Etäterapiaa ja -kirjallisuusterapiaa koronaviruksen aikaan

Koronaviruspandemia haastoi tänä keväänä psykoterapian, kirjallisuusterapiaryhmät ja kirjallisuusterapiakoulutukset.

Psykoterapia toteutui maaliskuun puolivälistä näille nurkille etäyhteyden välityksellä. Ei voi kuin hämmästellä, miten luontevasti kaikki kaiken kaikkiaan sujui ja miten hienosti asiakkaat ottivat tilanteen, vaikka etäyhteyksien pätkiminen joskus haastoikin kärsivällisyyttä ja sukupuut ja muut paikan päällä tehtävät harjoitukset jouduttiin laittamaan tauolle. Kiitos joustavuudesta ja kärsivällisyydestä kaikille terapia-asiakkailleni!

Ehdin ohjata Suomen Valkonauhaliiton Kalevalan kaikuja -ryhmääni puoleen väliin, kun se jouduttiin koronavirustilanteen takia keskeyttämään. Hetkisen ajan osallistujat saivat mahdollisuuden yhteydenpitoon yksilötapaamisten muodossa etäyhteydellä sekä tekstien välityksellä. Sitten käynnistin ryhmän uudelleen etäyhteydellä.

Kriisin jälkeen on mahdollista huomata, että muutos etäyhteydellä toimivaksi ryhmäksi toi Kalevalan ääressä työskentelijöille mukanaan paljon hyvää, vaikka yhteisessä fyysisessä tilassa olemisen puuttuminen karsikin tietysti pois paljon tärkeää nonverbaliikkaa ja läsnäolevan jakamisen tunnetta. Ikävä kyllä jokunen osallistuja ei uskaltanut tulla mukaan etäyhtyeydellä. Kaikille jatkajille etäyhteyden haltuun otto oli vahvistava ja rohkaiseva kokemus, joka toi roppakaupalla osallisuuden ja elämänhallinnan tunnetta.

Etäyhteys mahdollisti monelle psykoterapia-asiakkaalle ja kirjallisuusterapiaryhmän osallistujalle sen, että he uskaltautuivat puhumaan ja kirjoittamaan elämänsä haasteista, kokemuksistaan ja tunteistaan jopa rohkeammin kuin kasvokkain tapaamisissa. Oman kodin suojista puhuminen ja asioiden silmiin katsominen olikin turvallisempaa. Tämä tuli ilmi etenkin kehollisuuteen liittyvissä asioissa. Kalevalan Aino ja Marjatta puhuttelivat Kalevala-ryhmää erityisesti naiseuteen ja naisen osaan liittyvien kysymysten muodossa. Kaikkein tärkeimmäksi nousi kuitenkin näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve.

Kiitän lämpimästi niitä rohkeita Kalevala-ryhmän naisia, jotka antoivat meille yhteisen mahdollisuuden kokea tämän etäyhteyden tuoman uudenlaisen läheisyyden ja yhteisöllisyyden.

Myös kirjallisuusterapiakoulutukset jouduttiin miettimään uusiksi. Suunnittelimme yhdessä kirjallisuusterapeuttikollegani, koulutuksen johtaja Päivi Kososen kanssa Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n koulutuspolun ensimmäisen osan eli Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun menetelmänä -koulutuksen (15 op) Tampereen kesäyliopiston koulutuksena hybridiversioksi, jossa osa opetusjaksoista toteutuu etäopetuksena ja muutama syksyllä lähiopetuksena, jos ja toivottavasti kun koronavirustilanne sen sallii.

Kahden koulutuksen etäopetusjakson jälkeen mieleni on tyyni ja kiitollinen. Opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä. Paitsi luennot myös sadun lukeminen ääneen onnistuu etäyhteyden välityksellä niin, että opiskelijat saavat ravituksi tulemisen kokemuksen. On myös mahdollista ohjata vaikkapa kävelyharjoitusta kirjoitusharjoitusten yhteydessä. Ryhmiin ja pareiksi jakaminen tarjoaa osallistujille tilaisuuden tutustua ja jakaa kokemuksia samantyyppisesti kuin lähiopetuksessa.

