikkupaikkakunnalla Itä-Suomessa. Kirjailijan mielikuvitukselle jää paljon tilaa. Kannas piirtää kuvaa samalla herkästä mutta myös vahvasta ja oman arvonsa tuntevasta nuoresta naisesta. Suhde ottoäitiin on monimutkainen. Isä jää etäiseksi. Yritys luottaa ystävään on koskettava.

Toinen syy, miksi tartuin innolla tähän kirjaan, oli, että tunnen seudun, jolla lähetyssaarnaaja Kaarlo Weikkolin ja hänen vaimonsa Ida Weikkolin asuivat, tiedän jopa talon pihapiireineen ja sen historiaa. Tunnen ihmisiä, joiden sukulaiset ovat nähneet Rosan. Odotin tuttujen kulmien kuvausta. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni Rosan kodin ulottuvilla lainehtiikin kirjassa meri viljapellon sijaan, mikä ei voi pitää paikkaansa. Juuri ja juuri saatoin niellä ikkunan alle kuvatun kirsikkapuun, vaikka koivu tai omenapuu olisi ollut uskottavampi.

Kirjan takakansi ei lupaa enempää kuin että tarina perustuu löyhästi historialliseen henkilöön. Vaikka yritin lukea kirjaa romaanina, en voinut työntää ärtymystäni syrjään. Miksi kirjailija ei ollut vaivautunut edes hieman tarkemmin ottamaan selvää kohteestaan? Ja sitten toisaalta: miksi olisi pitänyt, onhan kyse romaanista? Ja sitten taas: Kannas kertoo kirjassa tutustuneensa tarkoin tausta-aineistoon. Miksi sitten paljon on jäänyt niin hataralle pohjalle? Ja vielä yksi ulottuvuus: kirjailija kuvaa joissakin kirjan osioissa tapaansa käyttää historiaa romaanin aineksena ja kuvittelun pohjana. Nämä pohdinnat ovat kovin mielenkiintoisia, mutta toisaalta herättävät kysymyksen, onko romaani jäänyt jotenkin kesken. Olisiko asiat pitänyt ratkaista selvemmin jollakin tietyllä tavalla ja jättää pohdinnat pois lopullisesta versiosta?

Olen tälle kirjalle poikkeuksellisen ankara lukija, sen tunnistan. Ehkä se kertookin enemmän minusta lukijana tai ihmisenä. Ehkä kirjailija häivyttää paikkoja tarkoituksella, sekoittaa kaupunkia ja maaseutua, varoo sanomasta liikaa Rosan ottovanhemmista. Ehkä hänen pointtinsa onkin juuri romaanin synnyn kuvaus, metataso, toden ja kuvitellun merkitysten pohdinta.

”Onkohan lukijoista hämmentävää, että osa asioista on totta ja osa ei?” Kannas kirjoittaa. Kyllä, on se hämmentävää. Ja Kannas myöntää, että hänellekin on. ”Kun yritän ajatella oikeaa Rosaa, historiallista Rosaa, aivoni sulkeutuvat ja näen vain tyhjää”, hän jatkaa. Kaikkein olennaisimpia lienevät sittenkin romaanissa Rosan kokemukset ja mielenmaisemat, vaikka juuri ne ovat kirjailijan kuvittelemia. En voi olla toistamatta niin monta kertaa sanomaani: Toden luuranko tarvitsee kuvittelun lihat ympärilleen ollakseen elävä.

Kannas kuvaa romaanissa uskottavasti vahvaa toiseuden kokemusta sekä juurettomuutta, äidin kaipuuta ja oman paikan etsintää maailmassa – kokemuksia, jotka ovat varmasti meille kaikille jollakin tapaa tuttuja mutta jotka nousevat korkeampaan potenssiin, kun kokijana on kaukaa ja täysin toisenlaisesta kulttuurista tullut, myös ulkoisesti poikkeavan näköinen ihminen, tyttö ja nainen, jota myös pidetään näyttelyesineenä. Rosa joutui esiintymään vanhempiensa järjestämissä tilaisuuksissa, joihin ihmiset tulivat ihmettelemään virsiä laulavaa mustaa tyttöä.

Romaani ei ulotu Rosa Clayn myöhempiin kokemuksiin Amerikassa. Niistäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta toisaalta kokonaisuus on eheämpi näin. Kirjan kannesta katsoo määrätietoinen nainen, jonka hatarista elämän alkupuolen askelista tulee matkan jatkuessa yhä vahvemmat – näin voi hänen myöhemmistä vaiheistaan päätellä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi omasta ristiriitaisesta lukukokemuksestani huolimatta. Myös kirjallisuusterapeuttisiin yhteyksiin kirjalla on annettavaa. Se on kannustava tarina  jokaiselle, jonka elämäntaipaleen alussa on ollut haasteita ja vaikeuksia löytää paikkaansa.

