Kirjallisuusterapia-lehdessä luonto herää ja herättää

Kevään 2021 Kirjallisuusterapia-lehti kutsuu luonnon äärelle – havahtumaan, ihmettelemään, kohtaamaan  ja voimaantumaan. Se on ilo esitellä näin Kirjan ja ruusun päivänä.

Antiikin Kreikasta lähtöisin oleva biofilia-käsite tarkoittaa rakkautta elämää ja kaikkea elävää kohtaan. Sen mukaan ihminen tuntee sisäsyntyistä tarvetta olla luonnossa, sen osana. Sanaa käytti psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm (1964) kirjassaan The heart of man (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967). Myöhemmin sen otti käyttöönsä sosiobiologi Edward O. Wilson, jonka mukaan yhteys luontoon on universaali, kulttuurista tai yksilön persoonasta riippumaton perustarve, joka on syntynyt kehityshistoriamme myötä (ks. esim. Wilson 2016).

Koronaviruspandemian aikana luonnon merkitys on monelle noussut huomattavasti. Luonto toimii mitä parhaimpana vastapainona ruudun tuijottamiselle, etätyölle ja paljolle sisällä oleilulle. Luonto elvyttää ja antaa uusia näkökulmia sekä toivoa tässä epävarmuuden kyllästämässä ajassa. Kirjallisuusterapian vieminen luontoon tuo toimintaan arvokkaita ulottuvuuksia, ja luonnon elementit auttavat ihmistä ymmärtämään itseään ja voimaan paremmin. Luonnosta löytyy symboleja ja metaforia tunteille.

Juhani Ihanuksen artikkeli ”Sanoja juurilleen” valottaa kiinnostavasti ekofilosofiaa, ekopsykologiaa, ekoterapioita ja ekopoetiikkaa. Tutkija Henna Laininen kertoo ohjaamistaan ilmastoahdistusta käsittelevistä kirjoittavista ryhmistä ja ympäristökasvattaja Milla Tuormaa työstään ja kokemuksistaan luonnon hoitavasta voimasta. Pirjo Suvilehto kertoo kehittämästään eläinkirjallisuusterapiasta ja Sanna Sutela lukukoiratoiminnasta.

Omassa artikkelissani ”Pärskeet pirstovat pelot palasiksi” kerron kokemuksistani kirjallisuusterapian viemisestä luonnon helmaan ja sen voimauttavista vaikutuksista. Mukana ovat niin elvyttävät kirjoitushetket lähiluonnossa Helsingin Keskuspuiston reunalla kuin sykähdyttävät hetket Kreetalla vuorten ja turkoosinsinisen meren syleilyssä, unohtamatta iki-ihanaa Mustasaarta Helsingin kupeessa.

Lehdessä esitellään myös luonnon hyvää vaikutusta käsitteleviä kirjoja, joista löytyy ainesta niin kirjallisuusterapiaohjaajan työkalupakkiin kuin kenen tahansa omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneen kirjahyllyyn. Mukana on niin aikuisille kuin lapsillekin soveltuvia kirjoja.

Lisäksi ääneen pääsevät muun muassa Pirjo ja Pekka Arvolan iki-ihanat Väiski-kuvakirjat ja Anne Tarsalaisen koskettava omakohtainen Ettet unohtaisi nimeäsi. Heli Hulmin Kirkas hetki vie novellien muodossa tärkeisiin muistoihin ja Viivi Rantasen Sarjakuvaterapiaa sarjakuvan muodossa mielen kuntoutumisen maailmaan.

Antoisia lukuhetkiä, ehkä luonnon ääressä sitten, kun aurinko pääsee taas pilkistämään keväisen räntäsateen jälkeen!

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lähteet:

Fromm, Erich (1964) The heart of man. Its genius for good and evil. NY: Harper & Row. (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967)

Wilson, Edward O. (2016) Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee. Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books.

Hämy Houkuttajan arvoituksen jäljillä

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2021) Houkuttaja häiritsee Lammasmaata. Espoo: Mini Kustannus Oy.

– Kyse ei ole siitä, olenko minä kadottanut jotain, vaan siitä, mitä voi kadota täältä Lammasmaasta. Käsillä on erittäin huolestuttava tilanne. Näin esittäytyy etsivä Väiski Mäyris.

