Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Kirjallisuusterapia-lehdestä 1-2/2018 poimittua

Tässä muutama ote tuoreen Kirjallisuusterapia-lehden 1-2/2018 pääkirjoituksestani:

 

Hyvä Lukija,

tämän Kirjallisuusterapia-lehden kaksoisnumeron teemana on hulluus. Aihe sai alkunsa Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n viime vuoden elokuun Taiteiden yön Kallion kirjaston ohjelmasta, jossa Karoliina Maanmieli ja muu Jyväskylän monitieteisen Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkoston tutkijaryhmä esitteli mielisairaalamuistoprojektiaan. FT Saara Jäntin luotsaama tutkijaryhmä tutkii aihetta Koneen Säätiön rahoittamana ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kanssa yhteistyössä vuosina 2014-15 kerätyn muisteluaineiston pohjalta.

Sana hulluus saattaa kuulostaa provosoivalta tai negatiiviselta. Se ei kuitenkaan ole tarkoituksemme. Pikemminkin haluamme tässä lehdessä käyttää tätä sanaa kaikella lämmöllä ja myötätunnolla, ehkä jopa hieman huumorin pilkettä silmäkulmassa. Mukana on vahvana se ajatus, että mielen järkkyminen – oli sitten kysymys lievästä masennuksesta, vakavasta psykoosista tai mistä tahansa siltä väliltä – on mielen terve ja ymmärrettävä reaktio vaikeaan, ehkä pitkäänkin jatkuneeseen kuormittavaan ja stressaavaan tilanteeseen. Osalla taustalla saattaa olla pidempi sukupolvien jatkumo pahaa oloa ja geneettistä rasitusta, myös taakkasiirtymää. Mielen järkkyminen antaa mahdollisuuden pysähtyä ja kuunnella, mitä minulle oikeasti kuuluu, kuka olen ja mitä haluan elämältä.

Karoliina Maanmieli vie meidät artikkelinsa myötä tutustumaan mielisairaalamuistoihin. Yksinä parhaimmista kokemuksista muistoissa mainitaan mahdollisuudet osallistua erilaisiin taideterapeuttisiin toimintoihin, myös kirjoittamiseen liittyviin.

Osin humoristisen, ehkä tragikoomisen, sävyn aiheeseen tuo Jaana Huldénin arvio Petteri Pietikäisen kirjasta Hulluuden historia, jossa hullutuksia tosiaan riittää. Meille tämän lehden lukijoille lienee tärkeä Huldénin terapioiden ja ihmisen kuuntelemisen tärkeyden puolustus, joka puuttuu kirjasta kokonaan. Toivottavasti tulevat sukupolvet eivät aikanaan lue meneillään olevan sote-uudistuksen vaikutuksista vastaavanlaisina hullutuksina. Menneestä kannattaisi nyt ottaa oppia ja päättäjien kuunnella myös mm. mainitun mielisairaalamuistoprojektin esiin nostamia näkökulmia hoidon laadusta.

Kirja-arvioissa on runsaasti asiaa hulluus-teemaan liittyen. Viime aikoina on julkaistu paljon kirjoja masennuksen ja muunlaisen psyykkisen sairastumisen ja paranemisen kokemuksista. Nämä ovat tärkeitä avauksia sille, että tabut mielen sairauksista vähitellen murtuvat.

Antoisia lukuhetkiä, leskenlehtien ja krookusten hohtaessa samaa kevään keltaista kuin lehden kannen Arja Leinosen hieno maalaus!

Silja Mäki

 

Antoisia hetkiä lehden parissa!

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lehti on nyt myytävänä myös Reunan kirjakaupassa, www.reunalla.fi

 

Kirjallisuusterapia-lehti 1-2/2018 on ilmestynyt

Kirjallisuusterapia-lehti 1-2/2018 on ilmestynyt

Kevään Kirjallisuusterapia-lehden teemoina ovat mm. hulluuden historia, mielisairaalamuistot sekä hoitava lukeminen ja fiktion kirjoittamisen tuoma eheyden kokemus. Lisäksi arvioita kirjoista, jotka käsittelevät mm. masennuksesta toipumista, huijarisyndroomaa, muistoja ja selkorunoja.

Lehden sisällöstä hieman tarkemmin näillä sivuilla kohdassa Kuulumisia.

Antoisia lukuhetkiä!

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lehti on nyt myynnissä myös Reunan kirjakaupassa, www.reunalla.fi

 

Aika kirjoittaa haudalla

Aika kirjoittaa haudalla

Vein huhtikuisena tiistai-iltana elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäni Hietaniemen hautausmaalle. Aloitimme pienellä historiaosuudella, jonka jälkeen suuntasimme kulkumme hautausmaan vanhan puolen kautta taiteilijakukkulalle ja sieltä kohti uutta puolta.

