Marjatta, uuden ajan airut

”Marjatan otan itselleni airueksi. Hän kuuntelee rohkeasti sydämensä ääntä, astuu kohti uutta, parempaa maailmaa.” (Kalevalan kaiut -kirjallisuusterapiaryhmän osallistujan palautteesta ryhmän päätyttyä)

Tänä Kalevalan päivänä katseeni suuntautuu Marjattaan. Marjatta, nuori nainen, synnyttää Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.

Kuten Marjatta Kalevalassa olemme uuden kynnyksellä ilmastonmuutoksen ja koronaviruspandemian uhan alla. Meidän on luotava maailmaan uudenlaiset tavat elää ja kunnioittaa luontoa ja jokaista sen elementtiä arvokkaana, jos aiomme pelastua.

Pohdin seuraavassa Marjatan olemusta Tiina Piilolan väitöskirjan (2017) ja tämän populaarimman version Kalevalan naiset (2018) mukaan.

Tarinansa alussa Marjatta on ”korea kuopus”, helppoon elämään tottunut ja diivan elkeitäkin omaava nuori nainen. Hän välttää kaikkea seksuaalisuuteen ja miehiin viittaavaa – liekö kainouttaan vai onko hänessä kenties naisasianaista, esifeministiä?

Marjatta lähtee paimeneen, mikä on perinteisesti nähty miesten työnä. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja joutuu aviottoman lapsensa vuoksi huoraksi haukutuksi ja perheensä ja yhteisönsä hyljeksimäksi. Marjatta kuitenkin tietää synnyttävänsä merkittävän miehen. Hän löytää itsestään voiman lähteä yhteisöstä ja saa luonnosta voimaa selvitä eteenpäin.

Marjatan esikuvana voidaan nähdä Neitsyt Maria. Marjatta kuitenkin edustaa yksilöllisempää aikaa: hän on ainutlaatuinen ja omaa yksilöllisen minuuden. Hän on tietoinen itsestään ja tarpeistaan. Hänessä on samaa herkkyyttä kuin Kalevalan Ainossa, mutta hän on rohkeampi ilmaisemaan tuntojaan ja elämään niin kuin näkee itselleen ja lapselleen hyväksi.

Marjatta nöyrtyy tosiasioiden edessä, muuttuu koreasta kuopuksesta matalaksi neidiksi, mutta ei jää kieriskelemään itsesäälissä vaan sisuuntuu. Hän pyytää synnytykseen apua Luojalta niin kuin Ilmatar Kalevalan alussa. Apu tulee hevosen muodossa.

Hieman myöhemmin Marjatan lapsi katoaa. Äiti pyytää apua luonnolta. Aurinko auttaa häntä, kertoo, missä lapsi on – kuin konsanaan antiikin Kreikan Demeterin myytissä, jossa auringonjumala Helios kertoo äidille, missä Haadeen ryöstämä tytär on. Viesti on vahva: vastaukset ongelmiin löytyvät luonnosta.

Marjatan tarinan yhteydet antiikkiin ja Neitsyt Mariaan kertovat siitä, miten tarinaperinteet kulkevat ympäri maailman, ja toisaalta, miten Lönnrot on ollut niistä tietoinen ja käyttänyt niitä Kalevalaa kootessaan.

Vielä on yksi vastus matkalla: Ukko ylijumala kieltäytyy ristimästä ”riivattua” ja ”katalaa” eli isätöntä lasta. Väinämöinen pyydetään tuomariksi. Hän antaa ensin tylyn tuomion. Silloin tapahtuu ihme: kaksiviikkoinen lapsi alkaa puhua ja viittaa siihen, ettei Väinämöisellä ole ollut touhuissaan puhtaat jauhot pussissa vaan tämä on aiheuttanut mm. Ainon itsemurhan.

Luonnonmullistusten jälkeen Väinämöinen tunnistaa uuden kuninkaan ja ristii lapsen ”Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi”. Piilola (2017, 2018) tulkitsee tässä kohtaa, että Väinämöinen kasvaa henkisesti, ymmärtää toimineensa väärin ja häpeää.

