Tulen todeksi paperilla

Heli Hulmin novellikokoelma Kirkas hetki (2020, Kirjokansi) saa miettimään muistojen voimaa ja toisaalta fragmentaarisuutta, ohi kiitävien hetkien tallentamisen arvoa sekä historian siipien havinaa arjessamme, jos vaan sen haluamme kuulla.

Kokoelman kansikuva puhuttelee, Odilon Redonin maalaus Les yeux clos vuodelta 1890. Sen maalauksessa on tummahiuksinen nainen pää vinossa silmät kiinni, ehkä muistelemassa, aistimassa hetkeä, ei nautiskellen, vaan kenties raskaitakin aikoja läpi käymässä. Kuva sopii hyvin kokoelman novellien tunnelmiin, joissa vaelletaan muistoissa.

Novellien nykyhetkeksi taittuu milloin jumalanpalvelus, milloin saari ja raitiovaunu- tai automatka. Näistä tilanteista, paikoista tai matkoista, välitiloista, tarinan minän mieli ojentautuu niin omaan menneisyyteen kuin suvun tai tarinan sivuhenkilön taustaan.

Tunnelma on novelleissa rauhallinen ja viipyilevä, puhuttelevasti paikkoja ja maisemia sekä kuvattavien mielenmaisemia tutkaileva. Toisaalta joihinkin kiinnostaviin paikkoihin voisi jäädä pidemmäksikin aikaa. Niistä kutkuttaisi saada tietää vielä lisää, kuten Patmoksen saaren hylätystä turkkilaisesta hautausmaasta.

Maisemat ja vuodenajat peilaavat henkilöiden mieltä. Muutamassa novellissa kerronta äityy paikoin hieman sekavaksi: kenen näkökulmassa ja ajassa ollaankaan, kuka on kertoja, kuka minäkertoja, kenen päiväkirja tai kirje onkaan meneillään? Toisaalta novelleihin voi heittäytyä tästä välittämättä, herkän tarkasta kuvauksesta ja raikkaista kielikuvista nauttimaan.

Kirjallisuusterapian kannalta novelleista löytyy kiinnostavia ulottuvuuksia. Novelli ”Sivualttaripalvelija” kuvaa tarkasti jumalanpalvelusta, jonka sivualttaripalvelija matkaa seremonian käänteiden myötä omaan elämäntarinaansa ja kipeisiin muistoihinsa. Esirukouspyyntöjen kirjoittamisen ja lukemisen vaihe saa miettimään, mikä merkitys onkaan huolensa kirjoittamisella lyijykynällä pienelle lappuselle, luetaan se sitten ääneen tai ei. Ja mikä merkitys on saada kuulla ääneen luettuna oma huoli ja pyyntö, sellainen, jota ei ehkä ole kenellekään uskaltanut sanoa?

Voiko ääneen rukoilemista verrata runonlausuntaan, novellin sivualttaripalvelija pohtii. Saneleeko Jumala painotukset, hän jatkaa pohdintojaan. Entä mitä tekstin ulkoinen muoto kertoo kirjoittajastaan tai hänen mielentilastaan, kun rukouspyynnön pilkut ulottuvat miekkoina syvälle rivin aliseen maailmaan?

Kirjoittamisen ja tarinoiden näkökulmasta kiinnostavia ovat kokoelman viimeiset novellit. Novellissa ”Kolme T” raitiovaunu kiertää viistoa kahdeksikkoaan ja Helsinki avautuu lukijalle niin nykypäivässä kuin sodanjälkeisessä ajassa. On antoisaa lukea novellin minäkertojan elämäkerturin työstä – työstä, jota tiedän Hulmin itsekin tehneen – ja siitä, miten tarinat keriytyvät auki ja mitä ne vastaanottajassaan saavat aikaan.

Novelli ”Epektasis” puolestaan vie minäkertojaa rajalle, konkreettiselle itärajalle kirjoittajaresidenssiin ja yhtä lailla mielen rajalle, pelkoon ja luottamuksen etsimiseen. Kreikan kielen sana ’epektasis’ tarkoittaa laajentumista, Hulmin sanoin loputonta ojentumista ilman takarajaa. Novelli pohtii myös kirjoittamista, kokemusta, että kirjoittava ihminen voi tulla todeksi vain paperilla.

Erityisesti nämä kaksi viimeistä novellia näen hedelmällisiksi kirjallisuusterapian materiaaleiksi, samoin ensimmäisen, mutta sen ehkä erityisesti uskonnollisesti virittäytyneille.

