Runokokoelma Amputaatio on julkaistu

Aija Anderssonin runokokoelma Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) on ilmestynyt. Kokoelman runot kuvaavat vakavaa sairastumista, vammautumista ja kuoleman odotusta mutta myös elämää sen monissa väreissä. Kokoelma on syntynyt osin kirjallisuusterapiaprosessin myötä.

Runokokoelmasta lisää näillä sivuilla kohdassa Kuulumisia.

Ja katsot vastavaloon. Runot vakavan sairastumisen ja vammautumisen tukena

Asiakkaani Aija Anderssonin runokokoelman Amputaatio (Kulttuurivihkot 2021) ilmestyminen tämän  syyskuun aikana on iso ilo ja juhlan aihe, vaikka sen aiheet vievät raskaisiin teemoihin, vakavan sairauden, vammautumisen ja kuoleman odotuksen äärelle. Kokoelma on syntynyt osin kirjallisuusterapiaprosessin myötä, osin kirjoittajakursseilla ja osin itsekseen kirjoittaen. Andersson on  äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja ja runoblogisti.

Andersson johdattaa runoteoksessaan meidät ainutlaatuiselle lukumatkalle, elämään vakavan sairauden ja kuoleman odotuksen kanssa sekä hetkiin ennen ja jälkeen jalan amputaation. Myös kuntoutumisen kärsivällisyyden ja kärsimättömyyden hetket ovat tallentuneet runoihin. Kokoelman teemat laajenevat yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin ja yhteisöllisyyden kaipuuseen. Sairaudelle löytyy ymmärrystä solujen luonteesta.

Koen suurta kiitollisuutta saadessani olla kirjallisuusterapeuttisen ulottuvuuden osalta ohjaamassa tätä matkaa, joka todistaa vavahduttavalla tavalla kirjoittamisen voimasta. Kuinka monta kertaa olemmekaan vaikean hetken tai aiheen kohdalla todenneet: tästä voisi kirjoittaa runon. Ja Andersson on kirjoittanut.

Runokokoelman kansikuva on oivaltava: juuresta katkaistu puu. Jäljelle jäänyt kanto on kuitenkin vahva ja sen reunoilta nousee elämän vihreys. Katkaistu runko osoittaa ylöspäin, metsään. Sen voi nähdä menneisyytenä tai tulevana, miten kukakin haluaa. Kansikuva johdattaa hyvin kokoelman sisältöön, jossa vaikea kokemus ja uskallus sen työstämiseen kääntyvät tuskaisten vaiheiden jälkeen voimaksi ja elämänviisaudeksi.

Kirjoittajan voimavara on tosiasioiden ja tunteiden kohtaamisen rohkeuden ja tarkkanäköisyyden lisäksi huumori. Vaikea asia on usein mahdollista kohdata etäännyttävän huumorin keinoin, kuten vaikkapa runossa ”Invalidin iltarukous” tai ”Kasvatuskeskustelu”.

Kasvatuskeskustelu

(viikko ennen amputaatiota)

Kuule elämän alkusolu,

Mitä oikein teet täällä?
Ei tämä ole sinun paikkasi.
Sinun kuuluu järjestää alkioita,
ei leesioida korkeimman graduksen lonkeroita
niin kuin alien.
Kaikki me tiedämme, että
olet tosi taitava.
Osaat muuttua
miksi tahansa kudokseksi.
Mutta sinun kuuluu tehdä se siksi, että loisit elämää
ja että loisit lapsen.
Olet ihan väärässä ajassa!
Ei tänne voi tulla tällä tavalla
kasvamaan,
aikuiseen.
Eikä kantasoluilla ole asiaa
kuoleman tontille.
Kuoleman pitää itse antaa tehdä
oma tehtävänsä,
valita aika,
ja paikka.

Sen verran vakava rike tämä nyt on,
että tästä tulee sinulle Wilma-merkintä.

1 uusi tuntimerkintä
Opettajan kommentti:
Ilman lupaa väärässä paikassa.
Käyty kasvatuksellinen keskustelu.
Juttelettehan asiasta vielä kotona.