Seuraa uusia aika. Sen voi nähdä kristinuskon tulona. Seppo Knuuttilan (ks. Piilola 2018) mukaan sen voi nähdä myös hetkenä, jolloin jumalten ja luojaheerosten myyttinen aika päättyy ja tekee tietä historiallisesti etenevälle ajalle. Piilolan tulkinnan mukaan uusi aika voisi olla myös aika, jolloin koittaa tasa-arvoisempi aika: Ainon kaltaiset naiset saavat itse päättää, kenet ottavat puolisokseen tai ottavatko ketään. Nuoret naiset eivät enää ole miesten kauppatavaraa. Heidät nähdään kokonaisina omana itsenään.

Piilolan kanssa toivon, että nyky-Marjatat tekevät työtä, jonka tarkoituksena on rakentaa tästä maailmasta parempi, armollisempi ja oikeudenmukaisempi paikka kaikille ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Kalevalan kaiut -ryhmissäni Marjatan tarina on ollut yksi puhuttelevimmista ja voimauttavimmista. Marjatan seurassa olemme ryhmissä syöneet puolukoita ja kuvitelleet puolukan matkan nilkoista helmoihin, rinnoille, suuhun ja vatsaan. Sen jälkeen osallistujat ovat saaneet kirjoittaa kokemastaan ja niistä muistoista ja tunteista, joihin tarina vie. Tarina ja harjoitus ovat saaneet heidät kunkin omalla tavallaan paitsi kuulostelemaan naiseutta myös uudistumisen ja omien voimavarojen löytämisen äärelle.

Seuraavassa ryhmässä syntynyt Marjatta-teksti, joissa synnytetään uutta: vaisto raivaa tietä uudelle ja vanha väistyy.

Puola puolukkainen (’puola’ merkitsee suomen murteissa puolukkaa)

Kylki kiitää syysauringossa,

heleä punaposki vinkkaa luokseen.

Viaton mieli ei ymmärrä, vain muotonsa hehkuu – ja vaisto vie voiton.

Mitä sitten vaikka kunnia meni ja maine kasvoi. Mitä väliä vaikka Marjattainen varttui hetkessä naiseksi. 

Kuka meistä on mittaamaan toisen onnea – tai onnettomuutta – kysymään sen hintaa?

Puolukka viitoitti Marjatan aikuiselämän polkua mutta sen suuntaa emme vielä tiedä. Ehkä Marjattainen kulkee nuoresta hehkeästä äidistä ryppyiseksi akaksi. Tai Ihmemaan Liisan peilikuvassa hän saattaisi varttua yhdessä lapsensa kanssa ja syntyä uudestaan viisaana, kekseliäänä uskottuna rakkaimmalleen. 

Polut risteilevät ja niiden varsilla kimmeltää kasteheiniä. Reitillä sinut valitaan tai sinä valitset – aivan miten vain. Puolukatkin merkitsevät ”vain” elämää, uuden alkua, joka on meille annettu elettäväksi.

(Merja 2019)

Tässä ilmastoahdistuksen kyllästämässä ajassa ja koronatestituloksia useammankin lähipiirin ihmisen kohdalla odotellessani saan Marjatan tarinasta paljon lohtua. Siinä korostuu yhteys luontoon ja vahva viesti siitä, että vastaukset ja apu löytyvät luonnosta, kun vaan osaamme nöyrtyä ja Marjatan tavoin nähdä, mikä on olennaista ja minkä eteen kannattaa taistella.

Kysymys Väinämöisen lupauksesta palata takaisin on kiehtova. Ehkei se tarkoita taantumista vaan ymmärrystä siitä, että mennyt ja uusi voivat elää rinta rinnan. Voimme elää mennyttä arvostaen ja siitä ammentaen ja samalla katsoa tulevaan luottavaisin silmin, osana luonnon kiertokulkua.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Piilola, Tiina (2017) Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities 312. Jyväskylän yliopisto.

Piilola, Tiina (2019) Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.

 

Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Etäterapiaa ja -kirjallisuusterapiaa koronaviruksen aikaan

Koronaviruspandemia haastoi tänä keväänä psykoterapian, kirjallisuusterapiaryhmät ja kirjallisuusterapiakoulutukset.

Psykoterapia toteutui maaliskuun puolivälistä näille nurkille etäyhteyden välityksellä. Ei voi kuin hämmästellä, miten luontevasti kaikki kaiken kaikkiaan sujui ja miten hienosti asiakkaat ottivat tilanteen, vaikka etäyhteyksien pätkiminen joskus haastoikin kärsivällisyyttä ja sukupuut ja muut paikan päällä tehtävät harjoitukset jouduttiin laittamaan tauolle. Kiitos joustavuudesta ja kärsivällisyydestä kaikille terapia-asiakkailleni!