Hulmin teksti on ilmavaa ja huokoista, täynnä aukkoja, mikä palvelee lukijan mielikuvitusta ja mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten kutsumisen ja ehkä sijoittamisen tekstiin. Uskon, että kirjallisuusterapiaryhmien osallistujat voivat tarttua kuka mihinkin yksittäiseen kohtaan, muistoon tai paikan tunnelmaan ja sukeltaa sitä kautta omiinsa. Novellit kannustavat myös siihen, että kirjoittaakseen ei tarvitse muistaa tarkkaan, ei koko ajanjaksoa tai tapahtumasarjaa, vaan liikkeelle voi lähteä mistä tahansa muiston kulmasta tai haparoivasta aavistuksesta.

Novelleihin on leivottu sisään katkelmia ja viitteitä kirjoittajaa puhutelleista teksteistä Eeva-Liisa Mannerista Nikos Kazantzákikseen ja Wisława Szymborskaan, joista ensimmäisestä ja viimeisestä tiedän Hulmin erityisesti pitävän.

Hulmin tekstit myös kysyvät ja kutsuvat lukijaa kysymään itseltään: Milloin rakkaudet haudataan? Eletäänkö elämä aina jälkeenpäin? Milloin rukous saa siivet?

 

 

Jo vähän vanhempi herra paikkaansa etsimässä

Hannu Niklander (2020) Tyhjää toimittamassa. Loivaa alamäkeä. Karkkila: Robustos.

Hannu Niklanderin kuudes romaani Tyhjää toimittamassa on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle historialliselle sukuromaanille Nuoriherra, jonka arvioin tammikuussa tällä sivulla. Tarina alkaa vuodesta 1929. Nuori aikuinen mies, Weijo Niklander, enemmän tai vähemmän yksi yhteen kirjailijan isä, hakee paikkaansa maailmassa.

Olennaisena elementtinä romaanissa leijuu taustalla päähenkilön isäsuhde, vaikkei isä tarinassa juuri tapahtumien tasolla esillä olekaan. Suhde isään, kauppaneuvos ja säveltäjä Alwar Niklanderiin, Rake Oy:n toimitusjohtajaan, on katkennut jo edellisessä romaanissa. Isän uusi vaimo on vienyt paikan pojalta ja tämän äidiltä. Samalla Weijo on menettänyt mahdollisuuden viettää aikaa hänelle tärkeässä ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan olennaisella tavalla rakentaneessa Salmen kartanossa Vihdin Otalammella.

Weijon elämältä on pudonnut pohja ja kadonnut suunta. Kuka hän on, jos ei tuleva kartanonherra, työväen elämää ja piikamurjujakin tunteva? Isän toiveesta erikoiseen asuun Weio kirjoitetun nimen poika vaihtaa Weijoon isää uhmatakseen – tai kenties enemmänkin itsensä löytääkseen.

Tyhjää toimittamassa poukkoilee teemasta ja kohtauksesta toiseen niin kuin päähenkilönsä elämä. Vahva, komea, kielellisesti ja taiteellisesti monilahjakas nuori mies ei löydä paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Lyhyissä kohtauksissa ollaan tiiviisti läsnä kussakin tilanteessa. Syvästi kokee myös Weijo, mutta ei saa oikein kiinni mistään. Avioliitto päättyy lyhyeen. Työpaikat ja naiset vaihtuvat. Lupaava aktiiviupseerin ura etenee katkeillen ja vastavakoilijan pesti kestää vain hetken. Viina maistuu aina alkoholistiparantolaan ja Kammion mielisairaalaan saakka.

Niklanderille tyypillinen tapa ujuttaa teksteihinsä runsaasti pieniä yksityiskohtia – tapahtumia, repliikkejä, laulun sanoja ja sanontoja – rakentaa taitavasti ajankuvaa. Laman jälkeen sodan uhka alkaa leijua ilmassa. Romaanin loppupuolella ollaankin sodassa, mikä ei sekään ole Weijolle helppo asia, jos nyt kenellekään voi olla. Ohuella viivalla piirrettyinä sivujuonteina mainitaan monen sukulaisen, ystävän ja tuttavan kohtalot ajan hampaissa ja sodan melskeissä.

