Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Satujen saari häämöttää jo

Ryhmä on ikävä kyllä peruttu, koska Mustasaari on koko kesän kiinni koronavirustilanteen vuoksi. Tervetuloa mukaan kesällä 2021!

Satujen saari

Sadut itsetuntemuksen ja voimaantumisen välineinä

Ke 5.8., to 6.8., ke 12.8, to 13.8.2020 klo 16.30–19.30
Mustasaaren toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla

Ryhmä toteutuu, mikäli koronaviruspandemia on hellittänyt ja on luvallista ja turvallista kokoontua pienellä ryhmällä.

Voisiko elämän tiivistää satuun?
Mikä on lempisatuhahmosi?
Inhottaako tai vihastuttaako joku satuhahmo sinua?
Millaisella saarella satuhahmosi mielessäsi seikkailevat?
Jaatko mielelläsi ajatuksiasi ja kokemuksiasi
samanhenkisten ihmisten kanssa?

Tule seikkailemaan mielesi saarelle satujen lukemisen, niiden pohjalta kirjoittamisen ja tästä viriävien keskustelujen innoittamana.

Ilmoittautuminen 28.7.2020 mennessä silja.maki@saunalahti.fi tai 050 313 1027

Lisätietoja esitteestä

 

Silta joogasta sanoihin

Silta joogasta sanoihin

Jooga ja kirjoittaminen, kaksi tietä kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia

HUOM! Ryhmän aloitus on siirtynyt marraskuulle.

Ryhmässä haetaan itsetuntemusta, tasapainoa sekä mielen ja kehon hyvinvointia joogan ja kirjoittamisen keinoin. Joogaharjoitukset ja -alustukset vuorottelevat kirjallisuusterapeuttisen kirjoittamisen ja keskustelujen kanssa. Ryhmässä kuulostellaan niin kehon kuin mielenkin viestejä ja peilataan joogan ja kirjoittamisen vaikutuksia toisiinsa.

Su 3.11. ja su 17.11.2019 klo 10.00–15.30

Joogaterapiayhdistys, Topelia, Topeliuksenkatu 3 b, 00260 Helsinki

Ohjaajina jooganopettaja SJL® Pirkko Talja ja psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Silja Mäki / Psykoterapiapalvelu Silja Mäki

Tiedustelut ja ilmoittautumiset 21.10.2019 mennessä silja.maki@saunalahti.fi, 050 313 1027 ja pirkko.talja@welho.com  Rajallinen osallistujamäärä.

Lisätietoja kirjallisuusterapiasta www.kirjallisuusterapia.net ja www.terapiasiljamaki.fi ja SJL-joogasta www.joogaterapiayhdistys.fi

Lue lisää esitteestä

Terapeuttisen sukupuun antia sukututkijoiden illassa

Sain  kutsun tulla 22.8.2019 kertomaan sukupuun pohjalta kirjoittamisesta Lahden seudun sukututkijat ry:n Terapeuttinen sukupuu -iltaan Lahteen. Toisena luennoitsijana oli historioitsija ja Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran erityisasiantuntija Ira Vihreälehto.

Me luennoitsijat emme tunteneet toisiamme etukäteen, mutta aiheemme etenivät kovin samanhenkisesti ja sukupuutyöskentelystä samoja keskeisiä asioita esiin nostaen, toivottavasti kuulijoiden mielestä toisiaan täydentäen ja vahvistaen. Sukupuuhun tutustuminen on voimallinen väline sukua tarkasteltaessa ja siitä on mahdollista löytää voimavaroja. Vaikeat ja vaietut asiat on hyvä nostaa päivänvaloon ja tiedostaa. Vain siten voi päästää irti menneen taakasta ja sukupolvisista taakkasiirtymistä.

Ira Vihreälehto puhui otsikolla ”Perintö, jonka sain. Sukututkimuksen työkalut itsetuntemuksen ja hyvinvoinnin lisääjinä”. Hän pohjasi osuutensa paitsi laajaan tietoon myös omakohtaiseen kokemukseensa ja kahteen kirjaansa, jotka olivatkin minulle tuttuja kesäisiltä lukuhetkiltä.