Ehdin ohjata Suomen Valkonauhaliiton Kalevalan kaikuja -ryhmääni puoleen väliin, kun se jouduttiin koronavirustilanteen takia keskeyttämään. Hetkisen ajan osallistujat saivat mahdollisuuden yhteydenpitoon yksilötapaamisten muodossa etäyhteydellä sekä tekstien välityksellä. Sitten käynnistin ryhmän uudelleen etäyhteydellä.

Kriisin jälkeen on mahdollista huomata, että muutos etäyhteydellä toimivaksi ryhmäksi toi Kalevalan ääressä työskentelijöille mukanaan paljon hyvää, vaikka yhteisessä fyysisessä tilassa olemisen puuttuminen karsikin tietysti pois paljon tärkeää nonverbaliikkaa ja läsnäolevan jakamisen tunnetta. Ikävä kyllä jokunen osallistuja ei uskaltanut tulla mukaan etäyhtyeydellä. Kaikille jatkajille etäyhteyden haltuun otto oli vahvistava ja rohkaiseva kokemus, joka toi roppakaupalla osallisuuden ja elämänhallinnan tunnetta.

Etäyhteys mahdollisti monelle psykoterapia-asiakkaalle ja kirjallisuusterapiaryhmän osallistujalle sen, että he uskaltautuivat puhumaan ja kirjoittamaan elämänsä haasteista, kokemuksistaan ja tunteistaan jopa rohkeammin kuin kasvokkain tapaamisissa. Oman kodin suojista puhuminen ja asioiden silmiin katsominen olikin turvallisempaa. Tämä tuli ilmi etenkin kehollisuuteen liittyvissä asioissa. Kalevalan Aino ja Marjatta puhuttelivat Kalevala-ryhmää erityisesti naiseuteen ja naisen osaan liittyvien kysymysten muodossa. Kaikkein tärkeimmäksi nousi kuitenkin näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve.

Kiitän lämpimästi niitä rohkeita Kalevala-ryhmän naisia, jotka antoivat meille yhteisen mahdollisuuden kokea tämän etäyhteyden tuoman uudenlaisen läheisyyden ja yhteisöllisyyden.

Myös kirjallisuusterapiakoulutukset jouduttiin miettimään uusiksi. Suunnittelimme yhdessä kirjallisuusterapeuttikollegani, koulutuksen johtaja Päivi Kososen kanssa Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n koulutuspolun ensimmäisen osan eli Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun menetelmänä -koulutuksen (15 op) Tampereen kesäyliopiston koulutuksena hybridiversioksi, jossa osa opetusjaksoista toteutuu etäopetuksena ja muutama syksyllä lähiopetuksena, jos ja toivottavasti kun koronavirustilanne sen sallii.

Kahden koulutuksen etäopetusjakson jälkeen mieleni on tyyni ja kiitollinen. Opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä. Paitsi luennot myös sadun lukeminen ääneen onnistuu etäyhteyden välityksellä niin, että opiskelijat saavat ravituksi tulemisen kokemuksen. On myös mahdollista ohjata vaikkapa kävelyharjoitusta kirjoitusharjoitusten yhteydessä. Ryhmiin ja pareiksi jakaminen tarjoaa osallistujille tilaisuuden tutustua ja jakaa kokemuksia samantyyppisesti kuin lähiopetuksessa.

Paradoksaalisesti osallistujat tulevat sekä psykoterapiassa ja kirjallisuusterapiaryhmissä että koulutuksessa ikään kuin lähemmäksi ja omana itsenään näkyviksi, kun ruuduilta näkyy kaistale jokaisen kotia, työhuonetta tai kesämökkiä ja puolisot ja lapset ja etenkin koirat ja kissat saattavat vilahtaa näkyvissä tai kuuluvissa. Joku on istunut pihalla, puistossa tai autossa.