Paradoksaalisesti osallistujat tulevat sekä psykoterapiassa ja kirjallisuusterapiaryhmissä että koulutuksessa ikään kuin lähemmäksi ja omana itsenään näkyviksi, kun ruuduilta näkyy kaistale jokaisen kotia, työhuonetta tai kesämökkiä ja puolisot ja lapset ja etenkin koirat ja kissat saattavat vilahtaa näkyvissä tai kuuluvissa. Joku on istunut pihalla, puistossa tai autossa.

Psykoterapeutille ja kirjallisuusterapeutille nämä muutokset olivat varmasti vastaavanlainen digiloikka kuin opettajille kouluopetuksen siirtyminen etäopetukseksi, ainakin sellaiselle, joka ei ole aiemmin isommin etäyhteyksien avulla toiminut. On hienoa saada olla eturivissä kehittämässä kirjallisuusterapiaryhmien ja kirjallisuusterapiakoulutukseen uusia toimintamalleja, joista voitaneen ammentaa hyvää jatkossakin – ilman koronavirusuhkiakin – vaikkakin näen edelleen, että läsnäolevalla ryhmätoiminnalla ja lähiopetuksella on eittämätön antinsa kirjallisuusterapialle.

Jos Tove Jansson eläisi, toivoisin hänen kirjoittavan tarinan muumeista ja koronaviruksesta. Millainen hahmo korona mahtaisi olla? Suuri, ilkeä ja kaiken nielevä vai sittenkin pienempi hahmo, joka muuttuu kiltimmäksi niin kuin täällä keskuudessamme oleva koronaviruskin vaikuttaa nyt muuttuvan alun pahimpien skenaarioiden jäljeen? Varmaa on, että Janssonin tarinassa olisi mukana viesti siitä, että kaikesta voi oppia ja oivaltaa jotain tärkeää ja että elämä jatkuu.

Valoisan kesän ja juhannuksen toivotuksia!

Agricolan sanat ”inhimillisyys” ja ”historia” ovat nyt erityisen tärkeitä

Tänään 9.4.2020 juhlimme Agricolan päivää – sen verran kuin se saa tilaa koronavirukselta ja pääsiäiseltä.

Mikael Agricola (1510-1557) oli paitsi pappi, rehtori ja piispa myös diplomaatti ja rauhanneuvottelija, joka edisti rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Ennen kaikkea tunnemme hänet suomen kielen kehittäjänä ja suomen kielen kirjoitustavan luojana. Agricola oli vaikean tehtävän edessä kääntäessään Raamattua suomen kielelle, koska ei ollut olemassa tapaa, jolla suomea kirjoitetaan. Hän keksi myös merkittävän määrän suomen kielen sanoja, noin 800. Niiden joukossa olivat mm. sanat ihmimillinen ja historia. Hänen keksimistään sanoista noin 60 prosenttia on edelleen käytössä.

Erityisesti tänään psykoterapia-asiakkaitani kuunnellessani mietin sitä, miten he ovat kuin Agricola vaikean tehtävänsä edessä. Heillä ei välttämättä ole sanastoa tunteilleen tai ajatuksilleen ja oivalluksilleen, jotka vielä häilyvät jossain tietoisen ja tiedostamattoman rajoilla. Terapeuttina tehtäväni on auttaa heitä tässä sanaston luomisessa. Tehtäväni on kuunnella heitä tarkkaan ja napata kiinni sanojen aihelmista ja tunnelmista, joita on mahdollista lähteä sanallistamaan. Sanoista voidaan rakentaa metaforia ja symboleja, jotka puolestaan vievät terapeuttista prosessia eteenpäin.

Tänään kirjoitustehtävän myötä asiakkaan miettimä väri muuttui mielikuvaksi kesäisestä myrskystä ja uhkaavista ukkospilvistä. Näin koronaviruspandemian ja poikkeustilan aikaan saanut pelko ja suunnitelmien muuttumiseen liittynyt pettymys saivat sanat ja konkreettisen muodon. Ahdistus sai mahdollisuuden helpottua, kun sille olivat ensin löytyneet sanat.