Riipaiseva on Weijon rakkaus sukuun ja etenkin kaipuu tuttuihin paikkoihin, ei vain Salmelle vaan myös muiden muassa vanhempien sukujen juurille Mäntsälään ja Keski-Suomeen Petäjävedelle. Niklander ei romaanissaan juuri tunteista sellaisinaan kirjoita, mutta ne tulevat esille tutuissa teiden kaarteissa ja pellonpientareissa, kaipuussa rakkaan järven selälle. Pienikin viittaus Vihtiin saa Weijon kuin sähköistymään, ja Vihdin puuttuminen tarinan joistakin osista saa lukijankin Vihtiä hänen kanssaan kaipaamaan.

Tämänkin romaanin, kuten edellisen, näen etenkin kirjallisuusterapeuttisten miesryhmien materiaalina, joskin se käy myös elämäkerrallisten ryhmien taustalukemiseksi. Kirjan kerronta on selkeää ja helppolukuista, mutta runsautensa vuoksi se sopinee vain paljon lukeville. Tosin sopivia katkelmia voisi kenties käyttää kirjallisuusterapiaryhmän materiaalina ilman, että osallistujien tarvitsisi lukea koko kirjaa.

Liikuttava yksityiskohta on, että molempien kirjojen kannessa on kuva Weijon äidin, Emmy Niklanderin, Mamman, maalaamasta taulusta. Nuoressaherrassa se on maalaus Salmen kartanon päärakennuksesta, tässä uudemmassa kirjassa Helsingin Vanhakirkonpuiston portti. Weijon vahva suhde äitiin muuttuu kuvaksi ja tulee lähelle.

Isät, pojat, miesten ketjut. Niklanderin romaanit voi yhdistää ikiaikaiseen satujen ja myyttien teemaan, jossa pojat hakevat paikkaansa isiensä varjossa ja pyristelevät siitä omalle tielleen. Satujen sanoman mukaan kuninkaanpojan tehtävä on kukistaa kuningasisänsä ja ottaa valtakunta itselleen, hallittavakseen – oma elämänsä elettäväkseen. En paljasta kirjan loppua, mutta tämän tehtävän täyttämistä kohti Weijokin kulkee. Jo toivoisi hänelle ylämäkeä, kun kahden romaanin verran on alamäkeä menty.

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

 

 

Etäterapiaa ja -kirjallisuusterapiaa koronaviruksen aikaan

Koronaviruspandemia haastoi tänä keväänä psykoterapian, kirjallisuusterapiaryhmät ja kirjallisuusterapiakoulutukset.

Psykoterapia toteutui maaliskuun puolivälistä näille nurkille etäyhteyden välityksellä. Ei voi kuin hämmästellä, miten luontevasti kaikki kaiken kaikkiaan sujui ja miten hienosti asiakkaat ottivat tilanteen, vaikka etäyhteyksien pätkiminen joskus haastoikin kärsivällisyyttä ja sukupuut ja muut paikan päällä tehtävät harjoitukset jouduttiin laittamaan tauolle. Kiitos joustavuudesta ja kärsivällisyydestä kaikille terapia-asiakkailleni!

Ehdin ohjata Suomen Valkonauhaliiton Kalevalan kaikuja -ryhmääni puoleen väliin, kun se jouduttiin koronavirustilanteen takia keskeyttämään. Hetkisen ajan osallistujat saivat mahdollisuuden yhteydenpitoon yksilötapaamisten muodossa etäyhteydellä sekä tekstien välityksellä. Sitten käynnistin ryhmän uudelleen etäyhteydellä.

Kriisin jälkeen on mahdollista huomata, että muutos etäyhteydellä toimivaksi ryhmäksi toi Kalevalan ääressä työskentelijöille mukanaan paljon hyvää, vaikka yhteisessä fyysisessä tilassa olemisen puuttuminen karsikin tietysti pois paljon tärkeää nonverbaliikkaa ja läsnäolevan jakamisen tunnetta. Ikävä kyllä jokunen osallistuja ei uskaltanut tulla mukaan etäyhtyeydellä. Kaikille jatkajille etäyhteyden haltuun otto oli vahvistava ja rohkaiseva kokemus, joka toi roppakaupalla osallisuuden ja elämänhallinnan tunnetta.