 

 

 

 

 

 

 

Nuoriherra uuden maailman kynnyksellä

Uuden vuoden lukemisenani oli Hannu Niklanderin historiallinen sukuromaani ja kasvukertomus Nuoriherra. Loivaa alamäkeä (Robustos 2019). Kirjailija itse kuvasi romaania sen julkistamistilaisuudessa kartanonaturalismiksi pikemminkin kuin kartanoromantiikaksi (Valtonen 2019).

Kirja sopii mainiosti jatkoksi loppuvuoden Etelä-Suomen, myös kirjan tapahtumapaikan Vihdin, paikallishistorian tutkimisen innostukselleni ja vuoden 1918 sisällissodan ja sen jälkimaininkien tarkastelulleni.

Minulla sattuu olemaan Niklanderiin sellainen löyhä yhteys, että hän oli vuonna 1999 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Helsingin opintopiirissä kirjailijavieraana. Niklander oli juuri julkaissut tetralogiansa ensimmäisen romaanin Aurinko katsoo taakseen (1999), jolla hän oli voittanut Kirjallisuuden valtionpalkinnon ja jota hän meille esitteli. Sain kunnian toimia illan emäntänä. Niklanderin toiveesta tehtävään kuului, että vein hänet ennen opintopiiriä kakkukahville. Jos oikein muistan, kahvila ei ollut Ekberg vaan pienempi kahvila Bulevardin keskustan puoleisessa päässä. Sieltä jatkoimme opintopiiriin Rikhardinkadun kirjastoon.

Niklanderin viides romaani Nuoriherra kuvaa kirjailijan isän Weio Niklanderin nuoruuden ja nuoren aikuisuuden vaiheita. Isänisä, Alwar Niklander, kauppaneuvos, Rake Oy:n toimitusjohtaja ja säveltäjä, ostaa Vihdin Otalammelta Salmen kartanon, josta tulee pojalle tärkeä paikka. Nuoren miehen asema kartanon herran poikana ei muuttuvassa maailmassa ole yksioikoinen. Suhde vaativaan isään on ristiriitainen, ja lopulta poika tuntee yhteenkuuluvuutta enemmän kartanon väentuvassa ja piikamurjussa kuin isänsä seurassa.

Romaani valottaa pienten kohtausten kautta kiinnostavalla tavalla sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia. Päähenkilö  osallistuu lyseoikäisenä nuorukaisena, lapsisotilaana, kuten kirjan takakansi ilmoittaa, Helsingin valtaukseen valkoisten puolella. Salmen kartanossa hän saa tutustua työväen elämään. Kohtaamisten kautta valottuu, miten sisällissodan jälkeinen muutos vähitellen alkaa löytää uomiaan ihmisryhmien välillä. Monet torpparit itsenäistyvät pientilallisiksi. Joku asuu edelleen korsussa metsän keskellä. Monelle mökille suhde kartanoon on edelleen tärkeä, mutta työväki on tärkeä myös kartanolle. Romaanissa kuuluu työväen suussa viehättävällä tavalla Vihdin murre. Näin puhelee Tekla-piika:

– Kukas tei olette, ai, nuariherra, voi jeepistoi kun mää hämmästyin, oikeen sotaherra, mikäs se nuariherra nyt onkaan, ai kersantti, ja noin hurja veitti ja kaikkee, juu istutaan ales, kyl mää kaffee laitan.

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, mikä merkitys isän elämään eläytymisellä on kirjailijalle ollut ja kuinka pitkälle kerronta tukeutuu tosiasioihin eli paljonko on keksittyä ja kuviteltua. Kirja oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan, ja moneen kertaan lapsuuden ja nuoruuden aikana kuullut tarinat ja sattumukset ovat aika lailla yksi yhteen todellisuuden kanssa (Valtonen 2019). Silti kirjailijan on täytynyt keksiä paljon mennessään päähenkilönsä pään sisään.

Lukuromaania ajatellen faktan ja fiktion rajalla ei yksityiskohdissa toki ole suurta merkitystä. Minä kuitenkin luen väistämättä sitä taustaa vasten, että tunnen jonkin verran alueen paikallishistoriaa, ja toisaalta mielessä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmien ohjaus. Ryhmissä moni osallistuja miettii faktan ja fiktion rajaa, ja uskaltautuminen mielikuvituksen vietäväksi voi olla tiukassa. Kuitenkin juuri se usein tuo terapeuttisia elementtejä, mahdollistaa tunnekokemusten kautta sukulaisten ymmärtämisen uudella tavalla.

