Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Vilijonkka – kohti sukua ja pelkoja

Sain taas aloittaa syyskauden aherruksen Mustasaaren upeissa luonnonläheisissä maisemissa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla. Odotin lauttaa Taivallahdessa koivunrungolla istuen ja runsaat pihlajanmarjatertut toivottivat minut tervetulleeksi matkalla lauttalaiturista saareen.

Tänä vuonna vuorossa oli Satujen saari, kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille. Satuja ja niiden kautta omaa elämää ja tunteita lähti ennakkoluulottomasti tutkimaan kahdeksan upeaa naista. Saari tarjosi rantakivensä ja kallionsa, niemennotkonsa, pienen hiekkarantansa ja metsäiset saarekkeensa kirjoittajille. Vankkoja puita ja ikiaikaisia kallioita vasten oli turvallista kirjoittaa vaikeistakin asioista.

Erityisesti Tove Janssonin satunovelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” herätti tällä kertaa vilkasta pohdintaa ja syvällisiä tekstejä. Sitä ryhmälle ääneen lukiessani tuuli riepotteli meitä sopivan uhkaavasti Hevossaaren kallioilla, vaikka muuten elokuun alun illat olivat kesäisen leppoisia.

Novellissa rouva Vilijonkka asuu talossa, jonka luulee olevan vanha sukutalonsa. On kaunis kesäpäivä mattolaiturilla, mutta Vilijonkka on vakuuttunut, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Nouseekin myrsky, jota saa oikein kunnolla pelätä. Kun talo sitten melkein romahtaa ja Vilijonkka istuu rantahiekalla, kaikki onkin hyvin. Hän on uskaltanut kohdata pelkonsa.

Novellia on luonnehdittu yhdeksi maailmankirjallisuuden parhaista pelon ja paniikin kuvauksista. Myös ryhmän jäsenet se vei kuulostelemaan omia pelkojaan. Joku muisteli lapsuudenaikaisia pelkoja, aikuisen näkökulmasta hassujakin, mutta lapselle kovin tosia. Moni osallistuja tutki ahdistus- ja paniikkitaipumustaan. Jo sen oivaltaminen, kuinka tavallinen tämä vaiva meillä ihmisillä on, oli helpottavaa. Novelli johdatti monet myös huomaamaan, miten he ovat löytäneet elämässään rauhan paikkoja ja huojentavia hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä.

Yksi osallistuja totesi hänelle tärkeästä ja terapiassa tarkkaan luetusta novellista löytyvän edelleen uusia ulottuvuuksia, etenkin hellyyden tunteen Vilijonkkaa kohtaan – ja ehkä myös itseään kohtaan. Ennen kaikkea hän sai tilaisuuden huomata, miten on mennyt eteenpäin paniikkitaipumuksensa kanssa, parantunut suorastaan. Moni tunnisti ylihuolehtivat vanhemmat paniikkitaipumuksensa takaa. Yhdessä mietittiin, miten katkaista sukupolvien ketju, ettei taipumus siirtyisi lapsille.

Novelli näyttäytyi metaforana elämän pelolle: talossa kaikki on väärin, mutta Vilijonkka ei uskalla muuttaa sieltä pois. Novellin sukulaisuusteema vei osallistujat omien sukujensa ja sukutarinoittensa äärelle sekä vierailemaan mielikuvissa sukutaloissa, kuka jo kauan sitten menneisyyteen jääneessä, kuka talossa, jonka kohtalo on omissa käsissä. Lukukokemus johdatti myös läheisten kuolemaan ja sairauksiin sekä pohdintaan siitä, kuka laittoikaan lapsuudessa kotitalon ovet lukkoon. Ylisukupolvinen trauma tuli monessa kohtaa tunnistetuksi, niin sotatraumojen kuin tavallisessa arjessa siirtyneiden toimintatapojen muodossa.

Novellin valtava vesipatsas herätti pohdintaa. Ehkä se on fallos tai naisen kokemus falloksen vaikutuksista, vellova, välillä lähestyvä, välillä etääntyvä halu ja kiihottuminen. Se voisi olla myös Janssonin kaapista ulos tulo. Niin kuin hyvä symboli, se voi olla myös mitä tahansa muuta.

Luonto on vahvasti mukana tässä niin kuin niin monessa puhuttelevassa tekstissä. Luonto ja aistillisuus paitsi pelottavat myös ottavat syliin ja ravistelevat ravistelua tarvitsevaa. Näin voi tapahtua muutos.  Muutama kirjoitti novellille uuden lopun, itseä hoitavan.

Taas kerran on todettava Tove Janssonin viisaus ja hämmästyttävä tarkkanäköisyys. Novellissa on klassikkoainesta – ja ihmisillä kyky tunnistaa itsessään tärkeitä asioita ja sen kautta löytää uutta voimaa ja luottamusta elämään. Myös naurua ja iloa mahtui mukaan.


Novelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” löytyy Tove Janssoni novellikokelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962/87, WSOY).

 

 

Villaisia unelmia satujen siivin

Erityisnuorisotyönohjaaja, kirjallisuusterapeutti ja neuletaiteilija Pirjo Arvolan ikkunanäyttely avautui 1.9.2018 Taito Shop Helskyssä Helsingin keskustassa. Syyskuun aikana esillä olevassa näyttelyssä heleänväriset villapaidat tanssivat paritanssia ja syysväreissä hehkuvat pipot ja kaulaliinat säestävät.