Etäyhteys mahdollisti monelle psykoterapia-asiakkaalle ja kirjallisuusterapiaryhmän osallistujalle sen, että he uskaltautuivat puhumaan ja kirjoittamaan elämänsä haasteista, kokemuksistaan ja tunteistaan jopa rohkeammin kuin kasvokkain tapaamisissa. Oman kodin suojista puhuminen ja asioiden silmiin katsominen olikin turvallisempaa. Tämä tuli ilmi etenkin kehollisuuteen liittyvissä asioissa. Kalevalan Aino ja Marjatta puhuttelivat Kalevala-ryhmää erityisesti naiseuteen ja naisen osaan liittyvien kysymysten muodossa. Kaikkein tärkeimmäksi nousi kuitenkin näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve.

Kiitän lämpimästi niitä rohkeita Kalevala-ryhmän naisia, jotka antoivat meille yhteisen mahdollisuuden kokea tämän etäyhteyden tuoman uudenlaisen läheisyyden ja yhteisöllisyyden.

Myös kirjallisuusterapiakoulutukset jouduttiin miettimään uusiksi. Suunnittelimme yhdessä kirjallisuusterapeuttikollegani, koulutuksen johtaja Päivi Kososen kanssa Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n koulutuspolun ensimmäisen osan eli Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun menetelmänä -koulutuksen (15 op) Tampereen kesäyliopiston koulutuksena hybridiversioksi, jossa osa opetusjaksoista toteutuu etäopetuksena ja muutama syksyllä lähiopetuksena, jos ja toivottavasti kun koronavirustilanne sen sallii.

Kahden koulutuksen etäopetusjakson jälkeen mieleni on tyyni ja kiitollinen. Opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä. Paitsi luennot myös sadun lukeminen ääneen onnistuu etäyhteyden välityksellä niin, että opiskelijat saavat ravituksi tulemisen kokemuksen. On myös mahdollista ohjata vaikkapa kävelyharjoitusta kirjoitusharjoitusten yhteydessä. Ryhmiin ja pareiksi jakaminen tarjoaa osallistujille tilaisuuden tutustua ja jakaa kokemuksia samantyyppisesti kuin lähiopetuksessa.

Paradoksaalisesti osallistujat tulevat sekä psykoterapiassa ja kirjallisuusterapiaryhmissä että koulutuksessa ikään kuin lähemmäksi ja omana itsenään näkyviksi, kun ruuduilta näkyy kaistale jokaisen kotia, työhuonetta tai kesämökkiä ja puolisot ja lapset ja etenkin koirat ja kissat saattavat vilahtaa näkyvissä tai kuuluvissa. Joku on istunut pihalla, puistossa tai autossa.

Psykoterapeutille ja kirjallisuusterapeutille nämä muutokset olivat varmasti vastaavanlainen digiloikka kuin opettajille kouluopetuksen siirtyminen etäopetukseksi, ainakin sellaiselle, joka ei ole aiemmin isommin etäyhteyksien avulla toiminut. On hienoa saada olla eturivissä kehittämässä kirjallisuusterapiaryhmien ja kirjallisuusterapiakoulutukseen uusia toimintamalleja, joista voitaneen ammentaa hyvää jatkossakin – ilman koronavirusuhkiakin – vaikkakin näen edelleen, että läsnäolevalla ryhmätoiminnalla ja lähiopetuksella on eittämätön antinsa kirjallisuusterapialle.

Jos Tove Jansson eläisi, toivoisin hänen kirjoittavan tarinan muumeista ja koronaviruksesta. Millainen hahmo korona mahtaisi olla? Suuri, ilkeä ja kaiken nielevä vai sittenkin pienempi hahmo, joka muuttuu kiltimmäksi niin kuin täällä keskuudessamme oleva koronaviruskin vaikuttaa nyt muuttuvan alun pahimpien skenaarioiden jäljeen? Varmaa on, että Janssonin tarinassa olisi mukana viesti siitä, että kaikesta voi oppia ja oivaltaa jotain tärkeää ja että elämä jatkuu.

Valoisan kesän ja juhannuksen toivotuksia!

Kreetalle kirjoittamaan

Matka on peruttu koronviruspandemian vuoksi. Uusi matka jälleen kesällä 2021.

Jo neljättä kertaa Paleohorassa, kuudetta kertaa Kreetalla

Hekaten kynän kärjellä

Omaelämäkerrallinen kirjoittajakurssi Kreetan Paleohorassa 31.5.-7.6.2020

Tunnistatko itsessäsi Afroditen aistillisuutta ja Heran uskollisuutta? Mitä ominaisuuksia haluat kehittää itsessäsi? Haluatko ottaa Hekaten oppaaksesi elämäsi tienristeyksessä?