Hieman myöhemmin luetaan Lammasmaan keskuskaivolla Lammaskoirakeskusrötöspoliisin virallinen tiedote: ”Aina valppaisiin koirankorviimme on kantautunut huolestuttava tieto. Alueellamme hiippailee hämäräperäinen hämäräotus….”

Mini Kustannuksen kustantaman erityisnuorisonohjaaja Pirjo Arvolan ja teologian maisteri Pekka Arvolan kirjoittaman kolmannen lasten kuvakirjan nimi Houkuttaja häiritsee Lammasmaata kertoo jo paljon olennaista tarinasta. Tällä kertaa ollaan lampaiden maailmassa, joka sijaitsee edellisen kirjan Liikaa herkkuja Haukkumaassa -kirjan koirien kylän naapurissa. Päähenkilö Väiski Mäyris kulkee näiden kahden maailman välissä ja ratkaisee arvoituksen, pelastaa jälleen eläinlapset.

Tällä kertaa haasteena on Hämy Houkuttaja, joka muodostaa uhan Lammasmaalle. Hämy houkuttaa karitsoja mansikoilla, jotka on asettanut häkkikärryihin. Aikuinen tunnistaa tarinasta seksuaalisen häirinnän tai hyväksikäytön uhan, lapset uhkaa kehitysasteensa mukaan.

Sain aikanaan alakoulun opettajana toimiessani ainutlaatuisen mahdollisuuden testata tarinaa sekä erityisluokassa että yleisopetuksen elämänkatsomustiedon oppitunneilla. Koulun liepeillä oli havaittu itsensäpaljastaja, joka lapsia ja heidän vanhempiaankin hirvitti. Tämä kirjan avulla, kirjallisuusterapeuttisin keinoin, oli hyvä tilaisuus tarjota lapsille apua, helpotusta ja ymmärrystä. Sain muutamilta vanhemmilta erityiskiitosta siitä, miten hienosti koulussa osataan käsitellä vaikeaa aihetta.

Tarinassa on jälleen tunnistettavissa kansansadun hoitava rakenne: tarina on etäännytetty eläinten maailmaan, siinä lähdetään sankarin kanssa matkaan ja se loppuu onnellisesti. Matkataan synkän maiseman läpi, halki hiiltäkin mustemman korpimetsän yön kohti pelottavaa trööt-krooh-ääntä.

Tarinan voi yhdistää Hannu ja Kerttu -satuun ja noitaan herkuilla houkuttelemisineen. Paha hahmo kuitenkin näyttäytyy tässä tarinassa lopulta realistisemmassa valossa kuin kansansadun noita eikä ole yksioikoisesti paha. Tämä on ratkaistu nerokkaasti: Hämy Houkuttajalla on uniongelma, minkä vuoksi se on napannut karitsat ja laittanut ne juoksemaan ympyrää, jotta voisi laskea lampaita ja saisi unenpäästä kiinni. Houkuttaja on sairas ja saa sairauteensa hoitoa, mutta joutuu myös sovittamaan pahan tekonsa vankilassa. Paha saa palkkansa mutta samalla sairas ymmärrystä.

Koirasankari Väiski Mäyris on jälleen elementissään. Se on neuvokas mutta ei täydellinen. Se kompastuu joskus niin sanoissaan kuin reitin valinnassakin, mutta johdattaa lopulta retkueen oikeaan paikkaan. Näin jokainen lapsi saa samastua Väiskiin ja löytää toivoa siitä, että voi itse ratkaista haasteita, vaikkei kaikkea vielä maailmassa hallitsekaan.

Tarinassa on myös suoraan opettavaa osuutta, kuitenkin tarinaan luontevasti upotettuna. Alussa karitsoille opetetaan ohjeen muodossa, miten tulee toimia, jos houkuttaja tulee vastaan: ”1. Jos outo olento juttelee sinulle, älä juttele takaisin. 2. Jos outo olento houkuttelee sinua herkuilla tai tarjoaa jotain muuta mielenkiintoista, älä ota.” Ja niin edelleen. Tarinan edetessä näiden oppien perille menoa testataan karitsoilla, jolloin myös lapsilukija voi kokeilla, muistaako opit.

Kirjan kieli on selkeää, mutta ei lapsilukijaa aliarvioivaa. Mukana on pitkiäkin lauseita ja haasteena houkutteleva sanahirviö Lammaskoirakeskusrötöspoliisi. Kielellinen leikki on niin rytmillistä kuin kekseliästäkin.