Kirjassaan Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä (2016) Vihreälehto kertoo kierhtovasta ja monipolvisesta selvitystyöstään. Isälle on äitinsä kuolinvuoteella selvinnyt, että hänen isänään pitämänsä mies ei olekaan hänen biologinen isänsä. Enempää vanhus ei saa kerrottua ennen kuin voimat ehtyvät. Pojantytär lähtee selvittämään isänisäänsä, joka on venäläinen sotavanki, heimosotavanki. Kirjaa lukee kuin jännitystarinaa. Kuka Otavan koulutilan sotavangeista on isänisä?

Väliin kirjaa lukiessa tulee mieleen, olisiko ollut paikallaan editoida pois jotkin tarkat selvittelyprosessin kuvaukset, puhelut, DNA-testien vaiheet ja tunnemylläkät. Toisaalta kuitenkin juuri prosessin kuvauksen autenttisuus ja rosoisuus tuovat mainiolla tavalla esille kirjoittamisen merkityksen suvun salojen selvittelijälle. Melkein käsin kosketeltava on lukijankin pettymys siitä, että isoisä jää edelleen arvoitukseksi.

Tämä arvoitus on poikinut toisen Vihreälehdon kirjan Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana (2018), jossa isoisän etsinnän aikana alulle saatettu materiaali laajenee tutkielmaksi vankileireiltä maalaistaloihin työhön lähetettyistä vangeista ja heidän naissuhteistaan. Vihreälehto on auttanut useita ihmisiä etsimään sukulaisiaan. Tämä työ ja kirjoitustyö jatkuvat edelleen. Kirjoissaan Vihreälehto jakaa myös sukututkijoille arvokasta tietoa mm. DNA-testeistä ja hyödyllisistä sivustoista.

Vihreälehdon luennossa nousi esille se, miten monenlaista meidän kaikkien sukupuissa voi olla, hänellä isän puolella sotavanki, äidin puolella rikollinen, viinanpolttaja. Pidin kovasti näkökulmasta, että tämä viinanpolttajaisoisä oli omanlaisensa tiedemies: osasi polttaa niin puhdasta viinaa, että toisissa elämänoloissa olisi kenties ollut menestynyt kemisti.

Omassa osuudessani ”Sukupuusta kirjoittaminen sukuun tutustumisen ja itsetuntemuksen välineenä” kerroin siitä, miten kirjoittamalla on mahdollista viedä sukupuutyöskentelyä uudelle ulottuvuudelle. Luovan ja elämäkerrallisen kirjoittamisen keinoin sukupuuluurangolle on mahdollista luoda lihat päälle.

Liikkeelle lähdetään olemassa olevista faktoista – nämä ihmiset, vuosiluvut ja tapahtumat ovat tiedossa – ja annetaan mielikuvituksen lentää yksityiskohdissa. Mitä kukakin sanoi ja tunsi sodan syttyessä tai rauhanjulistuksen kuultuaan? Miten työt sujuivat navetassa ja heinäpellolla? Joku kirjoittaa kohtauksen, jossa isoäiti itkee Mustikki-lehmän kylkeen murheensa, joita ei voi muille jakaa. Toinen kuvaa isoisän hevosenostoreissun, joka venähti hieman liiaan pitkäksi ja jonka seurauksena myöhemmin ilmaantui mystinen setä.

Kirjallisuusterapeuttisuus kulkee työskentelyssä mukana etenkin ryhmien keskusteluissa, joissa on mahdollista jakaa pohdintojaan ja tunteitaan, itkeäkin suvun kohtaloiden äärellä. Moni kirjoittaa ryhmissä tavallaan kaksi tarinaa. Ensimmäinen on sydänverellä kirjoitettu, ehkä hämennyksen ja itkunkin tihrustama, joka jaetaan ryhmässä luottamuksellisessa ilmapiirissä, toinen editoitu versio sukulaisille tai julkaistavaksikin.

Ryhmissä, samoin kuin tässä iltatilaisuudessa, johdatin osallistujat tutkimaan sukupuussaan esiintyviä perherooleja: Kuka on suvun huolehtija tai vastuunkantaja, kuka taivaanrannanmaalari tai vastarannankiiski. Ylös kirjattiin myös sukulaisille tyypillisiä sanontoja: ”Aina kannattaa yrittää.” ”Ei sinusta mitään tule.”

