Kipujen kimara – kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä kivuista kärsiville

Kipujen kimara

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille

Kahdeksan kertaa torstaisin klo 14–16 Zoom-etäyhteydellä
3.2, 10.2., 17.2., 3.3., 10.3., 17.3., 24.3. ja 31.3.2022

Ohjaajana psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Silja Mäki
Kokemusasiantuntijana Kirsi-Marie Koskinen

Voisiko kipua käsitellä kirjoittaen?
Haluatko kokeilla uutta tapaa tarkastella elämääsi?
Kaipaatko hengähdystaukoa kivulta tai mahdollisuutta jakaa sen herättämiä tuntoja?
Entäpä millainen satuhahmo kipusi olisi?

Haastattelut (Zoomilla 20 min) ryhmästä kiinnostuneille ovat to 20.1. ja 27.1.2022 klo 14–16.
Haastatteluajan voit varata soittamalla puh. (09) 1351 268.

Lisätietoa esitteestä

 

Syksyn Kirjallisuusterapia-lehdessä huutoa, kauhua ja kirjallisuusterapian voimaa

Syksyn Kirjallisuusterapia-lehdellä, Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n 40-vuotisjuhlavuoden toisella lehdellä, ei ole viime vuosina totuttuun tapaan yhtä selkeää teemaa. Sen sijaan lehti tarjoaa monenlaisia näkökulmia ja uusia avauksia kirjallisuusterapian kenttään. Se kuvaa kirjallisuusterapian monipuolisuutta, joustavuutta ja käyttökelpoisuutta monissa eri yhteyksissä. Tämä toivottavasti inspiroi soveltamaan kirjallisuusterapiaa itselle tärkeille alueille tai katsomaan maailmaa ja kirjallisuusterapian mahdollisuuksia ennakkoluulottomasti ja uusin silmin – kuitenkin muistaen kirjallisuusterapialle tärkeät vastuullisuuden ja turvallisuuden elementit.

Lehdessä haastateltavat Jaana Huldén, Merja Kauppinen ja Linnea Alho suuntaavat katsetta kirjallisuusterapian tulevaisuuteen ja uusiin mahdollisiin aluevalloituksiin. Juhani Ihanus ankkuroi kirjallisuusterapiaa kiintymyssuhteiden kenttään. Lehdessä etsitään yhteyksiä huutamisen ja kirjallisuusterapian välille sekä kauhukirjallisuuden ja mecha-animen mahdollisuuksia tunteiden kohtaamisessa.

Aija Andersson johdattaa lukijat artikkelissaan ainutlaatuiselle lukumatkalle, elämään vakavan sairauden ja kuoleman odotuksen kanssa. Koen suurta kiitollisuutta saadessani olla kirjallisuusterapeuttisen ulottuvuuden osalta ohjaamassa tätä matkaa, joka todistaa vavahduttavalla tavalla kirjoittamisen voimasta. Anderssonin runokokoelma Amputaatio on ilmestynyt syyskuussa ja toinen kokelma, Eutanasia, ilmestyy alkuvuodesta 2022.

Antoisia sekä lohtua ja voimaa tuovia lukuhetkiä!

Huutaminen ja kirjoittaminen Helsingin kirjamessuilla

Helsingin kirjamessuilla 29.10.2021

klo 11 Kultti-lavalla Kirjallisuusterapia-lehden esittelyssä

Yliopistonopettaja, kirjallisuusterapiaohjaaja Kaisla Suvanto kertoo aiheesta

Huutaminen ja kirjoittaminen – toisiaan vahvistavat menetelmät?

Lämpimästi tervetuloa!

Runokokoelma Amputaatio on julkaistu

Aija Anderssonin runokokoelma Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) on ilmestynyt. Kokoelman runot kuvaavat vakavaa sairastumista, vammautumista ja kuoleman odotusta mutta myös elämää sen monissa väreissä. Kokoelma on syntynyt osin kirjallisuusterapiaprosessin myötä.