Tehtävänä oli kullakin palauttaa mieliin sukulainen, jonka kuolemasta ja hautajaisista halusi kirjoittaa elämäkerrallista tekstiä. Ulottuvuus saattoi olla myös kirjallisuusterapeuttinen, jolloin hautajaisten ja surun muistamisen lisäksi tai jopa ennen kaikkea tärkeää oli miettiä, millaisena ihmisen halusi muistaa elävänä ja mitä oli häneltä oppinut.

Eläväksi nousi yhden jäsenen mummo, aina iloinen ja jotakin puuhaamassa – leipomassa, virkkaamassa, mitä milloinkin – aina lapsia varten läsnä ja kuuntelevana. Hänet saattoi melkein nähdä kurkistelemassa kulman takaa veikeä ilme kasvoillaan.

Kierros tarjosi mahdollisuuden saada yhteys myös sellaisiin sukulaisiin, joihin suhde ei ollut heidän elämänsä aikana ollut mutkaton. Kirje tällaiselle sedälle tai tädille ja käynti sen jälkeen haudalla vapautti ja antoi mahdollisuuden suunnata kohti anteeksiantoa.

Erityisen koskettava oli yhden ryhmän jäsenen tarina. Hänellä oli mukanaan krookuksia vietäväksi ystävänsä haudalle. Tämä ystävä oli kuollut yli 30 vuotta sitten 35-vuotiaana. Tarinan kertoja ei ollut käynyt haudalla hautajaisten jälkeen. Nyt hän koki, että oli sen aika – aika muistella, kirjoittaa, jakaa kokemusta toisten kanssa ja etsiä hauta. Me muut saimme ilon ja kunnian olla hänen mukanaan todistamassa tätä koskettavaa hetkeä. Hauta löytyi kauniilta paikalta, josta näkyy meri. Vaikka puut olivat vielä harmaat ja siellä täällä näkyi lunta valkeina laikkuina, pian kukkaan puhkeavien sireenien värin ja tuoksun saattoi melkein jo aavistaa.

”Oli hienoa tuntea ryhmäläisten mukana olo ja empaattisuus, kun seisoimme haudalla. Pidimme hiljaisen hetken ystäväni muistoksi, kiitos siitä.” Näin ryhmän jäsen kirjoitti jälkeenpäin.

Päätimme yhteisen kierroksen presidentti Mauno Koiviston tulevalle hautapaikalle. Historian siipien havina oli siinä ihan kohdalla.

Aurinkoinen mutta alkuun kalsena oloinen ilma tuntui lämmenneen. Tällainen matka ei ollut kenellekään mahdollinen yksin.

Keskustelu ryhmätilassa seuraavalla tapaamisella syvensi vielä kokemusta siitä, että monet aikatasot ovat ikään kuin yhtä aikaa läsnä. Pois menneisiin ihmisiin on mahdollista saada yhteys kirjoittamalla. On mahdollista korjata vielä jotain ja jättää kesken jääneitä jäähyväisiä. Sen myötä elämä voi jatkua eteenpäin.

Yläkuvassa satusetä Topeliuksen hauta aivan taiteilijakukkukan tuntumassa.

Kirjojen ystävinä huomiomme kiinnittyi erityisesti Paavo Rintalan kirjan muotoiseen hautakiveen.

Kuvat Silja Mäki

Rakkaudella lapsenlapsille

Ylpeänä esittelen Kirsti Airolan kirjan Punainen posliinikoira. Mummin muistoja 1950-luvun Helsingistä. Omakustanne, 2016.

Kirja on syntynyt syksyn 2016 aikana ohjaamassani elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässä. Sitä edeltää pitkä prosessi.

Tällainen kirja pitäisi jokaisen lapsen saada isovanhemmiltaan – tai joltakin muulta sukulaiselta tai läheiseltä. Kirsti Airolan pieni mutta samalla monella tavalla merkittävä kirja on omistettu hänen kolmelle lapsenlapselleen. Lapset ovat juuri nyt sen ikäisiä kuin Kirsti-mummi oli kirjan tapahtumien aikaan, päiväkoti- ja alakouluikäisiä.

Vajaaseen 50 sivuun mahtuu paljon. Punainen posliinikoira koostuu lyhyistä, joskus vain muutaman lauseen mittaisista katkelmista, muistoista. Ne liittyvät tiettyihin paikkoihin, kotiin, päiväkotiin ja kouluun, mutta myös erityisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuten Linnanmäelle, Eläintarhan ajoihin ja Lastenlinnan sairaalaan. Muistoja leimaa voimakas tunnelataus, usein pienen tytön hämmennys mutta onneksi myös ilo.