 

Andersson on kirjoittanut kokemuksistaan myös artikkelin, joka ilmestyy Kirjallisuusterapia-lehdessä loka-marraskuun taitteessa. Hän kertoo artikkelin kirjoittamisen olleen hänelle voimauttava kokemus, tähänastisen kirjallisuusterapiamatkan kooste, joka teki kirjoittamisen merkityksen hänelle itselleenkin entistä kirkkaammin näkyväksi.

Runon keinoin on mahdollista löytää sanat tunteille ja kokemuksille, joille ei arkikielessä ole sanoja.

 

Uudelleenkirjoittettu. Kokemus yksilöllisestä kirjallisuusterapiaprosessista

Uudelleenkirjoitettu

Terapiassa löysin vahvuuteni

Linda K.

”Aloitan kirjallisuusterapiassa.” Näin kerroin ystävälleni ja tunsin pienen ylevyyden tunteen sisimmässäni. Nyt ajateltuna tämä lähinnä naurattaa, sillä mielikuvani sain heittää romukoppaan. Mielikuvissani luimme klassikoiksi muodostuneita teoksia ja käsittelimme niiden aiheita älykkäin sanankääntein, toisinaan tuotin mieltä sykähdyttäviä tekstejä ja terapeuttini taputti käsiään yhteen. Nyt voin tuota kuvitelmaa jo katsoa etäämmältä ja kiittää itseäni mahtavasta mielikuvituksesta ja samalla pyöräyttää silmiäni teatraalisuudelleni.

Terapeuttini sohvalla istuessani nopeasti huomasin, että todellisen työn joudunkin itse tekemään. Mielen syövereistä pulppuavat muistot, kokemukset ja ajatukset käsiteltiin siinä tahdissa kuin se kulloinkin minulle oli tärkeää ja niillä menetelmillä, jotka minua puhuttelivat. Terapeuttini osasi ojentaa oikeat työkalut ja esittää oikeat kysymykset, haastaa omia ajatusmallejani ja rohkaisi tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. En saanutkaan valmiita vastauksia ja neuvoja enkä löytänytkään itseäni mielikuvani kaltaisesta tilanteesta. Ymmärsin, että siinä sohvalla muokkaankin oman elämäni käsikirjoitusta, en käsittelekään muiden klassikkotekstejä, vaan luon omani.

Sainhan minä senkin hetken, kun klassikkoteos kaivettiin hyllystä! Sinä kyseisenä päivänä oli äärimmäisen väsynyt enkä jaksanut puhua. Kuin pienelle lapselle terapeuttini luki minulle tarinoita Kalevalasta, miten maailma syntyi ja mikä oli Ainon kohtalo tarinassa. Miten oudolta se tuntui, että toinen lukee nyt aikuiselle ihmiselle. Tämä oli kuitenkin itselleni merkityksellinen hetki, sillä se oli samaan aikaan turvallisuutta tuova, mutta samalla koin itseni haavoittuvaiseksi. Löysin Ainon tarinan avulla oivalluksia ja saimme väsyneeseen mieleeni puhallettua eloa. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, miksei aikuisille lueta enemmänkin iltasatuja. Tarinalla, runolla tai millä vain tekstillä voi olla voimauttava vaikutus ja se voi sanottaa sisällä jotain sellaista, mitä itse ei vielä osaa.

Olen saanut rohkeutta tarttua itsekin kynään ja löytänyt itselleni kanavan, jonka kautta voin purkaa tuntemuksiani sanoiksi. Kynä antaa minulle mahdollisuuden muotoilla kipuni paperille. Sanat purkavat kirjain kerrallaan mieleni umpisolmuja, ja saan vapauden muotoilla tunnot siihen muotoon kuin itse haluan. Kynä on työkalu, jolla voin keskustella sisimpäni kanssa tai heittää vapaaksi maailmalle jotain sellaista, johon joku toinen saa tunneyhteyden.

Ovatpa sanat kirjoitettuja tai lausuttuja, on niillä suuri voima. Tämän voiman olen omassa terapiassani löytänyt ja siitä olen erittäin kiitollinen. Suuri voima vaatii viisautta, ja lupaan käyttää tätä voimaa vain hyvään.