Näin metaforista tulee meille ankkureita, joilla voimme kiinnittyä olennaiseen ja sanallistaa kokemuksiamme. Sitten voimme taas päästää irti, kun mielen laivan on aika purjehtia eteenpäin.

Koronaviruspandemian myötä meille on muodostumassa uutta sanastoa ja joudumme sitä myös luomaan, niin asiantuntijat tahoillaan kuin me kaikki omissa lähipiireissämme kukin itseksemmekin. Uutisissa vilahtelevat koronapondit ja koronatukipaketit. Moni puhuu korona-ajasta ja korona-ahdistuksesta. Sana korona on muutamissa viikoissa  löytänyt paikkansa puheessa uudessa merkityksessään kuin olisi ollut siinä aina. Taudin virallinen nimi Covid 19 -tauti olisikin kovin jäykkä arkiseen käyttöön ja uutisiin.

Agricolan sanat historia ja ihmillinen ovat nyt merkityksellisempiä kuin aikoihin. Tämä aika muuttaa historiaa, rankalla mutta toivottavasti lopulta myös hyvällä tavalla, jossa inhimilillysyydellä on erityisen tärkeä sijansa. On inhimillistä ahdistua vaikeassa ja uhkaavassa tilanteessa, mutta on yhtä lailla inhimillistä päästää irti ja jatkaa elämässä eteenpäin sitten, kun se on mahdollista.

Toivon kaikille kärsivällisyyttä poikkeustilanteeseen ja rajoituksiin ja luottamusta siihen,  että tästä mennään eteenpäin ja että edessä siintää taas tuttu arki – ehkä hyvällä tavalla muuttuneena. Toivon voimia ja uskallusta kohdata tunteet etenkin niille, joille korona tuo surua läheisen menettämisen muodossa.

Toivottavasti saamme purettua turhia seiniä toinen toistemme väliltä ja pian nousevat kesäiset myrskyt tuulettavat luutuneita käsityksiämme – etenkin siitä, miten voimme olla hyviä toinen toisillemme ja itsellemme.

Kuva: Valokuva postikortista Foto P O Weilin, Oskari Jauhiainen: Mikael Agricolan muistomerkki, 1961

 

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.

 

 

Kalevalan Kullervon kipujen kivi

Näin Kalevalan päivänä tekee mieli nostaa esiin jokin terapeuttinen näkökulma Kalevalaan. Olkoon se tällä kertaa Kullervon tarina.

Kullervo on Kalevalan traagisimpia hahmoja. FL, psykoanalyytikko Pirkko Siltala kuvaa kirjassaan Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien (2016) Kullervoa mieheksi, joka kokee taakkasiirtymän seurauksena niin vuorovaikutuksen puutetta kuin ruumilliista väkivaltaakin. Äiti katoaa hänen ollessaan pieni. Sijaisvanhemmat eivät ahdistuksensa ja vainoharhaisuutensa vuoksi kykene lämpimään vuorovaikutukseen lapsen kanssa.

Taustalla on tässäkin tarinassa niin kuin monessa muussa tarinassa maailmalla myytti veljesvihasta. Kullervon isä Kalervo ja tämän veli Untamo joutuvat riitoihin keskenään. Vastaava teema on tuttu niin Raamatun Kain ja Abelin kuin Jaakobin ja Eesaun tarinassa. Abel ja Eesau joutuvat halveksitun ja hyljeksityn tuhkaveljen osaan niin kuin Tuhkimo omassa sadussaan siskojensa taholta. Tuhkassa makaaminen nähdään saduissa vertauksena sisaruskateudesta ja siitä, että yksi sisaruksista on vähäarvoisempi kuin muut.