Ilona Partasen kuvitus on herkän monipuolinen niin kuin edellisessäkin kirjassa. Iloiset ja synkemmät värit vaihtelevat tarinan tunnelmien mukaan. Lampaat on piirretty hauskasti toisistaan erottuviksi. Itse Hämy Houkuttaja on synkän surullinen hahmo, sopivasti sellainen, jota ei voi tunnistaa miksikään tietyksi eläinlajiksi. Se voi sekä kauhistuttaa että herättää myötätuntoa. Kirjan kansi jää harmittamaan niin kuin edellisen kirjan kohdallakin: se ei anna käsitystä kirjan monipuolisesta kuvituksesta eikä houkuta kovin tummalla taustallaan. Sinänsä kirjasarjan kannen vakioelementtien idea vasemman reunan eläinlapsineen ja iloisen Väiskin kuvineen keskellä kantta on hyvä, mutta jotain jää puuttumaan.

Suosittelen lämpimästi  Houkuttaja häiritsee Lammasmaata -kirjaa kaikkiin koteihin sekä ammattikäyttöön päiväkoteihin, alakouluihin, neuvoloihin, lastensuojeluun, lastenpsykiatriaan sekä kirjastojen kirjavinkkauksiin.

 

 

 

Lasten kuvakirja herkkujen ahmimisen haitoista

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2020) Liikaa herkkuja Haukkumaassa. Espoo: Mini Kustannus Oy.

”Yhtäkkiä, kauhistus! Metsässä kajahti Haukkumaan hätäsignaali.”

Aina seikkailuun ja toisten auttamiseen valmis Väiski Mäyris, tarinan sankari, on valmis tehtäväänsä, etsimään Haukkumaan kadonneet koiranpennut ja selvittämään makealta tuoksuvien pussien arvoituksen.

Erityisnuorisotyönohjaaja, kirjallisuusterapeutti Pirjo Arvolan ja teologian maisteri Pekka Arvolan tuore lasten kuvakirja Liikaa herkkuja Haukkumaassa tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, lasten liialliseen herkkujen ahmimiseen ja sen haitallisiin seurauksiin. Arvoloiden edellisessä, vankilateemaisessa lastenkirjassa Osmo-nalle ja isän erehdys (Pieni Karhu, 2011) seikkailtiin karhujen maailmassa. Nyt näyttämönä on koirien yhteisö.

Kirja sopii lasten ja vanhempien yhteiseksi lukemiseksi kotisohvalla, yhtä lailla kenelle tahansa lapselle kuin sellaiselle, jonka makeannälkä on ottanut otteeseensa. Kirja sopii  myös ammattikäyttöön päiväkoteihin, alakouluun, kirjallisuusterapiaan, psykologeille ja terapeuteille sekä muille ammattialoille. Toivoisipa sen löytävän tiensä myös neuvoloiden kirjasuosituksiin.

Kirjaa voi luonnehtia myös satukirjaksi. Vaikka aihe on terapeuttinen ja opettavainen, kirja johdattaa siihen sadun ja seikkailun keinoin. Tarinassa ovat kaikki hoitavan sadun tärkeät elementit: Se on etäännytetty mystiseksikin miellettävään koirien maailmaan. Sankari on mahdottoman tuntuisen tehtävän edessä, suuren metsän laidalla valmiina seikkailuun. Se kulkee pelottavan metsän halki ja kokee kipua terävien oksien ja kivien raapiessa ja pistäessä mutta sinnittelee eteenpäin.

Tarinassa on auttajia, niin kuin hyvään satuun kuuluu. Vanha viisas opettajatar, labradorinnoutaja Rauhantassu, on koirayhteisön kokoonkutsuja ja puheenjohtaja, joka kertoo koirille huolensa koiranuorison oudosta käyttäytymisestä ja pistää pelastustoiminnan liikkeelle. Minulle kirjan lempihahmo on puunoksalla rennosti lötköttävä kullankeltainen Pyry-corgi, joka rohkaisee Väiskiä eteenpäin. Sen voi ajatella olevan paitsi Väiskin sisäinen ääni ja omatunto, myös  yhteisön kollektiivisen tiedostamattoman edustaja ja oikeudentaju, arkkityyppinen vanhan viisaan hahmo.