Terapia on ollut minulle kuin pyyhekumi. Elämäni varrella olen mieleeni tiukoin, tummin tikkukirjaimin kirjannut osaamattomuuteni, tyhmyyteni ja ulkopuolisuuteni. Pyyhekumin lailla terapia on tämän tekstin pyyhkinyt mieleni paperilta. Eihän se teksti kokonaan katoa, mutta sen päälle olen saanut pehmein, kauniin kirjaimin kirjata kyvykkyyteni ja älykkyyteni, olen tehnyt itseni näkyväksi, itselleni.

Teksti on julkaistu alun perin 11.5.2021 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen verkkosivuilla www.kirjallisuusterapia.net

Kuva Linda K.

Mustasaaressa kirjoitetaan taas kesällä

Kirjoitan itselleni saaren

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille

Ke 4.8., to 5.8., ke 11.8. ja to 12.8.2021 klo 16.15–19.30

Mustasaaren toimintakeskuksessa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla

Saareen sopivina teemoina pohdimme muun muassa seuraavia: Millainen on minun mieleni saari? Onko se turvapaikkani ja energianlähteeni vai taistelukenttäni ja aikarosvoni? Liplattelevatko sen rannoilla kevyet laineet ja virkistävät myrskyt sopivassa suhteessa? Millainen menneisyys saarellani on?  Miten kehitän saartani ja millaisena haluan nähdä sen tulevaisuuden?

Tule nauttimaan Mustasaaren luonnonkauniista merellisestä ilmapiiristä ja tutkimaan itseäsi ja elämääsi lukemisen ja kirjoittamisen sekä niistä viriävien keskustelujen innoittamana.

Lue lisää esitteestä

Lämpimästi tervetuloa kuulostelemaan, mitä mielesi saarelle kuuluu!

Vaellus halki poltetun mielen

Vaellus halki poltetun mielen

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani. Helsinki: WSOY, 2020.

Kirja on kunnianosoitus naisille ja palalle naisten vaiettua historiaa. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa kertoo paitsi vaelluksesta poikki poltetun Lapin myös halki poltetun mielen ja moninaisen tunteiden kirjon.

Kuten aiemmissakin romaaneissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti Kinnunen osoittaa olevansa ihmismielen hienovireisten vivahteiden taitava kuvaaja. Tässäkin romaanissa pieni ihminen saa vahvan äänen.

Autolastillinen naisia pääsee Lapin sodan jälkimainingeissa myötämielisen autonkuljettajan ansiosta Pohjois-Norjasta Suomen käsivarren puolelle. He ovat lähteneet saksalaisten mukaan kuka mistäkin syystä, kuka työn, kuka rakkauden tai seikkailun perään. Kirja alkaa naisten kokemuksista norjalaisten sotavankeina sen jälkeen, kun saksalaiset ovat jättäneet heidät oman onnensa nojaan.

Autolla käsivarteen kuskatuista naisista viisi päättää lähteä kävelemään kotia kohti sen sijaan, että jäisi odottamaan, mikä on sodassa saksalaisten puolella työskennelleiden halveksittujen naisten, tyskertøser, kohtalo.

Viisi naista vaeltaa päät paljaiksi kerittyinä ja kengät riekaleina, tutustuu toisiinsa, uskoutuu ja alkaa luottaa kanssasisariinsa, kukin omaan tahtiinsa. Irene, Aili, Katri, Veera ja Siiri. Yksi on sairaanhoitaja, toinen pienen kylän paikallinen kylähuora, kolmas äidin paikan perheessä ottanut nuori nainen. Päähenkilön roolin saa Irene, urkurin rouva, vaikkakin näkökulma vaihtuu välillä myös muiden naisten tunnelmiin.

Aiemmin miesten määrittelemät naiset ovat vaeltaessaan oman elämänsä subjekteja, päättäjiä ja tasa-arvoisia. Äärimmäisen ankarissa oloissa, ojanpenkoilla ja räjähdysalttiissa bunkkereissa nukkuessaankin heillä on vapaus.

Kinnusen kerronta on taitavaa ja niukkuudessaan vaikuttavaa. Yksi pieni lause saattaa avata laajat näkymät niin historiallisiin tapahtumiin kuin ihmisen mieleen. Ulkoisten tapahtumien kerronta leikkautuu luontevasti muistoihin lemmenhetkistä ja silvotuista saksalaisnuorukaisista kuin myös ajasta ennen saksalaisten mukaan lähtemistä – Irenen kohdalla väljähtäneeseen parisuhteeseen ja välit arvoituksellisesta syystä katkaisseeseen poikaan.