Sisaruskateuden todellisena syynä ovat lapsen tunteet vanhempiaan kohtaan ja vain sen osasyynä lapsen todelliset tunteet sisaria ja veljiä kohtaan. Lapsi pelkää, että ei pysty kilpailemaan sisariaan vastaan vanhempien rakkaudesta ja arvostuksesta. Sisaruskateus kuuluu kuitenkin olennaisena osana lapsen kehitykseen. Siltä eivät välty nekään lapset, joilla ei ole sisaruksia. Heillä kateus kohdistuu ympäristön lapsiin. Kateuden tunne on tavalla tai toisella kohdattava ja käsiteltävä, jotta kehitys voi edetä.

Takaisin Kalevalaan ja Kalervon ja Untamon veljesvihaan. Molemmat ovat suurten sukujensa päämiehiä. Untamon suku kalastaa luvatta Kalervon erävesillä, ja Kalervo katsoo oikeudekseen viedä saaliin. Tästä syttyy sota, joka tuhoaa Kalervon suvun. Henkiin jää vain raskaana olevaa piika, joka myöhemmin synnyttää Kullervon.

Untamo laittaa Kullervon töihin mutta tämä osoittautuu niihin kelvottomaksi. Hänet yritetään tappaa, mutta siinä ei onnistuta. Lopulta Kullervo myydään Ilmariselle, joka lähettää hänet paimeneen.  Ilmarisen ilkeä vaimo, Pohjolan tytär, leipoo Kullervon eväsleipään kiven. Kullervo katkaisee puukkonsa, ainoan isän perintönsä, kiveen. Hän vannoo suuttuneena kostoa ja manaa karhut ja sudet tappamaan Ilmarisen karjan ja pahan emännän.

Siltalan mukaan Kullervolla ei ole kasvulle välttämätöntä peiliä eikä hän opi koskaan pitämään itseään huolenpidon arvoisena. Sen sijaan häneen pesiytyy tunne omasta pahuudesta, syyllisyydestä ja viallisuudesta. Seuraa narsistista raivoa ja depressiota, joille leipään piilotettu kivi toimii symbolina.

Kullervo pakenee tilannetta. Hän saa kuitenkin tietää, että hänen isänsä ja äitinsä ovatkin elävätkin. Hän löytää perheensä, mutta kuulee siskonsa kadonneen. Kullervo saa tilaisuuden työn tekoon, mutta hänestä ei ole tälläkään kertaa työmieheksi. Sen sijaan hänet lähetetään veron maksuun. Paluumatkalla hänen onnistuu vietellä vastaan tuleva neito. Selviää, että neito on hänen kateissa ollut sisarensa. Sisar hyppää koskeen ja hukkuu. Kullervo palaa kotiinsa häpeissään.

Epätoivoinen ja itsetuhoinen Kullervo lähtee sotaretkelle Untamolaan, eikä hänen kohtaloaan sure kukaan muu kuin hänen äitinsä. Sotaretkellään hän saa yksi kerrallaan tiedon perheenjäsentensä kuolemasta. Tuhottuaan Untamon suvun Kullervo palaa tyhjälle kotitilalleen. Hän surmaa itsensä miekallaan.

Kalervon ja Untamon sukujen taistelu on veljessodan myytin paikallinen muunnos. Se voi olla myös osittain historiallinen. Kalervon ja Untamon sukujen välisestä selkkausta koskevissa tarinoissa saattaa olla kerrostumia useista todellisista eri ryhmien vastakkainasetteluista, joita on eri aikakausina ollut Suomen maaperällä. Vastaavia todellisia tilanteita lienee maailmalla monien myyttien taustalla.

Vastaavia tarinoita ja tilanteita löytyy pienemmässä muodossa monesta suvusta ja perheestä nykypäivänäkin. Sisaruussuhteet ovat yksi usein psykoterapiassa, kirjallisuusterapiaryhmissä ja elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä käsiteltävä aihe. Ja onneksi sitä voidaan käsitellä. Välejä sisaruksiin on mahdollista korjata. Joskus on tärkeää tutkia niitä, vaikka välien korjaaminen ei olisi mahdollista. Silti on tärkeää tulla itse sinuksi tapahtuneiden asioiden kanssa. Näin Kullervon kivet voidaan heittää tai sulattaa pois.