Vielä myöhemminkin Pyry-setä ilmaantuu tarinaan silloin, kun Väiskin voimat ja usko omiin kykyihin ovat vähällä lopahtaa: ”Höps ja höpsistä töps! Kuivaa tassut, ravista turkki. Seikkailussa turkki tahraantuu ja sekoittuvat häntäkarvat. Nyt rohkeasti eteenpäin! Edessä häämöttää jo hyvä määränpää.”

Hoitavan sadun mukaisesti tarinassa on selkeä juoni ja onnellinen loppu:  herkkuja ahmineet pikkukoirat paranevat Haukkumaan lääkärin hyvässä hoidossa. Hyvän puolella ollaan selkeästi. Sen sijaan pahan kohdalla suuntaudutaan kohti todellisuutta: mikään paha hahmo ei ole tahallaan houkutellut saati pakottanut koiranpentuja ahmimaan herkkuja vaan Haukkumaan Herkkupuodin kuorma-auton kärry on irronnut ja lasti pudonnut Ryökälerotkoon, mistä pennut ovat sen löytäneet. Lapsen luonnollinen makeanhimo on hoitanut loput.

Tarinassa on yhtymäkohtia aiempaan tarinaperinteeseen. Manu-koiranpentu on syönyt niin paljon herkkuja, ettei mahdu ulos kotikolostaan – aivan kuin Nalle Puh syötyään liikaa hunajaa. Koirat kutsutaan koolle vanhan ikitammen luo kuin Kalevalassa ikään. Lopussa Väiski Mäyristä juhlitaan sankarina kukkaseppele kaulassa kuin antiikin sankaria.

Niin kuin hyvään lastenkirjaan kuuluukin, aihetta ei lähestytä sormi ojossa vaan seikkailun keinoin. Mukana on huumoria sekä hauskoja ja runollisia sanankäänteitä. Kieli on selkeää ja pienelle lapselle ymmärrettävää mutta ei liian yksinkertaistettua, niin kuin joissakin opettavaisissa lastenkirjoissa saattaa olla.

Ilona Partasen oivaltava ja värikylläinen kuvitus houkuttaa lukijansa tarinaan. Yksi ulottuvuus on tunnistetusti piirretyt koirarodut. Lapsen kanssa voi viihtyä kirjan ääressä myös tunnistamalla eri koirarotuja, joista yleisimmät ovat tarinassa edustettuina villakoirasta vinttikoiraan. Kansikuva ei ikävä kyllä anna oikeanlaista käsitystä kirjan kuvituksesta.

Olen iloinen siitä, että olen saanut seurata tämän kirjan syntyä ja kannustaa Pirjoa ja Pekkaa uskomaan tarinaansa. Olen aikanaan erityisluokanopettajana testannut kirjaa lukemalla sen oppilailleni, jotka ottivat sen mielenkiinnolla vastaan. Tarina sai pienet oppilaat pohtimaan herkkujen syömistä ja kannusti kohtuullisuuteen: herkkujen syömisessä ei ole mitään pahaa, mutta liika on liikaa ja siitä voi olla ikäviä seurauksia. Etenkin diabetesta sairastava tyttö kertoi omasta kokemuksestaan käsin kohtuullisuuden tärkeydestä.

Minulla on ilo tuntea myös Väiski Mäyriksen esikuva, Pirjon ja Pekan Väiski-mäyräkoira. Tämä suloinen ja veikeä olento on mitä mainioin esikuva kirjan sankarille. Muistan myös Pyry-corgin esikuvan, joka oli niin viisaan oloinen vanha koiraherra, että sen melkein odotti puhuvan.

Odotan alkuvuodesta 2021 ilmestyvää Haukkumaa-kirjasarjan toista osaa, jossa Hämy Houkuttaja vaaniskelee lapsia.

Hyvää Maailman diabetespäivää tänään 14.11.2020 ja ensi viikon lasten oikeuksien viikkoa!

 

Liikaa herkkuja Haukkumaassa on ajankohtainen lastenkirja

Pirjo ja Pekka Arvolan tuore lasten kuvakirja Liikaa herkkuja Haukkumaassa tarttuu ajankohtaiseen teemaan, lasten liialliseen herkkujen syömiseen ja sen haitallisiin seurauksiin. Ilona Partasen oivaltava kuvitus houkuttaa lukijansa tarinaan.