Naisten mielessä väikkyy myös tulevaisuus. Irene pohtii, miten voi palata miehensä luo ja haluaako ylipäänsä palata suhteeseen, josta puuttuu kohtaaminen. Entä mitä tapahtuu, kun yhden kulkijan jalat eivät enää kanna ja muiden täytyy jatkaa matkaa?

Naisten matkalla kohtaamat tilanteet ja heidän näkemänsä poltetut talot, pystyssä törröttävät uuninmuurit ja jalkojen alla räjähtävien miinojen pelko paitsi valottavat sodan julmuutta ja sattumanvaraisuutta myös antavat symboleja tunteille. Kohtaamisista koskettavimpia on hetki vanhan naisen kanssa. Vanhus paistaa kulkijoille leipää uunissa, joka on ainoana jäljellä hävitetystä talosta. Kaikki on viety, mutta hänellä on käsissään jäljellä taito sekoittaa jauhot, suola ja vesi juuri oikeaan suhteeseen ja muotoilla juuri oikeanlaiset rieskat.

Kulkijoiden tunteet vaihtelevat. Mitä väsyneemmiksi ja kipeämmiksi jalat käyvät ja ohuemmiksi kengät hiutuvat, sitä enemmän tuskan ja epätoivon takaa alkaa löytyä läsnäolon taitoa.

Tai ehkä tämä oli hänen oma helvettinsä: ikuinen vaellus pitkin aarniometsissä kiemurtelevaa pientä tietä. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.

Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa. Kukaan ei tarvinnut häntä juuri nyt, eikä hänen tarvinnut kiirehtiä mihinkään tai muistaa tehdä jotain, jonka oli luvannut hoitavansa.

Kirjallisuusterapeuttisesti ajatellen romaani avaa paljon mahdollisuuksia. Erilaiset naiset antavat lukijoille kukin omanlaisensa samastumispinnan. Lukijoille voisi antaa tehtäväksi kirjoittaa jatkoa kunkin naisen tarinalle: Mitä Irene päättää paluusta miehensä luo? Miten viimeisillään raskaana oleva Katri otetaan vastaan perheessään ja tiukan uskonnollisessa yhteisössään? Jatkaako kylähuorana toiminut Veera ammatissaan vai löytääkö elämäänsä uuden suunnan? Entä miten sinä selviäisit vastaavanlaisesta matkasta? Mitä se saisi sinut tuntemaan ja kohtaamaan? Mikä on oman elämäsi korpivaellus?

 

Kirjallisuusterapia-lehdessä luonto herää ja herättää

Kevään 2021 Kirjallisuusterapia-lehti kutsuu luonnon äärelle – havahtumaan, ihmettelemään, kohtaamaan  ja voimaantumaan. Se on ilo esitellä näin Kirjan ja ruusun päivänä.

Antiikin Kreikasta lähtöisin oleva biofilia-käsite tarkoittaa rakkautta elämää ja kaikkea elävää kohtaan. Sen mukaan ihminen tuntee sisäsyntyistä tarvetta olla luonnossa, sen osana. Sanaa käytti psykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm (1964) kirjassaan The heart of man (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967). Myöhemmin sen otti käyttöönsä sosiobiologi Edward O. Wilson, jonka mukaan yhteys luontoon on universaali, kulttuurista tai yksilön persoonasta riippumaton perustarve, joka on syntynyt kehityshistoriamme myötä (ks. esim. Wilson 2016).

Koronaviruspandemian aikana luonnon merkitys on monelle noussut huomattavasti. Luonto toimii mitä parhaimpana vastapainona ruudun tuijottamiselle, etätyölle ja paljolle sisällä oleilulle. Luonto elvyttää ja antaa uusia näkökulmia sekä toivoa tässä epävarmuuden kyllästämässä ajassa. Kirjallisuusterapian vieminen luontoon tuo toimintaan arvokkaita ulottuvuuksia, ja luonnon elementit auttavat ihmistä ymmärtämään itseään ja voimaan paremmin. Luonnosta löytyy symboleja ja metaforia tunteille.