Kirjallisuusterapeuttina näen heti sieluni silmin kirjoittavan ryhmän asettuvan neuleiden äärelle. Joku laittaa päähänsä okrankeltaisen villapipon ja toinen kietoo kaulaansa syvän oranssin kaulaliinan. Kolmas silittää rekvisiitaksi nostettua kiveä, ehkä kokeilee sen painoakin. Yksi pyörähtää tanssiasekeleen ennen kuin asettuu istumaan. Villa vie tarinoiden maailmaan, unelmoimaan, ja saa kynän lentämään. Ääneen luettu satu tai myytti johdattaa syvälle tunteisiin ja muistoihin. Joltakulta tirahtaa kyynel. Villan tuoksu vie lapsuuden kesiin maaseudulle. Villa on kuin mummon syli, lämmin ja pehmeä.

Tämä on kuvitelmaa, mutta ei kovin kaukana todellisuudesta.

Pirjo Arvola on yhdistänyt kirjallisuusterapeuttina luovalla ja hoitavalla tavalla tarinat ja käsityöt. Hän on ohjannut Pasilan kirjastossa useammanlaisia kirjallisuusterapeuttisia ryhmiä lapsille ja nuorille, mm. koulun iltapäivätoiminnasta kirjastoon saapuneille ekaluokkalaisille ja Itä-Pasilan asukastalon maahanmuuttajanuorille. Ryhmissä lapset ja nuoret saivat kutoa, virkata ja ommella ja kuunnella samalla Pirjon ääneen lukemia satuja ja myyttejä. Sadut johdattivat monenlaisiin teemoihin, joista myös keskusteltiin. Käsillä tekeminen auttoi keskittymään ja kuuntelemaan.

Satuja ja käsillä tekemistä yhdistävässä toiminnassa on yhtä aikaa auki kaksi tunnekanavaa. ”Käsitöitä tehdessä, esimerkiksi virkatessa tai kutoessa, aktivoituvat aivojen eri osat kuin kognitiivisissa toiminnoissa. Käsillä on suuri edustus aivoissa suhteessa muihin ruumiinosiin”, Arvola kirjoittaa Kirjallisuusterapia-lehden 2/2010 artikkelissaan.

Käsitöiden tekemisen terapeuttisuudesta on kirjoittanut myös Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoululutuslaitoksen professori Sinikka Pöllänen. Hän on havainnut käsitöiden hyvää tekevän vaikutuksen erityisesti levottomille lapsille ja nuorille. Käsityön avulla on mahdollista nostaa tiedostamattomasta esiin psyykkistä materiaalia ja siten parantaa ja eheyttää minäkuvaa. Käsityö voi toimia stressaavan ja kiireisen elämäntahdin lomassa rentoutumisen ja oppimisen välineenä. Sillä voi lisäksi olla tärkeä merkitys oppimishäiriöiden ja sekä kognitiivisten että sosiaalisten kehityshäiriöiden korjaamisessa, koska se harjoittaa silmän ja käden yhteistyötä sekä antaa mahdollisuuden käytännönläheiseen ongelmanratkaisuun sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa.

Ristipistotöiden teko on auttanut ja rauhoittanut myös aggressiivisia vankeja. Eräs vanki isobritannialaisessa vankilassa kertoi Arvolan artikkelin mukaan, ettei heikkouttaan voinut vankilassa näyttää, joten paha olo sisällä kasvoi. Koruompelu ja tilkkutöiden tekeminen saivat  hänet rauhoittumaan, pysähtymään ja ajattelemaan.

Sittemmin kirjastoissa ympäri Suomen on toteutettu Novellikoukkua, jossa neulotaan ja kuunnellaan samalla novellien ääneen lukua. Novellit lukee kutsuttu lukijavieras. Ideana on esitellä novelleja ja tuoda yhteen eri-ikäisiä käsitöiden harrastajia. Osallistujat voivat neuloa omia projektejaan tai he voivat tehdä hyväntekeväisyysneuletöitä kirjaston lankakorin langoilla.

Minulle muistuu mieleen omasta erityisopettajakoulutuksestani tärkeä kurssi, jolla saimme tehdä oman käsinuken huovuttamalla ja kertoa siihen liittyvän tarinan. Pullea tiilenpunainen hevonen on siitä saakka kulkenut mukanani, kun koulutan tulevia kirjallisuusterapiaohjaajia ja kerron oman nuken tekemisen hyvää tekevästä voimasta. Myös erityisluokanopettajan työssäni sain nähdä oman nuken valmistamisen voimauttavat vaikutukset. Eikä aina tarvinnut edes huovuttaa vaan vanha villasukka tai lapanen saattoi muuttua ilmeikkääksi nukeksi, jolla oli tärkeää kerrottavaa.

Toivottavasti käsillä tekemisen ja tarinoiden yhdistämisen idea otetaan yhä laajemmin käyttöön eri ikäisten ihmisten kanssa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka hyvinvointiin voidaan vaikuttaa monien kanavien kautta.

Villaisia unelmia Taito Shop Helskyssä syyskuun 2018 ajan, osoitteessa Etelä-Espalanadi 4, Helsinki. Ks. myös www.piijon.com

Lähteet:

Arvola, Pirjo (2007) Kirjasto on pullollaan tarinoita. Lasten ja nuorten ryhmät Pasilan kirjastossa. Kirjallisuusterapia 2/2010.

Pöllänen, S. (2007) Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana. Teoksessa Niikko, A., Pellikka, I. & Savolainen, E. (toim.) Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä. Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä Savonlinna: Savonlinnan opettajankoulutuslaitos, 91–105.