Lisää kirjasta näiden sivujen kohdassa Kuulumisia.

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2020) Liikaa herkkuja Haukkumaassa. Espoo: Mini Kustannus Oy.

Villaisia unelmia satujen siivin

Erityisnuorisotyönohjaaja, kirjallisuusterapeutti ja neuletaiteilija Pirjo Arvolan ikkunanäyttely avautui 1.9.2018 Taito Shop Helskyssä Helsingin keskustassa. Syyskuun aikana esillä olevassa näyttelyssä heleänväriset villapaidat tanssivat paritanssia ja syysväreissä hehkuvat pipot ja kaulaliinat säestävät.

Kirjallisuusterapeuttina näen heti sieluni silmin kirjoittavan ryhmän asettuvan neuleiden äärelle. Joku laittaa päähänsä okrankeltaisen villapipon ja toinen kietoo kaulaansa syvän oranssin kaulaliinan. Kolmas silittää rekvisiitaksi nostettua kiveä, ehkä kokeilee sen painoakin. Yksi pyörähtää tanssiasekeleen ennen kuin asettuu istumaan. Villa vie tarinoiden maailmaan, unelmoimaan, ja saa kynän lentämään. Ääneen luettu satu tai myytti johdattaa syvälle tunteisiin ja muistoihin. Joltakulta tirahtaa kyynel. Villan tuoksu vie lapsuuden kesiin maaseudulle. Villa on kuin mummon syli, lämmin ja pehmeä.

Tämä on kuvitelmaa, mutta ei kovin kaukana todellisuudesta.

Pirjo Arvola on yhdistänyt kirjallisuusterapeuttina luovalla ja hoitavalla tavalla tarinat ja käsityöt. Hän on ohjannut Pasilan kirjastossa useammanlaisia kirjallisuusterapeuttisia ryhmiä lapsille ja nuorille, mm. koulun iltapäivätoiminnasta kirjastoon saapuneille ekaluokkalaisille ja Itä-Pasilan asukastalon maahanmuuttajanuorille. Ryhmissä lapset ja nuoret saivat kutoa, virkata ja ommella ja kuunnella samalla Pirjon ääneen lukemia satuja ja myyttejä. Sadut johdattivat monenlaisiin teemoihin, joista myös keskusteltiin. Käsillä tekeminen auttoi keskittymään ja kuuntelemaan.

Satuja ja käsillä tekemistä yhdistävässä toiminnassa on yhtä aikaa auki kaksi tunnekanavaa. ”Käsitöitä tehdessä, esimerkiksi virkatessa tai kutoessa, aktivoituvat aivojen eri osat kuin kognitiivisissa toiminnoissa. Käsillä on suuri edustus aivoissa suhteessa muihin ruumiinosiin”, Arvola kirjoittaa Kirjallisuusterapia-lehden 2/2010 artikkelissaan.

Käsitöiden tekemisen terapeuttisuudesta on kirjoittanut myös Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoululutuslaitoksen professori Sinikka Pöllänen. Hän on havainnut käsitöiden hyvää tekevän vaikutuksen erityisesti levottomille lapsille ja nuorille. Käsityön avulla on mahdollista nostaa tiedostamattomasta esiin psyykkistä materiaalia ja siten parantaa ja eheyttää minäkuvaa. Käsityö voi toimia stressaavan ja kiireisen elämäntahdin lomassa rentoutumisen ja oppimisen välineenä. Sillä voi lisäksi olla tärkeä merkitys oppimishäiriöiden ja sekä kognitiivisten että sosiaalisten kehityshäiriöiden korjaamisessa, koska se harjoittaa silmän ja käden yhteistyötä sekä antaa mahdollisuuden käytännönläheiseen ongelmanratkaisuun sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa.

Ristipistotöiden teko on auttanut ja rauhoittanut myös aggressiivisia vankeja. Eräs vanki isobritannialaisessa vankilassa kertoi Arvolan artikkelin mukaan, ettei heikkouttaan voinut vankilassa näyttää, joten paha olo sisällä kasvoi. Koruompelu ja tilkkutöiden tekeminen saivat  hänet rauhoittumaan, pysähtymään ja ajattelemaan.