Olennainen elementti kirjassa ovat runsaat valokuvat, niin perheestä kuin 1950-luvun Helsingistä. Mukana on myös pieni sukupuu. Jaana Raution taitto on ilmava ja kaikille elementeille arvonsa antava.

Muistot kantavat vahvasti ajankuvaa. Eletään sodan jälkeistä aikaa. Niukkuus leimaa elämää tavallisissakin perheissä. Suuret ikäluokat aloittavat koulun, jota käydään aamu- ja iltapäivävuoroissa. Vahvaan rooliin nousevat ruokamuistot kuvottavasta kaurapuurosta jännittäviin pääsiäismuniin. Punainen posliinikoira on suolasirotin, joka on seurannut Airolaa lapsuudenkodista tähän päivään saakka. Kirjan loppu muodostaa ajallisen kaaren: ollaan nykypäivässä ja lastenlasten mummolassa.

Kirjan syntyä on edeltänyt pitkä prosessi, joka on vahvistunut ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä nelisen vuotta sitten. Prosessiin kuuluivat myös satujen kautta elämää käsittelevä kurssi sekä fiktivisiä elämänkarttoja tutkaileva ryhmä Helsingin Mustasaaressa.

Tärkeä etappi oli Kreetalla toteutettu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi Afroditen kynän kärjellä reilut kaksi vuotta sitten. Kurssin aikana Airola kohtasi ja ryhtyi jäsentämään niitä tunteita, joita liittyivät isän sodanjälkeiseen alkoholinkäyttöön ja ristiriitaiseen käyttäytymiseen. Hän koki, että ei muista lapsuudestaan paljoakaan mutta haluaisi muistaa enemmän. Airola kirjoitti siltä istumalta listan muistoista, joista sai kiinni. Se lista kantoi häntä koko kirjoittamisprosessin ajan – ja täydentyi vähitellen.

Punainen posliinikoira on paitsi kokoelma konkreettisia muistoja myös tutkielma pienen herkän tytön tunteista ja siitä, miten hän tutki tarkkaan maailmaa ja sosiaalisia tilanteita. Airola pohti kirjaa tehdessään paljon rajausta eli mitä laittaa mukaan kirjaan ja mitä lapsenlapsille voi ja kannattaa kertoa elämän vaikeista asioista. Hän päätyi hienovaraiseen ratkaisuun, jossa lapsen tunteet saavat näkyä. Isän ristiriitaisuuden voi lukea siitä, miten tyttö ihmettelee ja väliin pelkääkin isän outoa käytöstä. Lapselle vaikeiden tunteiden kuvausten yhteydessä todetaan muun muassa: ”Minulle tuli paha mieli.” Suuren vaikutuksen tehnyt Jöröjukka-kirja saa osaltaan kertoa tytön kokemuksista. Yksi kirjan juonne on sisarussuhteen tutkiminen.

Näin pienet lukijat voivat kurkistaa mummin lapsuudenaikaiseen mielenmaisemaan ja kokemuksiin. Vaikka aika ei ole sama, jokainen lapsi kokee samanlaisia hämmennyksen ja pettymyksen tunteita. Lapset näkevät reippaan ja valoisan mumminsa ja saavat uskoa siihen, että hekin selviävät elämänsä haasteista.

Tämän kirjan syntyprosessissa näkyy selvästi omaelämäkerrallisen kirjoittamisen prosessiin usein kuuluva ilmiö: ensin kirjoitetaan sydänverellä vaikeista asioista ja käsitellään niitä ryhmän tuella, sitten tiivistetään sukulaisille annettava tai julkaistava versio. Kirjan syntytarina on myös esimerkki siitä, miten erilaiset kirjallisuusterapeuttiset ryhmät voivat kantaa ja johtaa osallistujan prosessia usean vuoden aikana.

Airola kertoo, että kun kirjaa luetaan lastenlasten kanssa, he alkavat välittömästi peilata omaa elämäänsä sen tapahtumiin. Siksi kirjaa on hyvä lukea heidän kanssaan pätkittäin ja varata siihen runsaasti aikaa. Myös sisarensa kanssa Airola on käynyt mielenkiintoista vuoropuhelua ja lapsuuden muistelua, jota aivan sellaisenaan tuskin tapahtuisi ilman kirjaa.

Vaikka Airolan kirja ei ole yleisessä levityksessä, olen saanut luvan näyttää sitä asiakkailleni ja ryhmilleni. Kirja on herättänyt ihastusta ja innostusta tallentaa omia ja sukulaisten muistoja.

KUVA: Kirsti neljävuotiaana. Kirsti Airolan arkisto.

Kirjan esittely on julkaistu suunnillen samansisältöisenä myös Kirjallisuusterapia-lehdessä 1/2017.