Runokokoelmasta lisää näillä sivuilla kohdassa Kuulumisia.

Ja katsot vastavaloon. Runot vakavan sairastumisen ja vammautumisen tukena

Asiakkaani Aija Anderssonin runokokoelman Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) ilmestyminen tämän  syyskuun aikana on iso ilo ja juhlan aihe, vaikka sen aiheet vievät raskaisiin teemoihin, vakavan sairauden, vammautumisen ja kuoleman odotuksen äärelle. Kokoelma on syntynyt osin kirjallisuusterapiaprosessin myötä, osin kirjoittajakursseilla ja osin itsekseen kirjoittaen. Andersson on  äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja ja runoblogisti.

Andersson johdattaa runoteoksessaan meidät ainutlaatuiselle lukumatkalle, elämään vakavan sairauden ja kuoleman odotuksen kanssa sekä hetkiin ennen ja jälkeen jalan amputaation. Myös kuntoutumisen kärsivällisyyden ja kärsimättömyyden hetket ovat tallentuneet runoihin. Kokoelman teemat laajenevat yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin ja yhteisöllisyyden kaipuuseen. Sairaudelle löytyy ymmärrystä solujen luonteesta.

Koen suurta kiitollisuutta saadessani olla kirjallisuusterapeuttisen ulottuvuuden osalta ohjaamassa tätä matkaa, joka todistaa vavahduttavalla tavalla kirjoittamisen voimasta. Kuinka monta kertaa olemmekaan vaikean hetken tai aiheen kohdalla todenneet: tästä voisi kirjoittaa runon. Ja Andersson on kirjoittanut.

Runokokoelman kansikuva on oivaltava: juuresta katkaistu puu. Jäljelle jäänyt kanto on kuitenkin vahva ja sen reunoilta nousee elämän vihreys. Katkaistu runko osoittaa ylöspäin, metsään. Sen voi nähdä menneisyytenä tai tulevana, miten kukakin haluaa. Kansikuva johdattaa hyvin kokoelman sisältöön, jossa vaikea kokemus ja uskallus sen työstämiseen kääntyvät tuskaisten vaiheiden jälkeen voimaksi ja elämänviisaudeksi.

Kirjoittajan voimavara on tosiasioiden ja tunteiden kohtaamisen rohkeuden ja tarkkanäköisyyden lisäksi huumori. Vaikea asia on usein mahdollista kohdata etäännyttävän huumorin keinoin, kuten vaikkapa runossa ”Invalidin iltarukous” tai ”Kasvatuskeskustelu”.

Kasvatuskeskustelu

(viikko ennen amputaatiota)

Kuule elämän alkusolu,

Mitä oikein teet täällä?
Ei tämä ole sinun paikkasi.
Sinun kuuluu järjestää alkioita,
ei leesioida korkeimman graduksen lonkeroita
niin kuin alien.
Kaikki me tiedämme, että
olet tosi taitava.
Osaat muuttua
miksi tahansa kudokseksi.
Mutta sinun kuuluu tehdä se siksi, että loisit elämää
ja että loisit lapsen.
Olet ihan väärässä ajassa!
Ei tänne voi tulla tällä tavalla
kasvamaan,
aikuiseen.
Eikä kantasoluilla ole asiaa
kuoleman tontille.
Kuoleman pitää itse antaa tehdä
oma tehtävänsä,
valita aika,
ja paikka.

Sen verran vakava rike tämä nyt on,
että tästä tulee sinulle Wilma-merkintä.

1 uusi tuntimerkintä
Opettajan kommentti:
Ilman lupaa väärässä paikassa.
Käyty kasvatuksellinen keskustelu.
Juttelettehan asiasta vielä kotona.