Sittemmin kirjastoissa ympäri Suomen on toteutettu Novellikoukkua, jossa neulotaan ja kuunnellaan samalla novellien ääneen lukua. Novellit lukee kutsuttu lukijavieras. Ideana on esitellä novelleja ja tuoda yhteen eri-ikäisiä käsitöiden harrastajia. Osallistujat voivat neuloa omia projektejaan tai he voivat tehdä hyväntekeväisyysneuletöitä kirjaston lankakorin langoilla.

Minulle muistuu mieleen omasta erityisopettajakoulutuksestani tärkeä kurssi, jolla saimme tehdä oman käsinuken huovuttamalla ja kertoa siihen liittyvän tarinan. Pullea tiilenpunainen hevonen on siitä saakka kulkenut mukanani, kun koulutan tulevia kirjallisuusterapiaohjaajia ja kerron oman nuken tekemisen hyvää tekevästä voimasta. Myös erityisluokanopettajan työssäni sain nähdä oman nuken valmistamisen voimauttavat vaikutukset. Eikä aina tarvinnut edes huovuttaa vaan vanha villasukka tai lapanen saattoi muuttua ilmeikkääksi nukeksi, jolla oli tärkeää kerrottavaa.

Toivottavasti käsillä tekemisen ja tarinoiden yhdistämisen idea otetaan yhä laajemmin käyttöön eri ikäisten ihmisten kanssa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka hyvinvointiin voidaan vaikuttaa monien kanavien kautta.

Villaisia unelmia Taito Shop Helskyssä syyskuun 2018 ajan, osoitteessa Etelä-Espalanadi 4, Helsinki. Ks. myös www.piijon.com

Lähteet:

Arvola, Pirjo (2007) Kirjasto on pullollaan tarinoita. Lasten ja nuorten ryhmät Pasilan kirjastossa. Kirjallisuusterapia 2/2010.

Pöllänen, S. (2007) Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana. Teoksessa Niikko, A., Pellikka, I. & Savolainen, E. (toim.) Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä. Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä Savonlinna: Savonlinnan opettajankoulutuslaitos, 91–105.

Kalevalan Kullervon kipujen kivi

Näin Kalevalan päivänä tekee mieli nostaa esiin jokin terapeuttinen näkökulma Kalevalaan. Olkoon se tällä kertaa Kullervon tarina.

Kullervo on Kalevalan traagisimpia hahmoja. FL, psykoanalyytikko Pirkko Siltala kuvaa kirjassaan Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien (2016) Kullervoa mieheksi, joka kokee taakkasiirtymän seurauksena niin vuorovaikutuksen puutetta kuin ruumilliista väkivaltaakin. Äiti katoaa hänen ollessaan pieni. Sijaisvanhemmat eivät ahdistuksensa ja vainoharhaisuutensa vuoksi kykene lämpimään vuorovaikutukseen lapsen kanssa.

Taustalla on tässäkin tarinassa niin kuin monessa muussa tarinassa maailmalla myytti veljesvihasta. Kullervon isä Kalervo ja tämän veli Untamo joutuvat riitoihin keskenään. Vastaava teema on tuttu niin Raamatun Kain ja Abelin kuin Jaakobin ja Eesaun tarinassa. Abel ja Eesau joutuvat halveksitun ja hyljeksityn tuhkaveljen osaan niin kuin Tuhkimo omassa sadussaan siskojensa taholta. Tuhkassa makaaminen nähdään saduissa vertauksena sisaruskateudesta ja siitä, että yksi sisaruksista on vähäarvoisempi kuin muut.

Sisaruskateuden todellisena syynä ovat lapsen tunteet vanhempiaan kohtaan ja vain sen osasyynä lapsen todelliset tunteet sisaria ja veljiä kohtaan. Lapsi pelkää, että ei pysty kilpailemaan sisariaan vastaan vanhempien rakkaudesta ja arvostuksesta. Sisaruskateus kuuluu kuitenkin olennaisena osana lapsen kehitykseen. Siltä eivät välty nekään lapset, joilla ei ole sisaruksia. Heillä kateus kohdistuu ympäristön lapsiin. Kateuden tunne on tavalla tai toisella kohdattava ja käsiteltävä, jotta kehitys voi edetä.