Kurssilla tutkitaan omaa elämää muun muassa antiikin Kreikan jumalattarien valossa. Upeat maisemat, kreetalainen kulttuuri sekä tuoksu-, maku- ja tuntoaistimukset tarjoavat elämyksiä ja siivittävät kirjoittamista. Hotelli sijaitsee pienessä viehättävässä kylässä Kreetan etelärannikolla, aivan meren rannalla.

Luovaa kirjoittamista, kirjallisuusterapiaa ja taruterapiaa yhdistävällä kurssilla on mahdollista valita lähestymistavaksi joko tavoitteellisempi kirjoittaminen tai itseä hoitava puoli.

Ohjaajina toimivat psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti Silja Mäki ja toimittaja, sosiaalikasvattaja, sanataideohjaaja Anne Tarsalainen.

Matkanjärjestäjänä MatkaPaletti Oy.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen

www.matkapaletti.fi/kirjoittajamatka

Lisätietoja esitteestä

Vilijonkka – kohti sukua ja pelkoja

Sain taas aloittaa syyskauden aherruksen Mustasaaren upeissa luonnonläheisissä maisemissa Seurasaaren selällä Helsingin edustalla. Odotin lauttaa Taivallahdessa koivunrungolla istuen ja runsaat pihlajanmarjatertut toivottivat minut tervetulleeksi matkalla lauttalaiturista saareen.

Tänä vuonna vuorossa oli Satujen saari, kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille. Satuja ja niiden kautta omaa elämää ja tunteita lähti ennakkoluulottomasti tutkimaan kahdeksan upeaa naista. Saari tarjosi rantakivensä ja kallionsa, niemennotkonsa, pienen hiekkarantansa ja metsäiset saarekkeensa kirjoittajille. Vankkoja puita ja ikiaikaisia kallioita vasten oli turvallista kirjoittaa vaikeistakin asioista.

Erityisesti Tove Janssonin satunovelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” herätti tällä kertaa vilkasta pohdintaa ja syvällisiä tekstejä. Sitä ryhmälle ääneen lukiessani tuuli riepotteli meitä sopivan uhkaavasti Hevossaaren kallioilla, vaikka muuten elokuun alun illat olivat kesäisen leppoisia.

Novellissa rouva Vilijonkka asuu talossa, jonka luulee olevan vanha sukutalonsa. On kaunis kesäpäivä mattolaiturilla, mutta Vilijonkka on vakuuttunut, että pian tapahtuu jotain kamalaa. Nouseekin myrsky, jota saa oikein kunnolla pelätä. Kun talo sitten melkein romahtaa ja Vilijonkka istuu rantahiekalla, kaikki onkin hyvin. Hän on uskaltanut kohdata pelkonsa.

Novellia on luonnehdittu yhdeksi maailmankirjallisuuden parhaista pelon ja paniikin kuvauksista. Myös ryhmän jäsenet se vei kuulostelemaan omia pelkojaan. Joku muisteli lapsuudenaikaisia pelkoja, aikuisen näkökulmasta hassujakin, mutta lapselle kovin tosia. Moni osallistuja tutki ahdistus- ja paniikkitaipumustaan. Jo sen oivaltaminen, kuinka tavallinen tämä vaiva meillä ihmisillä on, oli helpottavaa. Novelli johdatti monet myös huomaamaan, miten he ovat löytäneet elämässään rauhan paikkoja ja huojentavia hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä.

Yksi osallistuja totesi hänelle tärkeästä ja terapiassa tarkkaan luetusta novellista löytyvän edelleen uusia ulottuvuuksia, etenkin hellyyden tunteen Vilijonkkaa kohtaan – ja ehkä myös itseään kohtaan. Ennen kaikkea hän sai tilaisuuden huomata, miten on mennyt eteenpäin paniikkitaipumuksensa kanssa, parantunut suorastaan. Moni tunnisti ylihuolehtivat vanhemmat paniikkitaipumuksensa takaa. Yhdessä mietittiin, miten katkaista sukupolvien ketju, ettei taipumus siirtyisi lapsille.

Novelli näyttäytyi metaforana elämän pelolle: talossa kaikki on väärin, mutta Vilijonkka ei uskalla muuttaa sieltä pois. Novellin sukulaisuusteema vei osallistujat omien sukujensa ja sukutarinoittensa äärelle sekä vierailemaan mielikuvissa sukutaloissa, kuka jo kauan sitten menneisyyteen jääneessä, kuka talossa, jonka kohtalo on omissa käsissä. Lukukokemus johdatti myös läheisten kuolemaan ja sairauksiin sekä pohdintaan siitä, kuka laittoikaan lapsuudessa kotitalon ovet lukkoon. Ylisukupolvinen trauma tuli monessa kohtaa tunnistetuksi, niin sotatraumojen kuin tavallisessa arjessa siirtyneiden toimintatapojen muodossa.