 

Andersson on kirjoittanut kokemuksistaan myös artikkelin, joka ilmestyy Kirjallisuusterapia-lehdessä loka-marraskuun taitteessa. Hän kertoo artikkelin kirjoittamisen olleen hänelle voimauttava kokemus, tähänastisen kirjallisuusterapiamatkan kooste, joka teki kirjoittamisen merkityksen hänelle itselleenkin entistä kirkkaammin näkyväksi.

Runon keinoin on mahdollista löytää sanat tunteille ja kokemuksille, joille ei arkikielessä ole sanoja.

 

Uudelleenkirjoittettu. Kokemus yksilöllisestä kirjallisuusterapiaprosessista

Uudelleenkirjoitettu

Terapiassa löysin vahvuuteni

Linda K.

”Aloitan kirjallisuusterapiassa.” Näin kerroin ystävälleni ja tunsin pienen ylevyyden tunteen sisimmässäni. Nyt ajateltuna tämä lähinnä naurattaa, sillä mielikuvani sain heittää romukoppaan. Mielikuvissani luimme klassikoiksi muodostuneita teoksia ja käsittelimme niiden aiheita älykkäin sanankääntein, toisinaan tuotin mieltä sykähdyttäviä tekstejä ja terapeuttini taputti käsiään yhteen. Nyt voin tuota kuvitelmaa jo katsoa etäämmältä ja kiittää itseäni mahtavasta mielikuvituksesta ja samalla pyöräyttää silmiäni teatraalisuudelleni.

Terapeuttini sohvalla istuessani nopeasti huomasin, että todellisen työn joudunkin itse tekemään. Mielen syövereistä pulppuavat muistot, kokemukset ja ajatukset käsiteltiin siinä tahdissa kuin se kulloinkin minulle oli tärkeää ja niillä menetelmillä, jotka minua puhuttelivat. Terapeuttini osasi ojentaa oikeat työkalut ja esittää oikeat kysymykset, haastaa omia ajatusmallejani ja rohkaisi tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. En saanutkaan valmiita vastauksia ja neuvoja enkä löytänytkään itseäni mielikuvani kaltaisesta tilanteesta. Ymmärsin, että siinä sohvalla muokkaankin oman elämäni käsikirjoitusta, en käsittelekään muiden klassikkotekstejä, vaan luon omani.

Sainhan minä senkin hetken, kun klassikkoteos kaivettiin hyllystä! Sinä kyseisenä päivänä oli äärimmäisen väsynyt enkä jaksanut puhua. Kuin pienelle lapselle terapeuttini luki minulle tarinoita Kalevalasta, miten maailma syntyi ja mikä oli Ainon kohtalo tarinassa. Miten oudolta se tuntui, että toinen lukee nyt aikuiselle ihmiselle. Tämä oli kuitenkin itselleni merkityksellinen hetki, sillä se oli samaan aikaan turvallisuutta tuova, mutta samalla koin itseni haavoittuvaiseksi. Löysin Ainon tarinan avulla oivalluksia ja saimme väsyneeseen mieleeni puhallettua eloa. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, miksei aikuisille lueta enemmänkin iltasatuja. Tarinalla, runolla tai millä vain tekstillä voi olla voimauttava vaikutus ja se voi sanottaa sisällä jotain sellaista, mitä itse ei vielä osaa.

Olen saanut rohkeutta tarttua itsekin kynään ja löytänyt itselleni kanavan, jonka kautta voin purkaa tuntemuksiani sanoiksi. Kynä antaa minulle mahdollisuuden muotoilla kipuni paperille. Sanat purkavat kirjain kerrallaan mieleni umpisolmuja, ja saan vapauden muotoilla tunnot siihen muotoon kuin itse haluan. Kynä on työkalu, jolla voin keskustella sisimpäni kanssa tai heittää vapaaksi maailmalle jotain sellaista, johon joku toinen saa tunneyhteyden.