Juhani Ihanuksen artikkeli ”Sanoja juurilleen” valottaa kiinnostavasti ekofilosofiaa, ekopsykologiaa, ekoterapioita ja ekopoetiikkaa. Tutkija Henna Laininen kertoo ohjaamistaan ilmastoahdistusta käsittelevistä kirjoittavista ryhmistä ja ympäristökasvattaja Milla Tuormaa työstään ja kokemuksistaan luonnon hoitavasta voimasta. Pirjo Suvilehto kertoo kehittämästään eläinkirjallisuusterapiasta ja Sanna Sutela lukukoiratoiminnasta.

Omassa artikkelissani ”Pärskeet pirstovat pelot palasiksi” kerron kokemuksistani kirjallisuusterapian viemisestä luonnon helmaan ja sen voimauttavista vaikutuksista. Mukana ovat niin elvyttävät kirjoitushetket lähiluonnossa Helsingin Keskuspuiston reunalla kuin sykähdyttävät hetket Kreetalla vuorten ja turkoosinsinisen meren syleilyssä, unohtamatta iki-ihanaa Mustasaarta Helsingin kupeessa.

Lehdessä esitellään myös luonnon hyvää vaikutusta käsitteleviä kirjoja, joista löytyy ainesta niin kirjallisuusterapiaohjaajan työkalupakkiin kuin kenen tahansa omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneen kirjahyllyyn. Mukana on niin aikuisille kuin lapsillekin soveltuvia kirjoja.

Lisäksi ääneen pääsevät muun muassa Pirjo ja Pekka Arvolan iki-ihanat Väiski-kuvakirjat ja Anne Tarsalaisen koskettava omakohtainen Ettet unohtaisi nimeäsi. Heli Hulmin Kirkas hetki vie novellien muodossa tärkeisiin muistoihin ja Viivi Rantasen Sarjakuvaterapiaa sarjakuvan muodossa mielen kuntoutumisen maailmaan.

Antoisia lukuhetkiä, ehkä luonnon ääressä sitten, kun aurinko pääsee taas pilkistämään keväisen räntäsateen jälkeen!

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lähteet:

Fromm, Erich (1964) The heart of man. Its genius for good and evil. NY: Harper & Row. (suom. Hyvän ja pahan välillä, 1967)

Wilson, Edward O. (2016) Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee. Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books.

Suomenlinnan kirjallisuusterapiapäivä

Tarinoiden mieli

Kirjallisuusterapia ja rakkauden monet kasvot

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys 40 v.

22.10.2021 Suomenlinna klo 9.30-20.00

Tarinat yhdistävät, lohduttavat ja eheyttävät. Tule Suomenlinnan merimaisemiin herkistymään rakkauden ja taiteen äärelle, kuuntelemaan uusinta tietoa kiintymyssuhteista ja kokemaan liikkeen voima.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen www.kirjallisuusterapia.net

ESITE Tarinoiden mieli 2021

Hämy Houkuttajan arvoituksen jäljillä

Pirjo Arvola ja Pekka Arvola (2021) Houkuttaja häiritsee Lammasmaata. Espoo: Mini Kustannus Oy.

– Kyse ei ole siitä, olenko minä kadottanut jotain, vaan siitä, mitä voi kadota täältä Lammasmaasta. Käsillä on erittäin huolestuttava tilanne. Näin esittäytyy etsivä Väiski Mäyris.

Hieman myöhemmin luetaan Lammasmaan keskuskaivolla Lammaskoirakeskusrötöspoliisin virallinen tiedote: ”Aina valppaisiin koirankorviimme on kantautunut huolestuttava tieto. Alueellamme hiippailee hämäräperäinen hämäräotus….”

Mini Kustannuksen kustantaman erityisnuorisonohjaaja Pirjo Arvolan ja teologian maisteri Pekka Arvolan kirjoittaman kolmannen lasten kuvakirjan nimi Houkuttaja häiritsee Lammasmaata kertoo jo paljon olennaista tarinasta. Tällä kertaa ollaan lampaiden maailmassa, joka sijaitsee edellisen kirjan Liikaa herkkuja Haukkumaassa -kirjan koirien kylän naapurissa. Päähenkilö Väiski Mäyris kulkee näiden kahden maailman välissä ja ratkaisee arvoituksen, pelastaa jälleen eläinlapset.