Novellin valtava vesipatsas herätti pohdintaa. Ehkä se on fallos tai naisen kokemus falloksen vaikutuksista, vellova, välillä lähestyvä, välillä etääntyvä halu ja kiihottuminen. Se voisi olla myös Janssonin kaapista ulos tulo. Niin kuin hyvä symboli, se voi olla myös mitä tahansa muuta.

Luonto on vahvasti mukana tässä niin kuin niin monessa puhuttelevassa tekstissä. Luonto ja aistillisuus paitsi pelottavat myös ottavat syliin ja ravistelevat ravistelua tarvitsevaa. Näin voi tapahtua muutos.  Muutama kirjoitti novellille uuden lopun, itseä hoitavan.

Taas kerran on todettava Tove Janssonin viisaus ja hämmästyttävä tarkkanäköisyys. Novellissa on klassikkoainesta – ja ihmisillä kyky tunnistaa itsessään tärkeitä asioita ja sen kautta löytää uutta voimaa ja luottamusta elämään. Myös naurua ja iloa mahtui mukaan.


Novelli ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” löytyy Tove Janssoni novellikokelmasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962/87, WSOY).

 

 

Sanojen sillalla

Sanojen sillalla

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille

Haluatko tarkastella elämääsi kaunokirjallisuuden avulla?
Kertooko runo joskus tunteistasi enemmän kuin puhutut sanat?
Voisiko elämän tiivistää novelliin?
Jaatko mielelläsi ajatuksiasi ja kokemuksiasi
samanhenkisten ihmisten kanssa?

Joka toinen torstai 17.1.2019 alkaen klo 14-16 Helsingissä Meilahdessa

Tule tutkimaan itseäsi ja elämääsi lukemisen ja kirjoittamisen sekä niistä viriävien keskustelujen innoittamana. Ryhmän tavoitteena on antaa mahdollisuus tunteiden tunnistamiseen ja ilmaisuun ja sitä kautta voimavarojen lisäämiseen.

Taitava kirjoittaja ei tarvitse olla. Kokeilunhalu riittää. Punakynää ei käytetä. Osallistujat houkutellaan kirjoittamaan pienten kirjoitusharjoitusten avulla.

Lisätietoja esitteestä

Ilmoittautuminen 11.1.2019 mennessä

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

 

Lapsen oikeuksien päivänä: Lapsella on oikeus satuihin

Tänään 20.11. vietetään kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää.

Ote Lapsen oikeuksien päivän nettisivuilta tältä päivältä:

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989 ja se tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1990. Suomessa sopimus on ollut voimassa vuodesta 1991. Lapsen oikeuksien sopimus on laintasoinen, ja se koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää vietetään 20.11. ympäri maailmaa sopimuksen hyväksymisen kunniaksi. Päivän tarkoituksena on tuoda esille lapsen oikeuksia, niiden tärkeyttä ja merkitystä niin meillä Suomessa kuin muualla maailmassa.

Tänä  vuonna Lapsen oikeksien päivän ja koko tämän viikon teemana on osallisuus. Aihetta lähestytään usein toiminnallisesti, niin kuin siihen hyvin sopii. Opettajille on laadittu paljon hyvää opetusmateriaalia ja vinkkejä.

MLL:n asiantuntijan mukaan lapset ja nuoret, jotka ottavat yhteyttä järjestön auttavaan puhelimeen ja nettipalveluun, nostavat usein esille masennuksen, yksinäisyyden ja koulukiusaamisen – kaikki asioita, jotka paitsi aiheuttavat pahaa oloa myös uhkaavat osallisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Yksi hyvä ja yksinkertainen mutta samalla lempeän tehokas tapa edistää hyvinvointia, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta on lukea lapselle satuja ja tarjota yhteinen hetki, jossa on mahdollisuus keskusteluun ja tunteiden ilmaisemiseen. Näin lapselle tarjoutuu  mahdollisuus kuulluksi tulemiseen ja kokemukseen hyväkstytyksi tulemisesta sellaisena kuin hän on. Satujen avulla on myös mahdollista mennä hellävaraisesti kohti edellä mainittuja haastavia teemoja.