Alkuun ajattelin, ettei tässä enemmän ulkoisia tapahtumia ja taidokkaasti vitsikkäitäkin sattumuksia kuin päähenkilön sisäistä maailmaa ja tunteita kuvaavassa romaanissa ole kirjallisuusterapeuttista ainesta. Loppuun päästyäni olen sitä mieltä, että rivien väleissä onkin paljon tunteita ja että kirja voikin toimia varsin hedelmällisenä taustalukemisena elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä, niin historiallisen kontekstinsa puolesta kuin nuoren miehen kasvukertomuksen kuvauksenakin. Myös lukupiirityyppisessä työskentelyssä romaani toiminee, ei ehkä kuitenkaan ihan nuorelle lukijakunnalle.

Niin ikään näen kirjan arvon kirjallisuusterapeuttisessa yksilötyöskentelyssä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on vastaavaa paikallista taustaa, liittyy se sitten kumpaan väriin tahansa. Myös päähenkilön suhde isään rakentuu vähitellen nuoren miehen elämää merkityksellisellä tavalla viitoittavaksi – ja toiminee peilauspintana monelle, jolla isäsuhde on haastava, etäinen tai vaativa.

Etenkin näen kirjan toimivan miesten ryhmässä tai miesten oman työskentelyn taustana. Toisaalta se valottaa ajan oloja kenelle tahansa ja saattaa auttaa ymmärtämään myös entisajan sukupuolirooleja, jotka meihinkin vielä vaikuttavat. Esimerkkinä tulee mieleen, ettei nuoriherra voisi kuvitellakaan miehen lypsävän Suomessa lehmää, tarttuvan utareisiin. Kanadassa matkatessaan nuoriherra huomaa, ettei tämä jako kaikkialla pädekään.

Useammin on kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuusterapeuttisesti käytetyssä, kuvattu naisten ketjua. Ensimmäisenä tulee mieleen Marianne Fredrikssonin Ruotsin Taalainmaalta alkava Anna, Hanna ja Johanna (1994/2001, Otava). Niklanderin kirjalle on pian tulossa jatkoa. Mahtaako jatko koskea Weion vaiheita vai laajeneeko kuvaus miesten ketjuun, jää nähtäväksi. Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan. Kartano on joka tapauksessa myyty vuonna 1963 Salmen ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille eli jokin muu kuin alun perin kaavailtu kartanon isännän tehtävä on Weio Niklanderia odottanut.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että vuosi tuo itse kullekin lisää ymmärrystä historiasta ja taustoista ja sitä kautta omasta itsestä.

 

PS: Tämän tekstin myötä Niklander tarkensi minulle, että kahvila oli todennäköisesti Bulevardilla entistä Raken taloa vastapäätä. Raken läheisyys sopikin hyvin paikaksi kirjan teemoihin liittyen.


Lähde:

Valtonen, Vesa (2019) Hannu Niklanderin viides romaani avaa herkullisesti Vihtiä ja maailmanmenoa – ”Nuoriherra” selviää pinteistä. Vihdin Uutiset 20.9.2019.

 

 

Se mitä sanot

Se mitä sanot

Romaani suvun saloista ja sanomisten merkityksistä

Pirkko Mäkisen tuore romaani Se mitä sanot (2016, omakustanne) on paitsi taidolla kirjoitettu ja viihdyttävä sekä historiaa kiinnostavalla tavalla valottava teos myös hieno esimerkki siitä, mikä merkitys kirjoittamisella voi olla kirjoittajalleen oman taustansa tutkimisessa.

Romaani on sukukronikka, jossa eletään erilaisuuden ja irrallisuuden tuntojen painamina. Levottomuudet, juurettomuus ja työväenliike värittävät elämää aina 1800-luvun lopulta 1980-luvulle. Tapahtumat juontuvat venäläisen Nikolai Kiseleffin kertomasta ja hänen selvännäkijävaimonsa Helmin monia satuttaneista sanoista ja teoista.

Lapsenlapsi Birgitta haluaa  selvittää itselleen vierasta ja outoa menneisyyttä, mutta onnistuuko hän siinä? Tuoko elämä lopulta rauhan kolhiutuneiden ihmisten mielen perukoille?

Kirja on ajankohtainen nykyisessä syrjäytymisen uhkien maailmassa, jossa myös lapset katsovat sotia silmästä silmään.

Se mitä sanot on syntynyt osin Silja Mäen henkilökohtaisen ohjauksen ja hänen ohjaamiensa elämäkerrallisen kirjoittamisen ja kirjallisuustetapeuttisten ryhmien tuella.

Lisää kirjoittajan ja ohjaajan ajatuksista kirjaan liittyen sekä yhteystietoja näiden sivujen kohdassa Kuulumisia.