Tällä kertaa haasteena on Hämy Houkuttaja, joka muodostaa uhan Lammasmaalle. Hämy houkuttaa karitsoja mansikoilla, jotka on asettanut häkkikärryihin. Aikuinen tunnistaa tarinasta seksuaalisen häirinnän tai hyväksikäytön uhan, lapset uhkaa kehitysasteensa mukaan.

Sain aikanaan alakoulun opettajana toimiessani ainutlaatuisen mahdollisuuden testata tarinaa sekä erityisluokassa että yleisopetuksen elämänkatsomustiedon oppitunneilla. Koulun liepeillä oli havaittu itsensäpaljastaja, joka lapsia ja heidän vanhempiaankin hirvitti. Tämä kirjan avulla, kirjallisuusterapeuttisin keinoin, oli hyvä tilaisuus tarjota lapsille apua, helpotusta ja ymmärrystä. Sain muutamilta vanhemmilta erityiskiitosta siitä, miten hienosti koulussa osataan käsitellä vaikeaa aihetta.

Tarinassa on jälleen tunnistettavissa kansansadun hoitava rakenne: tarina on etäännytetty eläinten maailmaan, siinä lähdetään sankarin kanssa matkaan ja se loppuu onnellisesti. Matkataan synkän maiseman läpi, halki hiiltäkin mustemman korpimetsän yön kohti pelottavaa trööt-krooh-ääntä.

Tarinan voi yhdistää Hannu ja Kerttu -satuun ja noitaan herkuilla houkuttelemisineen. Paha hahmo kuitenkin näyttäytyy tässä tarinassa lopulta realistisemmassa valossa kuin kansansadun noita eikä ole yksioikoisesti paha. Tämä on ratkaistu nerokkaasti: Hämy Houkuttajalla on uniongelma, minkä vuoksi se on napannut karitsat ja laittanut ne juoksemaan ympyrää, jotta voisi laskea lampaita ja saisi unenpäästä kiinni. Houkuttaja on sairas ja saa sairauteensa hoitoa, mutta joutuu myös sovittamaan pahan tekonsa vankilassa. Paha saa palkkansa mutta samalla sairas ymmärrystä.

Koirasankari Väiski Mäyris on jälleen elementissään. Se on neuvokas mutta ei täydellinen. Se kompastuu joskus niin sanoissaan kuin reitin valinnassakin, mutta johdattaa lopulta retkueen oikeaan paikkaan. Näin jokainen lapsi saa samastua Väiskiin ja löytää toivoa siitä, että voi itse ratkaista haasteita, vaikkei kaikkea vielä maailmassa hallitsekaan.

Tarinassa on myös suoraan opettavaa osuutta, kuitenkin tarinaan luontevasti upotettuna. Alussa karitsoille opetetaan ohjeen muodossa, miten tulee toimia, jos houkuttaja tulee vastaan: ”1. Jos outo olento juttelee sinulle, älä juttele takaisin. 2. Jos outo olento houkuttelee sinua herkuilla tai tarjoaa jotain muuta mielenkiintoista, älä ota.” Ja niin edelleen. Tarinan edetessä näiden oppien perille menoa testataan karitsoilla, jolloin myös lapsilukija voi kokeilla, muistaako opit.

Kirjan kieli on selkeää, mutta ei lapsilukijaa aliarvioivaa. Mukana on pitkiäkin lauseita ja haasteena houkutteleva sanahirviö Lammaskoirakeskusrötöspoliisi. Kielellinen leikki on niin rytmillistä kuin kekseliästäkin.

Ilona Partasen kuvitus on herkän monipuolinen niin kuin edellisessäkin kirjassa. Iloiset ja synkemmät värit vaihtelevat tarinan tunnelmien mukaan. Lampaat on piirretty hauskasti toisistaan erottuviksi. Itse Hämy Houkuttaja on synkän surullinen hahmo, sopivasti sellainen, jota ei voi tunnistaa miksikään tietyksi eläinlajiksi. Se voi sekä kauhistuttaa että herättää myötätuntoa. Kirjan kansi jää harmittamaan niin kuin edellisen kirjan kohdallakin: se ei anna käsitystä kirjan monipuolisesta kuvituksesta eikä houkuta kovin tummalla taustallaan. Sinänsä kirjasarjan kannen vakioelementtien idea vasemman reunan eläinlapsineen ja iloisen Väiskin kuvineen keskellä kantta on hyvä, mutta jotain jää puuttumaan.