Lopuksi ohjasin osallitujat tutkimaan sukupuunsa ketjuja ja niiden katkeamisia ja kirjoittamaan niiden tai perheroolien innoittamana elämäkerrallista tekstiä, vaikkapa kuvauksen juhlapäivästä, tai herättämään henkiin suvun henkilön, joka voi toimia itselle voimauttavana esikuvana. Noin 50-henkinen osallistujajoukko keskittyi kynien hiljaisessa rapinassa. Ääneen kaikkien kuullen tulivat jaetuiksi muistot ja kuvaukset mummosta ja sen myötä pohdinnat mommon roolin olemuksesta ja muutoksista ajan myötä. Eräs osallistuja kuvasi sitä, miten yksi muisto johtaa kirjoittamisen myötä toiseen, avaa uusia ikkunoita menneeseen. Muutama itkikin, mikä ei ole poikkeuksellista tällaisissa yleisötilaisuuksissa, saati turvallisissa ryhmissä.

Oli ilo jakaa taas kirjoittamisen ja sukuun tutustumisen voimauttavan vaikutuksen sanomaa – ja ajella kotiin valoisassa elokuun illassa.

 

Lähteet

Mäki, Silja (2017) Elämäkerrallinen kirjoittaminen eheyttää. Kirjallisuusterapia 2/2017, 32-34.

Vihreälehto, Ira (2016) Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä. Jyväskylä: Atena.

Vihreälehto, Ira (2018) Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana. Jyväskylä: Atena.

 

 

 

Mustasaari antoi parastaan

Tuskan tulivuorelta lempeiden aaltojen laguuniin

Mustasaaressa Helsingin edustalla, Helsingin seurakuntayhtymän toimintakeskuksessa, on välillä kesäryhmissä tarvittu sisätiloissa sähköpatteria ja ulkona sadetakkia. Tänä kesänä pohdittiin joinakin päivinä, missä olisi vilpoisin paikka työskennellä. Kirjoitan itselleni saaren -nimisessä kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä tekstejä kirjoitettiin ja jaettiin sekä syvällisiä keskusteluja käytiin niin kokoontumispaikka stidin yläkerran suojissa kuin ulkona vaihtelevan kauniissa luonnonpaikoissa.

Työskentelyvälineinä toimineet mielikuvakartat johdattivat osallistujat tarkastelemaan, millaiset tuulet heidän mielen saarellaan puhaltavat ja millaisia suojaisia poukamia sieltä löytyy. Mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun luontopaikkojen nimet peilasivat sisäisiä tuntoja. Tutuiksi tulivat paitsi Lempeiden aaltojen laguuni, Läheisyyden voimala ja Sinnikkyyden suo myös Yksinäisyyden aukio, Tuskan tulivuori ja Kuivuneiden kyynelten aavikko. Matkalla kohti Ilon vesiputousta piti koukata Eksyneiden ajatusten laaksossa ja kiivetä kurkistelemaan Rohkeuden jyrkänteeltä.

Ryhmässä pohdittiin myös askelmerkkejä elämässä eteenpäin. Mielen talot laajenivat ja pölyttyneet nurkat kirkastuivat. Joku uskaltautui kiipeämään näköalatorniin. Pysähtyipä kauan kallionkielekkeellä vaarallisesti keikkunut mökkikin paikoilleen.

Päivän kirkas paahde vaihtui illan tullen lempeään auringonlaskua lupailevaan lämpöön. Auringonsäteet siivilöityivät Hevossaaren mäntyjen lomitse ja leikittelivät rantakaislikossa. Ryhmä asettautui istumaan piiriin kiville ja kannoille, jakamaan kirjoittamaansa ja pohtimaansa.

Lopuksi Walhalla-lautta kuljetti joukon turvallisesti Taivallahden rantaan. Taas yksi Mustasaaren ryhmä takana. Ohjaajana koin kiitollisuutta, että saan tehdä tällaista työtä, vain luovuus ja taivas rajoina, apuna turvalliset terapeuttisen työskentelyn puitteet ja kynän ja paperin suomat mahdollisuudet. Taiteen keinoin tällaiset lempeät syväsukellukset ovat neljässä illassa mahdollisia.

 

Kirjoitan itselleni saaren

Kirjoitan itselleni saaren

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille

Ke 1.8., to 2.8., ke 8.8. ja to 9.8.2018 klo 16.30-19.30

Mustasaaren toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla

Tule nauttimaan Mustasaaren luonnonkauniista merellisestä ilmapiiristä ja tutkimaan itseäsi ja elämääsi lukemisen ja kirjoittamisen sekä niistä viriävien keskustelujen innoittamana.