Laura Närhen  kappale ”Siskoni” on kaunis sovituksen ele teemaan liittyen – koskeehan aihe yhtä lailla siskoja kuin veljiä.  Laulun sanoissa tulee hyvin esille vanhempien rooli. Vaikka sisaruskateus on sisäsyntyinen jokaisessa lapsessa, myös vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka siinä, miten he pystyvät kohtelemaan lapsiaan tasa-arvoisesti. Ja se taas voi vaatia katsomista taaksepäin, sukupuun suuntaan, jotta taakkasiirtymät olisi mahdollista katkaista.

Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on?
Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa?
Kumpi isän ruususista tärkeämpi on?
Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?

Sinä olet minun siskoni
En tahdo että kilpailumme jatkuu
Sydämeni murtuu
Sinä olet minun siskoni
En tahdo että erkanemme koskaan
Tule mua vastaan
Oi siskoni mun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Arvola, Pirjo & Mäki, Silja (2009) Sadun salaisia viestejä. Teoksessa Mäki, Silja & Arvola, Pirjo (toim.) Satu kantaa lasta. Opas lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaan 1. Helsinki: Duodecim, 45 – 66.

Mäki, Silja (2017) Yksi kantaa sitä, mitä ei yhdessä jaeta. Kirjallisuusterapia 2/2017, 43-46.

Siltala, Pirkko (2016) Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien. Helsinki: Therapeia-säätiö.

 

 

Sadun päivänä

Hannu ja Kerttu ja sisaruuden voima

Näin Sadun päivänä, valtakunnallisena Satupäivänä, olen työskennellyt useamman yksilöpsykoterapia-asiakkaani kanssa virikkeenä satuaiheiset postikortit. Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä sukelsi satujen salaisuuksien äärelle mieleen viriävien satuhahmojen kautta. Meitä tulivat tervehtimään niin vanhan venäläisen kansansadun Kukko kirjava kuin Pinokkio ja hattivatit sekä myyttinen Pegasos.

Isompaan satupäivän tempaukseen minulla ei tällä kertaa ollut rahkeita. Toisaalta sadut ovat työvälineeni pitkin vuotta, eivät vain tänä yhtenä päivänä vuodessa. Sadun päivä voi olla mikä päivä tahansa.

Klassikkosatu Hannu ja Kerttu kiehtoo ja näyttää voimansa yhä uudelleen. Eräälle aikuisten taruterapeuttisen ryhmäni jäsenelle se on tuonut voimaa ja lohtua haastavassa elämäntilanteessa. Luin tuolloin ensin ryhmässä Hannu ja Kerttu -sadun, jonka pohjalta jäsenet saivat kirjoittaa.

Satu Hannu ja Kerttu Käpylässä (ks. alla) on tarina kirjoittajasta ja hänen veljestään. Sadun pohjana oli toive parantaa jo vuosikymmenien kestänyttä etäistä suhdetta veljeen. Taustalla oli  voimakkaana tieto äidin lähestyvästä kuolemasta ja sen vuoksi vaistomainen halu lähentyä sisarusten kanssa.

Tekstin kirjoittaminen antoi kirjoittajalle toivoa ja voimia lähteä työstämään suhdetta veljeen ja ottamaan asioita  puheeksi hänen kanssaan. Veljen tapaamissuunnitelma konkretisoitui kirjoittamisen avulla ja myös toteutui onnistuneesti. Tapaamiset jatkuvat ja suhde paranee vähitellen. Vanhoja kaunoja on mahdollista antaa anteeksi ja etsiä yhteyttä uudelleen.

Sadun nimi Hannu ja Kerttu Käpylässä yhdistyy mielessäni suuriin myytteihin, kuten Sofokleen draamaan Oidipus Kolonoksessa. Sukulaissuhteista on kyse molemmissa. Sofokleen draamassa ollaan isojen ikuisuuskysymysten äärellä: sovituksen, vallan, vanhuuden ja kohtalon väistämättömyyden. Toki nämä ovat mukana ihan tavallisen ihmisen elämässäkin, niin kuin tämän sadun kirjoittajan perheen vaiheissa.