Linkki kirjan esitteeseen

Romaani suvun saloista

Se mitä sanot

Romaani suvun saloista ja sanomisten merkityksistä

Pirkko Mäkisen tuore romaani Se mitä sanot (2016, omakustanne) on taidolla kirjoitettu ja viihdyttävä sekä historiaa kiinnostavalla tavalla valottava teos. Se on myös hieno esimerkki siitä, mikä merkitys kirjoittamisella voi olla kirjoittajalleen oman taustansa tutkimisessa.

Romaani antaa lukijalle mahdollisuuden peilata omaa sukuaan ja kokemuksiaan sukutarinoista ja kuulluksi tulemisen merkityksestä. Tarinassa tärkeään rooliin nousee mystisiäkin ulottuvuuksia saava, varsin haasteellisesti käyttäytyvä isoäiti, joka on myös selvännäkijä. Hänen elämäänsä tutustuessaan lukija voi käsitellä omia sukulaisiinsa liittyviä hämmennyksen ja häpeän kokemuksiaan. Huumorilla ja tragikomiikalla on romaanissa vahva osansa. Mäkinen on myös taitava lapsikuvaaja.

Minulla on erityisen suuri ilo esitellä tämä kirja myös siksi, että se on syntynyt osin henkilökohtaisen ohjaukseni ja ohjaamieni elämäkerrallisen kirjoittamisen ja kirjallisuustetapeuttisten ryhmien tuella. Mäkisen kirjoittamisen prosessi on kiinnostava esimerkki siitä, mitä kaikkea matkaan voi mahtua. Prosessi osoittaa sen, että fiktion kirjoittamisella on terapeuttisia ulottuvuuksia. Kun haastatteluista ja arkistoista kaivettu faktaluuranko saa ylleen fiktion muodon, menneisyys herää eloon. Samalla syntyy myös jotakin aivan uutta ja monella tavalla merkityksellistä.

Seuraavassa kirjailija Pirkko Mäkinen kertoo itse kirjastaan:

Taustaa ja merkityksiä

Kiinnostuin sukututkimuksesta äitini suvusta tietämättömänä. Hän olisi halunnut taustansa unohtaa. Sukunimi Kiseleff ja mahdolliset yhteydet tunnettuun konsuli Kiseleffiin haastoivat.

Työskentely oli antoisaa arkistoineen, kirjoineen ja monine puhelintiedusteluineen. Tiedot eivät kuitenkaan paljon lisääntyneet. Osoittautui, että historia on täynnä aukkoja ja epävarmuutta. Varsinkin venäläisyyteen liittyvät kysymykset herättivät monia reaktioita, eikä keskustelu edelleenkään ole kovin avointa.

Kun faktapuolta ei kasautunut riittävästi, alkoi syntyä fiktiota, ensin pöytälaatikkoon. Vähitellen mielessä alkoi vilkkua myös kuvia romaanista. Yksinäinen kirjoittaminen tuli tutuksi, samalla kun joutui esittämään itselleen jatkuvasti kysymyksiä siitä, kuka oikeastaan on ja ketkä ovat verisukulaisia. Kuului myös kysymys, voivatko esi-isät vaikuttaa omaan elämään, vaikka ei olisi koskaan heitä nähnyt.

Mieli oli ajoittain niin ihmeissään, että tuli pysähdyksiä. Ei tapahtunut mitään. Aikanaan antoisiksi muodostuivat Silja Mäen ohjaamat ryhmät, joissa kirjoitettiin. Niihin sai tuoda mielessään ryöpsähteleviä asioita, ja keskustelut antoivat vastauksia ja vihjeitä. Aivan sivumennen saattoi syntyä jokin oivallus.

Vähitellen kirjoittaminen löysi muotonsa. Entinen ja nykyinen ainakin hieman tavoittivat toisiaan. Syntyi romaani. Oma identiteetti sai uusia virityksiä. Lopulta löytyi oikea sukuhaara, ja saatoin kuvitella itselleni melkein tosia sukulaisia. Kasautui paljon edelleen pohdittavaa ja ehkä kirjoitettavaakin. Vain harvat asiat ratkesivat. Sen sijaan uusia kysymyksiä kasaantui riittämiin. Mutta sellainen elämä on.

Pirkko  Mäkinen on toiminut monissa terveydenhuollon ja opetustoimen tehtävissä sekä kirjoittanut ja toimittanut ammattikirjallisuutta. Romaani on uusi aluevaltaus.

Omakustanteisen kirjan hinta on 23 e.

pirkko.makinen@elisanet.fi, www.pirkkomakinen.com

Linkki kirjan esitteeseen