Ilmoittautuminen 28.6.2018 mennessä. Paikkoja voi kysellä vielä heinäkuun aikanakin.

Lue lisää esitteestä.

Kokeile jotain uutta tai tule jatkamaan jo aiemmissa ryhmissä aloittamaasi itsetutkiskelun matkaa!

 

 

Silta joogasta sanoihin

Jooga ja kirjoittaminen, kaksi tietä kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia

Kahden lempeän ja samalla tehokkaan menetelmän yhdistelmäkurssi taas Helsingissä

su 4.3. ja su 8.4.2018 Joogatilassa Munkkiniemessä

Ohjaajina jooganopettaja SJL Pirkko Talja ja psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Silja Mäki

Lue lisää esitteestä

Lämpimästi tervetuloa kokeilemaan jotakin uutta tai jatkamaan jo aiemmilla kursseilla alkanutta matkaa!

 

Silta joogasta sanoihin Suomen Joogaopistolla

Silta joogasta sanoihin

Suomen Joogaopistolla Saarijärvellä

2.-5.11.2017

Kurssilla joogaharjoitukset ja -alustukset vuorottelevat kirjoittamisen ja keskustelujen kanssa. Kuulostellaan kehon ja mielen viestejä ja peilataan joogan ja kirjoittamisen vaikutuksia toisiinsa.

Vietä uudenlainen pyhäinpäivän tai halloweenin aika. Anna itsellesi mahdollisuus pysähtyä, rentoutua ja kuulostella itseäsi. Plussana kauniit maisemat ja herkullinen kasvisruoka.

Kurssi sopii hyvin niin uusille tutustujille kuin jatkokurssina niille, jotka ovat osallistuneet kahden päivän mittaisille Silta joogasta sanoihin -kursseille Helsingissä.

Lisätietoja esitteestä

Kuvat Suomen Joogaopistolta, kuvaajana Pirkko Talja

Satujen saari kutsuu

Satujen saari

Sadut itsetuntemuksen ja voimaantumisen välineinä

Taruterapiaryhmä aikuisille

Voisiko elämän tiivistää satuun?

Millaisella saarella satuhahmosi mielessäsi seikkailevat?

Haluatko kirjoittaa aaltojen loisketta kuunnellen?

Neljänä elokuun iltana Mustasaaressa Helsingin edustalla, 2.8., 3.8., 9.8. ja 10.8.2017 klo 16.30-19.30

Lue lisää esitteestä

 

 

Rakkaudella lapsenlapsille

Ylpeänä esittelen Kirsti Airolan kirjan Punainen posliinikoira. Mummin muistoja 1950-luvun Helsingistä. Omakustanne, 2016.

Kirja on syntynyt syksyn 2016 aikana ohjaamassani elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässä. Sitä edeltää pitkä prosessi.

Tällainen kirja pitäisi jokaisen lapsen saada isovanhemmiltaan – tai joltakin muulta sukulaiselta tai läheiseltä. Kirsti Airolan pieni mutta samalla monella tavalla merkittävä kirja on omistettu hänen kolmelle lapsenlapselleen. Lapset ovat juuri nyt sen ikäisiä kuin Kirsti-mummi oli kirjan tapahtumien aikaan, päiväkoti- ja alakouluikäisiä.

Vajaaseen 50 sivuun mahtuu paljon. Punainen posliinikoira koostuu lyhyistä, joskus vain muutaman lauseen mittaisista katkelmista, muistoista. Ne liittyvät tiettyihin paikkoihin, kotiin, päiväkotiin ja kouluun, mutta myös erityisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuten Linnanmäelle, Eläintarhan ajoihin ja Lastenlinnan sairaalaan. Muistoja leimaa voimakas tunnelataus, usein pienen tytön hämmennys mutta onneksi myös ilo.

Olennainen elementti kirjassa ovat runsaat valokuvat, niin perheestä kuin 1950-luvun Helsingistä. Mukana on myös pieni sukupuu. Jaana Raution taitto on ilmava ja kaikille elementeille arvonsa antava.