 

Hannu ja Kerttu Käpylässä

Hannu ja Kerttu olivat kävelyretkellään pysähtyneet Käpylässä sijaitsevan kolmikerroksisen, valkoisen puutalon kohdalle. Talon pihalla komeili arvokkaan näköinen suuri huvijahti. Yksi kadulle antavista ikkunoista oli jätetty auki ja ikkunalaudalle oli asetettu omenapiirakka jäähtymään. Hannu ja Kerttu nuuhkivat sen herkullista tuoksua.

”Mitä kaikkea ihanaa ruokaa mahtaa tuon arvokkaan talon keittiöstä löytyä?” pohti Kerttu ääneen. Hannu siiryi hieman lähemmäksi houkuttelevaa piirakkaa. ”No, tietenkin siellä tarjotaan vastajauhetuista kahvinpavuista keitettyä kahvia”, Hannu vastasi ja oli tuntevinaan nenässää kahvin tuoksua. ”Ja tarjotaan siellä myös rommisuklaajäätelöä”, hän vielä lisäsi.

Nyt Kerttu aivan innostui kuvittelemaan: ”Siellä tarjotaan rikkaille ja muodikaasti pukeutuneille ihmisille alkoholilla terästettyä glögiä ja isoa joulukinkkua”, haaveili Kerttu ilkikurisesti samalla, kun katseli puutarhassa villisti kukkivia omenapuita. ”Joo, ja joku vieraista saa omakseen tuo pihalla toimettomana kyyhöttävän Porsche-auton”, intoutui Hannu vuorostaan haaveilemaan. ”Entä sitten salissa aivan tarpeettomana seisova flyygeli! Sen minä tietenkin saan”, huudahti Kerttu ja miltei unohti, että leikistähän tässä vain oli kyse.

Niin sisarukset jakoivat keskenään rikkaan puutalon tavarat. Ja varmasti he omivat itselleen sellaistakin, mitä talossa ei edes ollut. Lopulta sisarukset tulivat mieleltään niin täyteen toiveruokia, toiveasioita ja toivetavaroita, etteivät he enää tahtoneet keksiä, mitä vielä voisivat haluta. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat olleet karusellissa, jossa toinen toistaan houkuttelevammat mainokset viuhuivat ohitse.

Täysin kylläkseen mielikuvista saaneena he lähtivät jatkamaan matkaansa pitkin Käpylän katuja ja kujia lohdutellen toisiaan vähättelemällä rikkaiden tavaraparatiisia. Mutta kuitenkin he tunsivat itsensä jollain epämääräisellä tavalla vajavaisiksi ja tyhjiksi. Sillä hetkellä he olivat täysin tietämättömiä siitä, että he omistivat todella tärkeän asian, nimittäin sisarusrakkauden.

 

Valtakunnan psykagogin tehtävä haussa

Tehtävänä valtakunnan nostaminen epätoivon suosta. Keinona valoisien näkökulmien tarjoaminen. Työvälineenä sadut.

Ohjaamassani aikuisten taruterapiaryhmässä Satujen salaisuudet keskusteltiin kansansatujen myötä siitä, miten media pursaa negatiivisia uutisia ja pessimismiä suorastaan lietsotaan: talous on kuralla, rikkaat lähtevät pois maasta, Suomi slummiutuu, lapset eivät enää opi puhumaan, koska pelaavat liikaa tietokonepelejä ja vuorovaikutus aikuisten kanssa puuttuu, nuoret uppoavat nettiin, turvapaikanhakijat raiskaavat teinityttöjä, sota uhkaa…

Kerroin ryhmätapaamisen teoriaosuudessa antiikin Kreikan psykagogin ammatista. Psykagogi oli eräänlainen opettajan ja sielunlääkärin yhdistelmä. Hän oli arvostettu henkilö, jolla oli lupa lausua kauniita sanoja (logos kalos). Näillä sanoilla oli Platonin mukaan puhdistava vaikutus ja ne loivat sieluun uusia kuvitelmia, jotka auttoivat jäsentämään itseä.