Takaisin Kalevalaan ja Kalervon ja Untamon veljesvihaan. Molemmat ovat suurten sukujensa päämiehiä. Untamon suku kalastaa luvatta Kalervon erävesillä, ja Kalervo katsoo oikeudekseen viedä saaliin. Tästä syttyy sota, joka tuhoaa Kalervon suvun. Henkiin jää vain raskaana olevaa piika, joka myöhemmin synnyttää Kullervon.

Untamo laittaa Kullervon töihin mutta tämä osoittautuu niihin kelvottomaksi. Hänet yritetään tappaa, mutta siinä ei onnistuta. Lopulta Kullervo myydään Ilmariselle, joka lähettää hänet paimeneen.  Ilmarisen ilkeä vaimo, Pohjolan tytär, leipoo Kullervon eväsleipään kiven. Kullervo katkaisee puukkonsa, ainoan isän perintönsä, kiveen. Hän vannoo suuttuneena kostoa ja manaa karhut ja sudet tappamaan Ilmarisen karjan ja pahan emännän.

Siltalan mukaan Kullervolla ei ole kasvulle välttämätöntä peiliä eikä hän opi koskaan pitämään itseään huolenpidon arvoisena. Sen sijaan häneen pesiytyy tunne omasta pahuudesta, syyllisyydestä ja viallisuudesta. Seuraa narsistista raivoa ja depressiota, joille leipään piilotettu kivi toimii symbolina.

Kullervo pakenee tilannetta. Hän saa kuitenkin tietää, että hänen isänsä ja äitinsä ovatkin elävätkin. Hän löytää perheensä, mutta kuulee siskonsa kadonneen. Kullervo saa tilaisuuden työn tekoon, mutta hänestä ei ole tälläkään kertaa työmieheksi. Sen sijaan hänet lähetetään veron maksuun. Paluumatkalla hänen onnistuu vietellä vastaan tuleva neito. Selviää, että neito on hänen kateissa ollut sisarensa. Sisar hyppää koskeen ja hukkuu. Kullervo palaa kotiinsa häpeissään.

Epätoivoinen ja itsetuhoinen Kullervo lähtee sotaretkelle Untamolaan, eikä hänen kohtaloaan sure kukaan muu kuin hänen äitinsä. Sotaretkellään hän saa yksi kerrallaan tiedon perheenjäsentensä kuolemasta. Tuhottuaan Untamon suvun Kullervo palaa tyhjälle kotitilalleen. Hän surmaa itsensä miekallaan.

Kalervon ja Untamon sukujen taistelu on veljessodan myytin paikallinen muunnos. Se voi olla myös osittain historiallinen. Kalervon ja Untamon sukujen välisestä selkkausta koskevissa tarinoissa saattaa olla kerrostumia useista todellisista eri ryhmien vastakkainasetteluista, joita on eri aikakausina ollut Suomen maaperällä. Vastaavia todellisia tilanteita lienee maailmalla monien myyttien taustalla.

Vastaavia tarinoita ja tilanteita löytyy pienemmässä muodossa monesta suvusta ja perheestä nykypäivänäkin. Sisaruussuhteet ovat yksi usein psykoterapiassa, kirjallisuusterapiaryhmissä ja elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä käsiteltävä aihe. Ja onneksi sitä voidaan käsitellä. Välejä sisaruksiin on mahdollista korjata. Joskus on tärkeää tutkia niitä, vaikka välien korjaaminen ei olisi mahdollista. Silti on tärkeää tulla itse sinuksi tapahtuneiden asioiden kanssa. Näin Kullervon kivet voidaan heittää tai sulattaa pois.

Laura Närhen  kappale ”Siskoni” on kaunis sovituksen ele teemaan liittyen – koskeehan aihe yhtä lailla siskoja kuin veljiä.  Laulun sanoissa tulee hyvin esille vanhempien rooli. Vaikka sisaruskateus on sisäsyntyinen jokaisessa lapsessa, myös vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka siinä, miten he pystyvät kohtelemaan lapsiaan tasa-arvoisesti. Ja se taas voi vaatia katsomista taaksepäin, sukupuun suuntaan, jotta taakkasiirtymät olisi mahdollista katkaista.

Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on?
Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa?
Kumpi isän ruususista tärkeämpi on?
Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?