Suosittelen lämpimästi  Houkuttaja häiritsee Lammasmaata -kirjaa kaikkiin koteihin sekä ammattikäyttöön päiväkoteihin, alakouluihin, neuvoloihin, lastensuojeluun, lastenpsykiatriaan sekä kirjastojen kirjavinkkauksiin.

 

 

 

Marjatta, uuden ajan airut

”Marjatan otan itselleni airueksi. Hän kuuntelee rohkeasti sydämensä ääntä, astuu kohti uutta, parempaa maailmaa.” (Kalevalan kaiut -kirjallisuusterapiaryhmän osallistujan palautteesta ryhmän päätyttyä)

Tänä Kalevalan päivänä katseeni suuntautuu Marjattaan. Marjatta, nuori nainen, synnyttää Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.

Kuten Marjatta Kalevalassa olemme uuden kynnyksellä ilmastonmuutoksen ja koronaviruspandemian uhan alla. Meidän on luotava maailmaan uudenlaiset tavat elää ja kunnioittaa luontoa ja jokaista sen elementtiä arvokkaana, jos aiomme pelastua.

Pohdin seuraavassa Marjatan olemusta Tiina Piilolan väitöskirjan (2017) ja tämän populaarimman version Kalevalan naiset (2018) mukaan.

Tarinansa alussa Marjatta on ”korea kuopus”, helppoon elämään tottunut ja diivan elkeitäkin omaava nuori nainen. Hän välttää kaikkea seksuaalisuuteen ja miehiin viittaavaa – liekö kainouttaan vai onko hänessä kenties naisasianaista, esifeministiä?

Marjatta lähtee paimeneen, mikä on perinteisesti nähty miesten työnä. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja joutuu aviottoman lapsensa vuoksi huoraksi haukutuksi ja perheensä ja yhteisönsä hyljeksimäksi. Marjatta kuitenkin tietää synnyttävänsä merkittävän miehen. Hän löytää itsestään voiman lähteä yhteisöstä ja saa luonnosta voimaa selvitä eteenpäin.

Marjatan esikuvana voidaan nähdä Neitsyt Maria. Marjatta kuitenkin edustaa yksilöllisempää aikaa: hän on ainutlaatuinen ja omaa yksilöllisen minuuden. Hän on tietoinen itsestään ja tarpeistaan. Hänessä on samaa herkkyyttä kuin Kalevalan Ainossa, mutta hän on rohkeampi ilmaisemaan tuntojaan ja elämään niin kuin näkee itselleen ja lapselleen hyväksi.

Marjatta nöyrtyy tosiasioiden edessä, muuttuu koreasta kuopuksesta matalaksi neidiksi, mutta ei jää kieriskelemään itsesäälissä vaan sisuuntuu. Hän pyytää synnytykseen apua Luojalta niin kuin Ilmatar Kalevalan alussa. Apu tulee hevosen muodossa.

Hieman myöhemmin Marjatan lapsi katoaa. Äiti pyytää apua luonnolta. Aurinko auttaa häntä, kertoo, missä lapsi on – kuin konsanaan antiikin Kreikan Demeterin myytissä, jossa auringonjumala Helios kertoo äidille, missä Haadeen ryöstämä tytär on. Viesti on vahva: vastaukset ongelmiin löytyvät luonnosta.

Marjatan tarinan yhteydet antiikkiin ja Neitsyt Mariaan kertovat siitä, miten tarinaperinteet kulkevat ympäri maailman, ja toisaalta, miten Lönnrot on ollut niistä tietoinen ja käyttänyt niitä Kalevalaa kootessaan.

Vielä on yksi vastus matkalla: Ukko ylijumala kieltäytyy ristimästä ”riivattua” ja ”katalaa” eli isätöntä lasta. Väinämöinen pyydetään tuomariksi. Hän antaa ensin tylyn tuomion. Silloin tapahtuu ihme: kaksiviikkoinen lapsi alkaa puhua ja viittaa siihen, ettei Väinämöisellä ole ollut touhuissaan puhtaat jauhot pussissa vaan tämä on aiheuttanut mm. Ainon itsemurhan.