Ryhmä innostui psykagogin käsitteestä ja lähti miettimään, että sellaista henkilöä tarvittaisiin Suomeen juuri nyt – valtakunnan psykagogia, visionääriä, joka terapoisi koko valtakuntaa, nostaisi kaiken kansan kuultavaksi positiivisia asioita ja tarjoaisi uudenlaisia näkökulmia. Hän kertoisi, missä me olemme hyviä. Hän loisi toivoa siihen, että tästä taloudellisesta tilanteesta mennään eteenpäin ja että etenkin lapsilla ja nuorilla on tulevaisuus. Tämän hän tekisi muun muassa satujen avulla.

Minua on aina viehättänyt psykagogin käsite. Toivon, että voin psykoterapeutin ja kirjallisuusterapeutin työssäni sekä aikuiskouluttajana – myös opettajan pätevyyden omaavana – olla jotakin sen kaltaista. Valtakunnan psykagogin toivon löytyvän jostain muualta. Kokemuksiani satujen hyvää tekevästä vaikutukseta voin hänelle mielelläni jakaa.

Sillä välin, kun laajemman tehtävän haltuunsa ottavaa psykagogia etsitään, toivon, että jokainen voi olla oma psykagoginsa. Toivon, että jokainen voi löytää elämästään ja arjestaan hyviä asioita, valopilkkuja, ja ravita itseään kauniilla sanoilla. Sisäisen kauneuden ilmentymiä sen laajennetussa merkityksessä on mahdollista löytää vaikkapa kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja musiikista, mutta miksei myös luonnosta, ystävistä, lapsen hymystä tai koiran hännä heilautuksesta. Toivottavasti voimme olla psykagogeja myös toisillemme: kannustaa, kiittää ja luoda toivoa.

♦♦♦

Lisää psykagogista voi lukea Juhani Ihanuksen julkaisuista Toinen (1995), Sanat että hoitaisimme (2009) ja Kirjallisuusterapia-luvusta kirjasta Psykoterapiat (2012). Jotakin löytyy myös artikkelistani Kirjoitan itselleni saaren kirjasta Altaalla. Juhani Ihanuksen juhlakirja (2014).

Seuraava taruterapeuttinen ryhmä toteutuu Mustasaaressa Helsingin edustalla kesäkuussa 2016. Pitkä talviryhmä alkanee taas syyskuussa.

Kelan kuntoutuspsykoterapian korvaus nousee

Hyviä uutisia Kelasta!

Kelan tarjoaman kuntoutuspsykoterapian korvaus nousee 1.1.2016. Se on aiemmin ollut aikuisilla 37 euroa/tunti ja nousee nyt 57,60 euroon. Summa on nyt sama sekä nuorilla että aikuisilla. Asiakkaan omavastuun osuus pienenee näin ollen selvästi. Nyt yhä useamman on mahdollista hakeutua tarvitsemaansa psykoterapiaan.

Kela www.kela.fi -> Kuntoutus -> Kuntoutuspsykoterapia

yksiloterapia

 

Marraskuisia kurkistuksia kuoleman paratiisiin

Marras merkitsee kuolemaa, marraskuu kuoleman kuukautta.

Kuolema on ollut tänä syksynä paljon esillä ryhmissäni, niin kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä, aikuisten taruterapeuttisessa ryhmässä kuin elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässäkin. On ollut tapaamisia, joissa jokaisella jäsenellä on ollut tuore tai elämässä pidemmän aikaa voimakkaana kulkenut kuoleman kosketus. Keneltä on kuollut äiti, keneltä isä, puoliso, veli, sisko tai lapsi – syinä vanhuus, sairaus, onnettomuus tai oman käden kautta toteutettu lähtö. Toki kuolema on ollut monella esillä myös yksilöterapiatapaamisissa.

Elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässä olimme erityisesti yhden tapaamisen aikana muutoksen kokemuksen äärellä. Osin ulkona toteutetussa tapaamisessa oli tehtävänä etsiä omasta tai tekstin päähenkilön elämästä merkityksellinen muutoksen kohta, jossa jotakin vanhaa on täynyt jättää taakse. Tämä vertautui kauniina kuulaana syyspäivänä siihen, että vielä kirkkaissa ruskan väreissä hohtavissa puunlehdissä odotti vääjäämätön muutos, kuolema.

Mutta kriisi on mahdollisuus, niin kuin viisaus tiivistyy kiinan kielen merkkiin, joka tarkoittaa sekä kriisiä että mahdollisuutta. Muutoksen ja kuoleman jälkeen on tilaa jollekin uudelle. Tuskan kautta tai sen jälkeen on mahdollisa oivaltaa jotain uutta elämästä, vahvistuakin.

”Kärsi, kärsi, kauniimman kruunun saat.” Vanha sanonta sisältää totuuden, ainakin sen siemenen. Ei kuitenkaan ole ihme, että sanonta ärsyttää monia. Ehkä olennaista onkin tuskasta eteenpäin pääseminen. Siihen jääminen ei kirkasta kruunua vaan himmentää sen loisteen. Eteenpäin pääseminen ei toki ole helppoa ja saattaa vaatia viipymistä tuskassa, ehkä masennuksen alhossakin.

Kirjailija Päivi Virtanen, 88, elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäni jäsen, on kokenut elämässään monta tuskallista menetystä. Ikä alkaa myös painaa vielä virkää kirjoittajaa, ja oman kuoleman kohtaamiseen valmistautuminen on alkanut. Tästä kaikesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – hän kirjoittaa kuoleman paratiisista:

Tuossa osin koivun rohkeat oksat heiluttivat vihreitä, eloisia lehtiään. Siinä haapa puhui moni-ilmeisesi liplattavilla lehdillään. Se tervehti minua noilla äänillään, moikkasi – olimme ystäviä.

Nyt näin niin kuin lintuja olisi lennellyt oksilla. Mutta eiväthän ne olleetkaan lintuja, vaan oksistaan irtautuneita, yksinäisiä pudonneita lehtiä. Sitten huomasin niiden muuttuvan keltaisiksi. Ne punertuivat, ja ihmeelliset värit täyttivät ne.

Moniin lehtiin ilmestyi mustia pisteitä. Merkitsikö se lehtien kuolemaa? Yhtäkkiä maa, metsä, oli täynnä erivärisiä lehtiä, joita tuulen huojuttamat, värisevät oksat pudottivat. Tuuliko leikki syysleikkiään?

Ja nuo edessäni olevat sananjalat, aivan ruskeina ja jo maahan vaipuneina. Mutta niiden keskellähän iso sananjalka levitteli vielä vihreitä, sanallisia lehtiään. Elämää kuoleman keskellä. Tätäkö kuoleman paratiisi!

(Katkelma Päivi Virtasen tekstistä Kuoleman paratiisi, julkaisematon)

Tieto siitä, että on osa luontoa, jonka olennainen elementti kuolema on, helpottaa Päivi Virtasta. Ja mikä kauneus sävyttääkään luontoa juuri ennen kuolemaa: ruskan värit! Muistakaamme, että se kullankeltainen väri ja ne oranssin ja punaisen häivähdykset, joita saimme ihailla tänä syksynä erityisen pitkään, kätkivät sisäänsä kuoleman, olivat sen esinäytös. Samalla tavalla luonnon tämänhetkinen harmaus kätkee uumeniinsa elämän, joka keväällä pursuaa vihreytenä iloksemme.

Psykoterapia ja kirjallisuusterapeuttiset ryhmät tarjoavat mahdollisuuden olla kivun ja muutoksen, kuolemankin, aiheuttaman tuskan äärellä, turvallisesti. Samalla ne ovat ponnahduslautoja uuteen elämään.