Ovatpa sanat kirjoitettuja tai lausuttuja, on niillä suuri voima. Tämän voiman olen omassa terapiassani löytänyt ja siitä olen erittäin kiitollinen. Suuri voima vaatii viisautta, ja lupaan käyttää tätä voimaa vain hyvään.

Terapia on ollut minulle kuin pyyhekumi. Elämäni varrella olen mieleeni tiukoin, tummin tikkukirjaimin kirjannut osaamattomuuteni, tyhmyyteni ja ulkopuolisuuteni. Pyyhekumin lailla terapia on tämän tekstin pyyhkinyt mieleni paperilta. Eihän se teksti kokonaan katoa, mutta sen päälle olen saanut pehmein, kauniin kirjaimin kirjata kyvykkyyteni ja älykkyyteni, olen tehnyt itseni näkyväksi, itselleni.

Teksti on julkaistu alun perin 11.5.2021 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen verkkosivuilla www.kirjallisuusterapia.net

Kuva Linda K.

Mustasaaressa kirjoitetaan taas kesällä

Kirjoitan itselleni saaren

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille

Ke 4.8., to 5.8., ke 11.8. ja to 12.8.2021 klo 16.15–19.30

Mustasaaren toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla

Saareen sopivina teemoina pohdimme muun muassa seuraavia: Millainen on minun mieleni saari? Onko se turvapaikkani ja energianlähteeni vai taistelukenttäni ja aikarosvoni? Liplattelevatko sen rannoilla kevyet laineet ja virkistävät myrskyt sopivassa suhteessa? Millainen menneisyys saarellani on?  Miten kehitän saartani ja millaisena haluan nähdä sen tulevaisuuden?

Tule nauttimaan Mustasaaren luonnonkauniista merellisestä ilmapiiristä ja tutkimaan itseäsi ja elämääsi lukemisen ja kirjoittamisen sekä niistä viriävien keskustelujen innoittamana.

Lue lisää esitteestä

Lämpimästi tervetuloa kuulostelemaan, mitä mielesi saarelle kuuluu!

Vaellus halki poltetun mielen

Vaellus halki poltetun mielen

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. Helsinki: WSOY, 2020.

Kirja on kunnianosoitus naisille ja palalle naisten vaiettua historiaa. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa kertoo paitsi vaelluksesta poikki poltetun Lapin myös halki poltetun mielen ja moninaisen tunteiden kirjon.

Kuten aiemmissakin romaaneissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti Kinnunen osoittaa olevansa ihmismielen hienovireisten vivahteiden taitava kuvaaja. Tässäkin romaanissa pieni ihminen saa vahvan äänen.

Autolastillinen naisia pääsee Lapin sodan jälkimainingeissa myötämielisen autonkuljettajan ansiosta Pohjois-Norjasta Suomen käsivarren puolelle. He ovat lähteneet saksalaisten mukaan kuka mistäkin syystä, kuka työn, kuka rakkauden tai seikkailun perään. Kirja alkaa naisten kokemuksista norjalaisten sotavankeina sen jälkeen, kun saksalaiset ovat jättäneet heidät oman onnensa nojaan.

Autolla käsivarteen kuskatuista naisista viisi päättää lähteä kävelemään kotia kohti sen sijaan, että jäisi odottamaan, mikä on sodassa saksalaisten puolella työskennelleiden halveksittujen naisten, tyskertøser, kohtalo.

Viisi naista vaeltaa päät paljaiksi kerittyinä ja kengät riekaleina, tutustuu toisiinsa, uskoutuu ja alkaa luottaa kanssasisariinsa, kukin omaan tahtiinsa. Irene, Aili, Katri, Veera ja Siiri. Yksi on sairaanhoitaja, toinen pienen kylän paikallinen kylähuora, kolmas äidin paikan perheessä ottanut nuori nainen. Päähenkilön roolin saa Irene, urkurin rouva, vaikkakin näkökulma vaihtuu välillä myös muiden naisten tunnelmiin.