Sadut hoitavat lapsen mieltä hellävarasesti lapsen itse sitä huomaamatta. Sadut antavat lapselle mahdollisuuden luoda mielikuvia ja auttavat herättelemään ja tunnistamaan tunteita. Hyvän ja pahan taistelun kautta lapsi pystyy asettumaan erilaisiin rooleihin ja siten kokemaan turvallisesti sekä pelon että onnistumisen tunteita. Matkat mielikuvitusmaailmaan vahvistavat lapsen minää ja kosketusta todellisuuteen, koska niissä kohdataan samoja haasteita kuon todellisuudessa, usein toki symbolisessa muodossa.

Sadut ruokkivat unelmia. Niitä jokainen tarvitsee päästäkseen elämässä eteenpäin. Sadut tuovat myös toivoa. Samalla tavalla kuin sadun sankari on sadun alussa mahdottoman tehtävän edessä, kuten Hannu ja Kerttu yksin metsässä, lapsi voi kokea olevansa omassa elämässään mahdottoman edessä. Kun lapsi saa seurata, miten sankari selviää mahdottomista koettelemuksistaan, hän saa toivoa, että voi selvitä oman elämänsä haasteista.

Lapsi kokee usein olevansa paha tai kiittämätön tai saattaa tuntea syyllisyyttä vihan ja kateuden tunteistaan. Sadut, kuten Lumikki ja Tuhkimo, antavat lapselle viestin siitä, että se on luonnollista. Yhteinen satuhetki aikuisen kanssa viestittää siitä, että koska aikuinen lukee sadun lapselle, aikuinen ymmärtää, että lapsessa ovat nuo tunteet ja että hänet hyväksytään niine tunteineen kaikkineen. Tuhkimo lupaa, että lapsi pääsee alennustilastaan ja hänen arvonsa huomataan.

Nuorille kasvun ja aikuiseksi kehittymisen vaiheista kertovat muiden muassa Ruusunen ja Lumikki. Sadut antavat myös vanhemmille vahvan viestin siitä, että kasvamisen ja muutoksen on tapahduttava.

Kiitos edelliset ajatukset meille käytännön satuterapeuttiseen toimintaan maailmalta tuoneelle ryhmäpsykoanalyytikko Ritva Kajamaalle!

Paitsi kansansadut, hyvä hetkiä lasten kanssa tarjoavat toki myös kirjailijoiden kirjoittamat taidesadut sekä lukuisat täsmäkirjat erilaisista arjen aiheista.

Kirjallisuusterapeuttisissa ja satuterapeuttisissa ryhmissä osallisuuden voi viedä pidemmälle ja toiminnallisempaan suuntaan. Satuja voidaan yhdessä paitsi kuunnella ja kirjoittaa myös leikkiä, kuvittaa ja näytellä. Jokainen saa mahdollisuuden osallistua ja kokea, taidoista riippumatta. Kaikki tämä sopii hyvin myös koulutyösketenlyyn, kaiken ikäisten kanssa.

Mainio keino osallisuuden edistämiseksi on myös sadutus, joka on kasvatustieteiden tohtori Liisa Karlssonin lanseeraama menetelmä lapsen osallisuuden edistämiseksi. Sitä on hienosti toteutettu myös maailmalla köyhimmissäkin maissa. Myös satukirja tai itse kerrottu satu mukautuu moneen ja kulkee mukaan isommitta kuluitta vaikka maailman ääriin.

Liputtakaamme lapsen oikeuksien päivän puolesta! Eläkööt sadut!

 

Sillalla joogasta sanoihin Suomen Joogaopistolla

Ilon ja kärsimyksen reppuja Joogaopistolla

”Jooga ja kirjallisuusterapia syventävät toisiaan kokemuksellisella tavalla.”

”Olen kokenut suurta rakkautta ja läheisyyttä. Repussani on paljon lisää rakkautta.”

Kirjallisuusterapeuttinen toiminta teki uuden aluevaltauksen, kun vein kollegani, jooganopettaja Pirkko Taljan kanssa aiemmin jo useamman kerran Helsingissä toteuttamamme Silta joogasta sanoihin -kurssin Suomen Joogaopistolle Saarijärvelle. Ryhmä kokoontui siellä samanaikaisesti Ilon ja hiljaisuuden tanssien ryhmän kanssa 2.-5.11.2017.

