Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Kirjallisuusterapia-lehti vie muistoihin ja etsii toivoa

Otteita Kirjallisuusterapia-lehden 2/2020 teemoista sekä ajatuksia epävarmana aikana elämisestä:

Lehden alkupuolella saamme Mirja Heikkilän matkassa ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa terapeuttisen kirjoittamisen prosessiin ja sen vaikutuksiin häpeästä irti päästämisessä. Leena Karlsson kertoo artikkelissaan opetustavastaan, jonka avulla pelko vieraan kielen oppimista kohtaan helpottaa. Jaana Huldén luo katseen toivoon ja Kirsi Virkkunen unien voimaan.

Lehden katsaukset muodostavat kokonaisuuden muistelun ja elämäkerrallisen kirjoittamisen maailmasta, aina lapsuudenmuistoista vanhuuteen saakka. Saattohoitopotilaiden kanssa ovat Jenni Hurmerinnan kokemuksen mukaan läsnä toivo ja kiitollisuus.

Lisäksi lehdessä on tuttuun tapaan kirja-arvioita ajankohtaisista ja kirjallisuusterapiassa hyväksi havaituista kirjoista. Harjoituksena tarjoillaan muistojen kollaasi.

Elämme haastavaa aikaa. Kukaan ei tiedä, miten syksy etenee ja kuinka kauan koronavirus on joukossamme. Mikä auttaisi tässä, helpottaisi epätietoisuudessa? ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”, toteaa Tuutikki Tove Janssonin Taikatalvessa (1958).

Tuutikin lausahdus on tuonut lohtua monelle asiakkaalleni viime kuukausien aikana, antanut luvan etsiä tapaa kellua tuossa epävarmuudessa, joka sitten voikin kasvaa levollisuudeksi, ainakin hetkittäin. Toteamuksesta on mahdollista hakea siltaa havaintoon, että asiat ovat juuri nyt hyvin. Huolia ja murheita elämässä väistämättä on, mutta ovatko ne sellaisia, joille en juuri nyt voi mitään? Voinko päästää niistä nyt irti? Kun pääsen havaintoon, että juuri nyt voin hengähtää kaikista huolista ja antaa itseni olla rauhassa, voin rakentaa siitä luottamusta seuraavaan hetkeen.

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia(at)gmail.com

Antoisia lukuhetkiä!

 

Kirjallisuusterapia-lehti 2/2020 on ilmestynyt

Syksyn 2020 Kirjallisuusterapia-lehti on ilmestynyt. Lehden teemat katsovat niin taaksepäin, menneseeseen ja muistoihin, kuin eteenpäin, toivoon ja unelmiin. Alkuperäisen teeman, muistelemisen ja elämän hyvästelemisen, rinnalle haluttiin koronavirusepidemiatilanteessa nostaa toivon ja tulevaisuuteen katsomisen teema.

Lehden sisällöstä tarkemmin ks. kohta Kuulumisia.

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia(at)gmail.com

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

Muistoja mielisairaalasta Taiteiden yössä 2017

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry esittäytyy perinteiseen tapaansa Taiteiden yössä Kallion kirjastossa to 24.8.2017 klo 18-20

Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta

Mielisairaalat ovat tavalla tai toisella kuuluneet monen suomalaisen elämään. Monitieteinen, FT Saara Jäntin luotsaama tutkijaryhmä tutkii Koneen Säätiön rahoittamana SKS:n kansanrunousarkiston kanssa yhteistyössä 2014-15 kerätyn, ainutlaatuisen moniäänistä muisteluaineistoa.

Muistelutekstejä ovat tuottaneet niin sairaaloiden potilaat, omaiset, henkilökunta kuin henkilökunnan lapsetkin. Muistot kattavat ajanjakson 1930-luvulta 2000-luvulle, minä aikana mielisairaanhoito on kokenut Suomessa valtavan muutoksen.

Tule kuuntelemaan ja katsomaan:

  • mielisairaaloihin liittyvää aineistoa
  • otteita mielisairaalan lääkärin Laura Siippaisen päiväkirjanomaisesta teoksesta Tuulien talo
  • muistoista poimittuja ajatelmia.

Tutkijat keräävät myös uusia muistoja. Voit tulla paikalle kertomaan oman mielisairaalaan liittyvän muistosi esimerkiksi potilaana, vierailijana, naapurina tai henkilökunnan jäsenenä!

ESITE

Vapaa pääsy. Lämpimästi tervetuloa!