Aiemmin miesten määrittelemät naiset ovat vaeltaessaan oman elämänsä subjekteja, päättäjiä ja tasa-arvoisia. Äärimmäisen ankarissa oloissa, ojanpenkoilla ja räjähdysalttiissa bunkkereissa nukkuessaankin heillä on vapaus.

Kinnusen kerronta on taitavaa ja niukkuudessaan vaikuttavaa. Yksi pieni lause saattaa avata laajat näkymät niin historiallisiin tapahtumiin kuin ihmisen mieleen. Ulkoisten tapahtumien kerronta leikkautuu luontevasti muistoihin lemmenhetkistä ja silvotuista saksalaisnuorukaisista kuin myös ajasta ennen saksalaisten mukaan lähtemistä – Irenen kohdalla väljähtäneeseen parisuhteeseen ja välit arvoituksellisesta syystä katkaisseeseen poikaan.

Naisten mielessä väikkyy myös tulevaisuus. Irene pohtii, miten voi palata miehensä luo ja haluaako ylipäänsä palata suhteeseen, josta puuttuu kohtaaminen. Entä mitä tapahtuu, kun yhden kulkijan jalat eivät enää kanna ja muiden täytyy jatkaa matkaa?

Naisten matkalla kohtaamat tilanteet ja heidän näkemänsä poltetut talot, pystyssä törröttävät uuninmuurit ja jalkojen alla räjähtävien miinojen pelko paitsi valottavat sodan julmuutta ja sattumanvaraisuutta myös antavat symboleja tunteille. Kohtaamisista koskettavimpia on hetki vanhan naisen kanssa. Vanhus paistaa kulkijoille leipää uunissa, joka on ainoana jäljellä hävitetystä talosta. Kaikki on viety, mutta hänellä on käsissään jäljellä taito sekoittaa jauhot, suola ja vesi juuri oikeaan suhteeseen ja muotoilla juuri oikeanlaiset rieskat.

Kulkijoiden tunteet vaihtelevat. Mitä väsyneemmiksi ja kipeämmiksi jalat käyvät ja ohuemmiksi kengät hiutuvat, sitä enemmän tuskan ja epätoivon takaa alkaa löytyä läsnäolon taitoa.

Tai ehkä tämä oli hänen oma helvettinsä: ikuinen vaellus pitkin aarniometsissä kiemurtelevaa pientä tietä. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.

Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa. Kukaan ei tarvinnut häntä juuri nyt, eikä hänen tarvinnut kiirehtiä mihinkään tai muistaa tehdä jotain, jonka oli luvannut hoitavansa.

Kirjallisuusterapeuttisesti ajatellen romaani avaa paljon mahdollisuuksia. Erilaiset naiset antavat lukijoille kukin omanlaisensa samastumispinnan. Lukijoille voisi antaa tehtäväksi kirjoittaa jatkoa kunkin naisen tarinalle: Mitä Irene päättää paluusta miehensä luo? Miten viimeisillään raskaana oleva Katri otetaan vastaan perheessään ja tiukan uskonnollisessa yhteisössään? Jatkaako kylähuorana toiminut Veera ammatissaan vai löytääkö elämäänsä uuden suunnan? Entä miten sinä selviäisit vastaavanlaisesta matkasta? Mitä se saisi sinut tuntemaan ja kohtaamaan? Mikä on oman elämäsi korpivaellus?

 

Kirjallisuusterapia-lehdessä luonto herää ja herättää

Kevään 2021 Kirjallisuusterapia-lehti kutsuu luonnon äärelle – havahtumaan, ihmettelemään, kohtaamaan  ja voimaantumaan. Se on ilo esitellä näin Kirjan ja ruusun päivänä.