Kurssilla aloitettiin ja lopetettiin päivän yhteinen ohjelma joogatunteihin, jotka Pirkko pitkällä kokemuksellaan ohjasi hellästi niin lyhyellä kuin pidemmälläkin joogataustalla mukaan tulleille. Siinä välissä oli paikkansa  joogafilosofiaan liittyville alustuksille ja kirjallisuusterapeuttiselle ryhmälle.

Ryhmässä tutkittiin kirjoittaen ja keskustellen kunkin osallistujan elämänrepun sisältöä ja kuulosteltiin, miten synkät värit saivat mahdollisuuden kirkastua. Ryhmässä oli mahdollisuus tarkastella tarkemmin myös joko kärsimystä tai iloa ja niiden viestejä. Lopuksi löydettiin valokuvien avulla iloa ja eteenpäin suuntaavia tavoitteita ja keinoja niiden suuntaan kulkemiseksi.

Mukana olleilla oli paljon sairautta, kipua ja raskaita elämänkokemuksia. Niiden jakamiselle oli tilansa. Kärsimyksen ja joogan kahdeksanosaisen tien tarkastelun kautta oli mahdollisuus kulkea kohti iloa. Siinä apuna toimi mm. afrikkalainen kansansatu, jossa elämä kulkee maailmalla opettamassa ihmisiä huomioimaan toisensa.

Tässä poimintoja osallistujien ilon ja rauhan tutkailusta:

”Löysin anteeksiannon avaimen. Haluan elää nykyhetkessä. Menneet olkoot menneitä.”

”Ilo on myös rauhaa sydämessä.”

”Ilo ovat ihmiset.”

”Löysin sukupolvien jatkumon työssäni. Minulle tuotti paljon iloa oivallus siitä, että olen ja saan olla osa tuota jatkumoa. Jatkan työtäni siitä, mihin joku toinen on  sen vienyt, ja joku toinen jatkaa minun jälkeeni.”

”Vapaus on kasvua  ja kasvu vapautta. Kumpikin on itsessään iloa. Siis vain olen.”

”Tavoitteeni on olla kuin viljapelto, tarkkaavaisesti hiljaa.”

Iltaisin luin osallistujille iltasadun. Oli ilo saada pyyntö sadun lukemisesta myös yhteisessä illanvietossa viimeisenä iltana, jolle en ollut satua runojen lisäksi varannut.

Oman ulotuvuutensa kokonaisuuteen toivat Saarijärven kaunis luonto ja rauha kaukana kaupungin vilinästä sekä mahdollisuus pieniin kävelyretkiin ja saunomiseen. Opiston maukas kasvisruokakin sai kiitosta.

Silta joogasta sanoihin -kurssi vahvisti taas sitä, miten tärkeä yhteys kehon ja mielen välillä on ja miten erilaiset toimintamuodot voivat vahvistaa toisiaan.

Kuva Suomen Joogaopiston saunarannasta iltapäivän hämärässä. Laiturin penkit tuntuvat kutsuvan kahta keskustelijaa ja toistensa kuuntelijaa.

Silta joogasta sanoihin Suomen Joogaopistolla

Silta joogasta sanoihin

Suomen Joogaopistolla Saarijärvellä

2.-5.11.2017

Kurssilla joogaharjoitukset ja -alustukset vuorottelevat kirjoittamisen ja keskustelujen kanssa. Kuulostellaan kehon ja mielen viestejä ja peilataan joogan ja kirjoittamisen vaikutuksia toisiinsa.

Vietä uudenlainen pyhäinpäivän tai halloweenin aika. Anna itsellesi mahdollisuus pysähtyä, rentoutua ja kuulostella itseäsi. Plussana kauniit maisemat ja herkullinen kasvisruoka.

Kurssi sopii hyvin niin uusille tutustujille kuin jatkokurssina niille, jotka ovat osallistuneet kahden päivän mittaisille Silta joogasta sanoihin -kursseille Helsingissä.

Lisätietoja esitteestä

Kuvat Suomen Joogaopistolta, kuvaajana Pirkko Talja

Sanojen sillalle kirjoittamaan

Sanojen sillalla

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä aikuisille

Tule tutkimaan itsesäsi  ja elämääsi lukemisen ja kirjoittamisen sekä niistä viriävien keskustelujen innoittamana.

Joka toinen tiistai klo 17.30-19.30 alkaen 17.1.2017

Ryhmä on alkanut.

Lisätietoja esitteestä

KUVA: Katinka Tuisku