Sinä olet minun siskoni
En tahdo että kilpailumme jatkuu
Sydämeni murtuu
Sinä olet minun siskoni
En tahdo että erkanemme koskaan
Tule mua vastaan
Oi siskoni mun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Arvola, Pirjo & Mäki, Silja (2009) Sadun salaisia viestejä. Teoksessa Mäki, Silja & Arvola, Pirjo (toim.) Satu kantaa lasta. Opas lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaan 1. Helsinki: Duodecim, 45 – 66.

Mäki, Silja (2017) Yksi kantaa sitä, mitä ei yhdessä jaeta. Kirjallisuusterapia 2/2017, 43-46.

Siltala, Pirkko (2016) Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien. Helsinki: Therapeia-säätiö.

 

 

Joskus tuntuu kuin olisimme yhtä

Tanssivat villapaidat ja kahden maailman salaisuus

Pirjo ja Pekka Arvolan yhteisnäyttely Joskus tuntuu kuin olisimme yhtä Galleria Espoonsillassa Espoon keskuksessa on kiinnostava ja koskettava. Tähän näyttelyyn veisin kirjallisuusterapeuttisen kasvuryhmäni tai elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäni kirjoittamaan, elleivät ryhmät juuri nyt olisi joulutauolla.

Näyttely koostuu teologian maisteri ja monitaitaja Pekka Arvolan öljy- ja akryylivärimaalauksista ja erityisnuorisotyöntekijä, kirjallisuusterapeutti Pirjo Arvolan kutomista seinävaatteista ja villapaidoista.

Maalaukset kutsuvat muistamaan ja kertomaan tarinoita. Ne myös houkuttelevat esille tunteita. Maalaus ”Joskus tuntuu kuin olisimme yhtä” kuvaa kaksia kasvoja samalla kertaa ja virittää miettimään parisuhdetta. Näyttelyn nimi on osuvasti poimittu siitä. Nimi pistää pohtimaan, millainen prosessi avioparin yhteinen näyttely on ja mitä kaikkea se saa aikaan kokoajissaan ja katsojissaan.

Teos ”Kahden maailman salaisuus” sopisi terapiahuoneen seinälle. Mitkä ovat ne kaksi maailmaa, joiden välillä me kukin taiteilemme? Mistä löytää avain kulkea sisäisen maailman ja ulkoisen arjen välillä?

p1090782Kahden maailman salaisuus

Rajuimmin puhuttelevat teokset ”Palestinian preschool” ja ”Palestinian preschool II”. Ensimmäinen on saanut aiheensa uutisvalokuvasta, jossa israelilainen sotilas pysäyttää itäjerusalemilaisen koulutytön tutkiakseen tämän koululaukun sisällön. Toisessa on kuollut lapsi. Leikkikentällä lentelevät luodit surmasivat lapsen, koska aikuiset eivät osaa sovitella kiistojaan. Kirpaisevalla tavalla tätä päivää. Jälkimmäistä teosta tehostaa Pirjo Arvolan verenvärinen villapaita, joka on ristiinnaulittu teoksen viereen, näyttelytilan perimmäiseen nurkkaan.

Kiehtovia tarinoita nostavat esiin myös teokset ”Suuruuden palvojat” ja ”Raivoisat ruusut”. Viisi Iholla-teosta tutkivat aistillisuutta ja seksuaalisuutta.

p1090778Suuruuden palvojat

Pirjo Arvolan villapaidat halaavat tai tanssivat keskellä näyttelytilaa ja luovat leikillistä ja vahvaa tunnelmaa. Seinävaatteet nimeltä ”Victorin solmiot” ja ”Victorin hevosretki” ovat kutkuttavia tarinoiden aiheita. Kuka on Victor? Seinävaatteiden materiaalina on muun muassa silkkisolmioita, gotlanninlampaan turkista ja hevosenhäntäjouhia. Luonnonläheiset värit luovat hillittyä harmoniaa.

p1090786

Näyttelyn avajaiset oli mainio tapa viettää itsenäisyyspäivää.

Näyttely on Galleria Espoonsillassa 6.-18.12.2016 osoitteessa Virastopiha 3.

Jään odottamaan lisää tältä luovalta pariskunnalta.

P. S. Pirjo Arvola on kirjallisuusterapeuttikollegani, jonka kanssa olen toimittanut kirjat Satu kantaa lasta ja Tarina tukee lasta.