Muistot kantavat vahvasti ajankuvaa. Eletään sodan jälkeistä aikaa. Niukkuus leimaa elämää tavallisissakin perheissä. Suuret ikäluokat aloittavat koulun, jota käydään aamu- ja iltapäivävuoroissa. Vahvaan rooliin nousevat ruokamuistot kuvottavasta kaurapuurosta jännittäviin pääsiäismuniin. Punainen posliinikoira on suolasirotin, joka on seurannut Airolaa lapsuudenkodista tähän päivään saakka. Kirjan loppu muodostaa ajallisen kaaren: ollaan nykypäivässä ja lastenlasten mummolassa.

Kirjan syntyä on edeltänyt pitkä prosessi, joka on vahvistunut ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä nelisen vuotta sitten. Prosessiin kuuluivat myös satujen kautta elämää käsittelevä kurssi sekä fiktivisiä elämänkarttoja tutkaileva ryhmä Helsingin Mustasaaressa.

Tärkeä etappi oli Kreetalla toteutettu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi Afroditen kynän kärjellä reilut kaksi vuotta sitten. Kurssin aikana Airola kohtasi ja ryhtyi jäsentämään niitä tunteita, joita liittyivät isän sodanjälkeiseen alkoholinkäyttöön ja ristiriitaiseen käyttäytymiseen. Hän koki, että ei muista lapsuudestaan paljoakaan mutta haluaisi muistaa enemmän. Airola kirjoitti siltä istumalta listan muistoista, joista sai kiinni. Se lista kantoi häntä koko kirjoittamisprosessin ajan – ja täydentyi vähitellen.

Punainen posliinikoira on paitsi kokoelma konkreettisia muistoja myös tutkielma pienen herkän tytön tunteista ja siitä, miten hän tutki tarkkaan maailmaa ja sosiaalisia tilanteita. Airola pohti kirjaa tehdessään paljon rajausta eli mitä laittaa mukaan kirjaan ja mitä lapsenlapsille voi ja kannattaa kertoa elämän vaikeista asioista. Hän päätyi hienovaraiseen ratkaisuun, jossa lapsen tunteet saavat näkyä. Isän ristiriitaisuuden voi lukea siitä, miten tyttö ihmettelee ja väliin pelkääkin isän outoa käytöstä. Lapselle vaikeiden tunteiden kuvausten yhteydessä todetaan muun muassa: ”Minulle tuli paha mieli.” Suuren vaikutuksen tehnyt Jöröjukka-kirja saa osaltaan kertoa tytön kokemuksista. Yksi kirjan juonne on sisarussuhteen tutkiminen.

Näin pienet lukijat voivat kurkistaa mummin lapsuudenaikaiseen mielenmaisemaan ja kokemuksiin. Vaikka aika ei ole sama, jokainen lapsi kokee samanlaisia hämmennyksen ja pettymyksen tunteita. Lapset näkevät reippaan ja valoisan mumminsa ja saavat uskoa siihen, että hekin selviävät elämänsä haasteista.

Tämän kirjan syntyprosessissa näkyy selvästi omaelämäkerrallisen kirjoittamisen prosessiin usein kuuluva ilmiö: ensin kirjoitetaan sydänverellä vaikeista asioista ja käsitellään niitä ryhmän tuella, sitten tiivistetään sukulaisille annettava tai julkaistava versio. Kirjan syntytarina on myös esimerkki siitä, miten erilaiset kirjallisuusterapeuttiset ryhmät voivat kantaa ja johtaa osallistujan prosessia usean vuoden aikana.

Airola kertoo, että kun kirjaa luetaan lastenlasten kanssa, he alkavat välittömästi peilata omaa elämäänsä sen tapahtumiin. Siksi kirjaa on hyvä lukea heidän kanssaan pätkittäin ja varata siihen runsaasti aikaa. Myös sisarensa kanssa Airola on käynyt mielenkiintoista vuoropuhelua ja lapsuuden muistelua, jota aivan sellaisenaan tuskin tapahtuisi ilman kirjaa.

Vaikka Airolan kirja ei ole yleisessä levityksessä, olen saanut luvan näyttää sitä asiakkailleni ja ryhmilleni. Kirja on herättänyt ihastusta ja innostusta tallentaa omia ja sukulaisten muistoja.

KUVA: Kirsti neljävuotiaana. Kirsti Airolan arkisto.

Kirjan esittely on julkaistu suunnillen samansisältöisenä myös Kirjallisuusterapia-lehdessä 1/2017.