Luonnonmullistusten jälkeen Väinämöinen tunnistaa uuden kuninkaan ja ristii lapsen ”Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi”. Piilola (2017, 2018) tulkitsee tässä kohtaa, että Väinämöinen kasvaa henkisesti, ymmärtää toimineensa väärin ja häpeää.

Seuraa uusia aika. Sen voi nähdä kristinuskon tulona. Seppo Knuuttilan (ks. Piilola 2018) mukaan sen voi nähdä myös hetkenä, jolloin jumalten ja luojaheerosten myyttinen aika päättyy ja tekee tietä historiallisesti etenevälle ajalle. Piilolan tulkinnan mukaan uusi aika voisi olla myös aika, jolloin koittaa tasa-arvoisempi aika: Ainon kaltaiset naiset saavat itse päättää, kenet ottavat puolisokseen tai ottavatko ketään. Nuoret naiset eivät enää ole miesten kauppatavaraa. Heidät nähdään kokonaisina omana itsenään.

Piilolan kanssa toivon, että nyky-Marjatat tekevät työtä, jonka tarkoituksena on rakentaa tästä maailmasta parempi, armollisempi ja oikeudenmukaisempi paikka kaikille ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Kalevalan kaiut -ryhmissäni Marjatan tarina on ollut yksi puhuttelevimmista ja voimauttavimmista. Marjatan seurassa olemme ryhmissä syöneet puolukoita ja kuvitelleet puolukan matkan nilkoista helmoihin, rinnoille, suuhun ja vatsaan. Sen jälkeen osallistujat ovat saaneet kirjoittaa kokemastaan ja niistä muistoista ja tunteista, joihin tarina vie. Tarina ja harjoitus ovat saaneet heidät kunkin omalla tavallaan paitsi kuulostelemaan naiseutta myös uudistumisen ja omien voimavarojen löytämisen äärelle.

Seuraavassa ryhmässä syntynyt Marjatta-teksti, joissa synnytetään uutta: vaisto raivaa tietä uudelle ja vanha väistyy.

Puola puolukkainen (’puola’ merkitsee suomen murteissa puolukkaa)

Kylki kiitää syysauringossa,

heleä punaposki vinkkaa luokseen.

Viaton mieli ei ymmärrä, vain muotonsa hehkuu – ja vaisto vie voiton.

Mitä sitten vaikka kunnia meni ja maine kasvoi. Mitä väliä vaikka Marjattainen varttui hetkessä naiseksi. 

Kuka meistä on mittaamaan toisen onnea – tai onnettomuutta – kysymään sen hintaa?

Puolukka viitoitti Marjatan aikuiselämän polkua mutta sen suuntaa emme vielä tiedä. Ehkä Marjattainen kulkee nuoresta hehkeästä äidistä ryppyiseksi akaksi. Tai Ihmemaan Liisan peilikuvassa hän saattaisi varttua yhdessä lapsensa kanssa ja syntyä uudestaan viisaana, kekseliäänä uskottuna rakkaimmalleen. 

Polut risteilevät ja niiden varsilla kimmeltää kasteheiniä. Reitillä sinut valitaan tai sinä valitset – aivan miten vain. Puolukatkin merkitsevät ”vain” elämää, uuden alkua, joka on meille annettu elettäväksi.

(Merja 2019)

Tässä ilmastoahdistuksen kyllästämässä ajassa ja koronatestituloksia useammankin lähipiirin ihmisen kohdalla odotellessani saan Marjatan tarinasta paljon lohtua. Siinä korostuu yhteys luontoon ja vahva viesti siitä, että vastaukset ja apu löytyvät luonnosta, kun vaan osaamme nöyrtyä ja Marjatan tavoin nähdä, mikä on olennaista ja minkä eteen kannattaa taistella.

Kysymys Väinämöisen lupauksesta palata takaisin on kiehtova. Ehkei se tarkoita taantumista vaan ymmärrystä siitä, että mennyt ja uusi voivat elää rinta rinnan. Voimme elää mennyttä arvostaen ja siitä ammentaen ja samalla katsoa tulevaan luottavaisin silmin, osana luonnon kiertokulkua.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Piilola, Tiina (2017) Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities 312. Jyväskylän yliopisto.

Piilola, Tiina (2019) Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.

 

Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?