Psykoterapeutille ja kirjallisuusterapeutille nämä muutokset olivat varmasti vastaavanlainen digiloikka kuin opettajille kouluopetuksen siirtyminen etäopetukseksi, ainakin sellaiselle, joka ei ole aiemmin isommin etäyhteyksien avulla toiminut. On hienoa saada olla eturivissä kehittämässä kirjallisuusterapiaryhmien ja kirjallisuusterapiakoulutukseen uusia toimintamalleja, joista voitaneen ammentaa hyvää jatkossakin – ilman koronavirusuhkiakin – vaikkakin näen edelleen, että läsnäolevalla ryhmätoiminnalla ja lähiopetuksella on eittämätön antinsa kirjallisuusterapialle.

Jos Tove Jansson eläisi, toivoisin hänen kirjoittavan tarinan muumeista ja koronaviruksesta. Millainen hahmo korona mahtaisi olla? Suuri, ilkeä ja kaiken nielevä vai sittenkin pienempi hahmo, joka muuttuu kiltimmäksi niin kuin täällä keskuudessamme oleva koronaviruskin vaikuttaa nyt muuttuvan alun pahimpien skenaarioiden jäljeen? Varmaa on, että Janssonin tarinassa olisi mukana viesti siitä, että kaikesta voi oppia ja oivaltaa jotain tärkeää ja että elämä jatkuu.

Valoisan kesän ja juhannuksen toivotuksia!

Joukahaisen uhmassa ja voimassa

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan kaikuja -kirjallisuusterapiaryhmissäni yhtenä tutkittavana ja yhdessä ja erikseen läpi elettävänä tarinana on ollut tarina Joukahaisen ja Väinämöisen kohtaamisesta. Joukahainen uhmaa siinä nuoruuden innossaan Väinämöistä, joka laulaa hänet suohon. Joukahainen joutuu nöyrtymään päästäkseen suosta ja lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle. Tämä käynnistää Kalevalan tarinan.

Osallistujat saavat ryhmissä tarinan lukemisen jälkeen tilaisuuden pienen draamallisen työskentelyn avulla tutkia Väinämöisen, Joukahaisen sekä Joukahaisen ja tämän sisaren Ainon äidin rooleja. Hevoset ja vaunut rysäyttävät mielikuvissa yhteen ja Väinämöinen laulaa nuoren miehen uhosta ärsyynnyttyään tanteret tärisemään.

Lauloi vanha Väinämöinen:

järvet läikkyi, maa järisi,

vuoret vaskiset vapisi.

paaet vahvat paukahteli,

kalliot kaheksi lenti,

kivet rannoilla rakoili.

(Kalevala, 3. runo, 295-300.)

Rooleihin meneminen elävöittää tekstiä ja saa osallistujat yhteyteen tunteisiinsa sekä voimauttaa heitä.

Kuten kaikki Kalevalan hienot tarinat, tämäkin kohtaus nostattaa kuulijoissa ja kokijoissa kovin erilaisia tunteita, muistoja ja havaintoja. Se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella mm. kiusatuksi joutumisen tai kiusaajana toimimisen kokemuksia sekä vanhemman roolia aikuisen lapsen uhman edessä.

Viime syksyn ryhmässä olennaiseksi Joukahaisen rooliin menijälle ei noussutkaan nuoren alennustila suossa, vaan tilaisuus uhmata vanhaa Väinämöistä nostatti hänessä voiman. Mahdollisuus pitää roolihahmon suojissa puolensa ja uhota oli hänelle merkityksellinen ja voimauttava kokemus, josta hän ammensi yhä uudelleen ryhmän aikana ja joka muodostui hänelle merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko ryhmän osalta. Hän sai Joukahaiselta rohkeutta tuoda itseään ja osaamistaan enemmän esille ja vahvistusta sille, ettei olemassaoloaan tarvitse pyytää anteeksi.

Tarinan voi nähdä myös kahden sukupolven kohtaamisena ja sen tutkimisena, onko vanhan aika väistyä. Ehkä ei ihan vielä, mutta kenties Joukahainen enteilee uutta aikaa, vaikka hakee vielä paikkaansa – opettelee omaa laulun taitoaan ja menee uhmassaan hakoteille. Virheille täytyy kuitenkin olla paikkansa. Kenenkään ei tarvitse olla valmis ennen aikojaan.

Tsemppiä kaikille joukahaisille – ja tietysti myös viisaille väinämöisille!

_

Kalevalan kaikuja -ryhmieni järjestäjänä toimii Suomen Valkonauhaliitto.

Lisätietoja esitteestä

Kuvan on taittanut Jaana Rautio Gallen-Kallelan lautastauluista ottamistani valokuvista.