Antiikin Kreikasta lähtöisin oleva biofilia-käsite tarkoittaa rakkautta elämää ja kaikkea elävää kohtaan. Sen mukaan ihminen tuntee sisäsyntyistä tarvetta olla luonnossa, sen osana. Sanaa käytti psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm (1964) kirjassaan The heart of man (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967). Myöhemmin sen otti käyttöönsä sosiobiologi Edward O. Wilson, jonka mukaan yhteys luontoon on universaali, kulttuurista tai yksilön persoonasta riippumaton perustarve, joka on syntynyt kehityshistoriamme myötä (ks. esim. Wilson 2016).

Koronaviruspandemian aikana luonnon merkitys on monelle noussut huomattavasti. Luonto toimii mitä parhaimpana vastapainona ruudun tuijottamiselle, etätyölle ja paljolle sisällä oleilulle. Luonto elvyttää ja antaa uusia näkökulmia sekä toivoa tässä epävarmuuden kyllästämässä ajassa. Kirjallisuusterapian vieminen luontoon tuo toimintaan arvokkaita ulottuvuuksia, ja luonnon elementit auttavat ihmistä ymmärtämään itseään ja voimaan paremmin. Luonnosta löytyy symboleja ja metaforia tunteille.

Juhani Ihanuksen artikkeli ”Sanoja juurilleen” valottaa kiinnostavasti ekofilosofiaa, ekopsykologiaa, ekoterapioita ja ekopoetiikkaa. Tutkija Henna Laininen kertoo ohjaamistaan ilmastoahdistusta käsittelevistä kirjoittavista ryhmistä ja ympäristökasvattaja Milla Tuormaa työstään ja kokemuksistaan luonnon hoitavasta voimasta. Pirjo Suvilehto kertoo kehittämästään eläinkirjallisuusterapiasta ja Sanna Sutela lukukoiratoiminnasta.

Omassa artikkelissani ”Pärskeet pirstovat pelot palasiksi” kerron kokemuksistani kirjallisuusterapian viemisestä luonnon helmaan ja sen voimauttavista vaikutuksista. Mukana ovat niin elvyttävät kirjoitushetket lähiluonnossa Helsingin Keskuspuiston reunalla kuin sykähdyttävät hetket Kreetalla vuorten ja turkoosinsinisen meren syleilyssä, unohtamatta iki-ihanaa Mustasaarta Helsingin kupeessa.

Lehdessä esitellään myös luonnon hyvää vaikutusta käsitteleviä kirjoja, joista löytyy ainesta niin kirjallisuusterapiaohjaajan työkalupakkiin kuin kenen tahansa omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneen kirjahyllyyn. Mukana on niin aikuisille kuin lapsillekin soveltuvia kirjoja.

Lisäksi ääneen pääsevät muun muassa Pirjo ja Pekka Arvolan iki-ihanat Väiski-kuvakirjat ja Anne Tarsalaisen koskettava omakohtainen Ettet unohtaisi nimeäsi. Heli Hulmin Kirkas hetki vie novellien muodossa tärkeisiin muistoihin ja Viivi Rantasen Sarjakuvaterapiaa sarjakuvan muodossa mielen kuntoutumisen maailmaan.

Antoisia lukuhetkiä, ehkä luonnon ääressä sitten, kun aurinko pääsee taas pilkistämään keväisen räntäsateen jälkeen!

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lähteet:

Fromm, Erich (1964) The heart of man. Its genius for good and evil. NY: Harper & Row. (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967)

Wilson, Edward O. (2016) Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee. Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books.

Suomenlinnan kirjallisuusterapiapäivä

Tarinoiden mieli

Kirjallisuusterapia ja rakkauden monet kasvot

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys 40 v.

22.10.2021 Suomenlinna klo 9.30-20.00

Tarinat yhdistävät, lohduttavat ja eheyttävät. Tule Suomenlinnan merimaisemiin herkistymään rakkauden ja taiteen äärelle, kuuntelemaan uusinta tietoa kiintymyssuhteista ja kokemaan liikkeen voima.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen www.kirjallisuusterapia.net

ESITE Tarinoiden mieli 2021