Koronasatu antaa toivoa

Kuluneena syksynä aikuisten satuterapiaryhmäni toteutettiin ajan hengen mukaisesti ja koronavusepidemian pakottamana etäyhteydellä. Mukana oli kuusi rohkeaa naista.

Ryhmä eteni tavalliseen tapaan perinteisten kansansatujen, Ruususen, Tuhkimon ja kumppaneiden, voimin. Matkaa omaan mieleen tehtiin myös H. C. Andersenin Lumikuningattaren jalanjäljissä.

Ryhmän kruunasi, kukas muu kuin korona. Sain toteuttaa pitkään muhineen ja muutamassa yhteydessä lausumani ja kirjoittamani ajatuksen: Jos Tove Jansson olisi täällä, millaisen hahmon ja tarinan hän koronasta loisi?

Janssonin paikalla sai kunnian olla taitava sadunkertoja Xene Turpela, jonka kaksi satua luin virikkeeksi ryhmän osallistujille. Tämä  jälkeen osallistujat saivat itse kirjoittaa omat koronasatunsa. Niistä tuli mainioita. Koronan kauhuja katsottiin silmästä silmään. Sen myötä korona otettiin haltuun, pantiin pakettiin, pienennettiin inhmillisiin mittoihin. Hahmon takaa alkoi kurkistella toivo – toivo paremmasta huomisesta, ihmisten järkiintymisestä luonnon raiskaamisessa, toisista huolehtimisen tarve ja kyky.

Satu osoittaa myös sen, miten sadun keinoin on mahdollista kohdata vaikeasti lähestyttäviä asioita, kuten ihmisen ahneutta ja pahuutta ja vaikkapa vaikean tilanteen kieltämisestä kumpuavia salaliittoteorioita, suoraviivaisesti.

Tässä osallistujan, Pikin, luvalla hänen mainio satunsa, joka kantaa selkeydessään nimeä Koronasatu. Kiitos paljon, Piki!

Sadun myötä haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja turvallista joulua ja onnea ja terveyttä uudelle vuodelle 2021!

KORONASATU

Olipa kerran planeetta, jota hallitsi paha kuningas. Hän halusi valloittaa ja tuhota koko maailman ja  niinpä hän oli vanginnut joukon tiedemiehiä ja pakottanut heidät armeijan salaiseen viruslaboratorioon valmistamaan virusta, jonka avulla hän pystyisi hallitsemaan tai tuhoamaan kaiken. 

Tiedemiehet työskentelivät päivin ja öin. He laittoivat putkiloihin lepakoiden ZC45 ja ZXC21 virusta ja sekoittivat siitä genomiseosta. He sekoittivat ja sekoittivat ja koeputket poreilivat, kunnes  he olivat tyytyväisiä lopputulokseen ja yksi tiedemiehistä sai luvan avata puoli vuotta suljettuna olleen laboratorion oven ja lähteä kuninkaan luokse kertomaan saavutuksesta.

– Nyt me olemme saaneet tehdyksi sellaisen viruksen, joka pystyy hyökkäämään kaikkia maailman ihmisiä vastaan ja se voi kiinnittyä ihmisiin monin eri tavoin ja sillä  te tulette saamaan koko maailmantalouden ja ihmisten terveyden tuhottua ja kaikki kansakunnat polvilleen. 

Kuningas taputti käsiään ja hohotti kovaan ääneen, mutta sitten hän vakavoitui ja kysyi:

– Onko virukselle vastalääkettä? Mitä jos minä saan sen?

– Ei vielä, mutta kehittelemme sitä koko ajan, tiedemies vastasi.

– Tulkaa viipymättä kertomaan minulle, kun saatte sen tehtyä. Sen jälkeen palkitsen teidät kullalla ja timanteilla ja päästän teidät vapaaksi. 

Mutta sitäpä eivät kuningas ja tiedemies tienneet, että mitätön koronaperhe oli tarttunut kiinni tiedemiehen valkoiseen takinliepeeseen  ja päässyt jo livahtamaan ulos laboratorion ovenraosta tiedemiehen lähtiessä kuninkaan luokse. 

Tämä mitätön koronaperhe sikisi vauhdilla ja tartutti ihmisiä ja kohta oli jo miljoona ihmistä kuollut ja maailmantalous oli sekaisin ja kuninkaan ihmetellessä asiaa, tiedemiehet pahoittelivat, että eräs koronaperhe oli kuin olikin päässyt karkuteille ennenaikojaan. Mutta kun paha kuningas kuuli tästä, hän ei sättinytkään huolimattomia tiedemiehiä vaan taputti käsiään ja hohotti suu niin auki, että pienen pieni koronavauva, joka oli piileskellyt kuninkaan parrassa hyppäsi tämän nieluun ja tarrautui kiinni keuhkoihin ja tappoi pahan kuninkaan.  

Tiedemiehet iloitsivat päästessään vapauteen ja niin he tulivat ulos laboratoriosta rokote mukanaan. Ihmiset saivat rokotetta ja alkoivat miettiä omia elintapojaan, todeten, että kylläpä he olivat olleet aivan sekaisin päästään ja niinpä he päättivät muuttaa elintapojaan, jonka jälkeen taudit vähenivät maapallolta ja kulutus muuttui kestäväksi ja kaikki ihmiset tanssivat iloisina planeetalla. 

Ja tämä tarina on tosi, sillä maapallon muuttumisen näki Marsista asti pieni vihreä menninkäinen omalla kaukoputkellaan ja tätä tarinaa hän kertoi monta valovuotta eteenpäin lapsilleen, jotka myös saivat ihastella miljoonia vuosia eteenpäin kaunista sinivihreää planeettaa isänsä kaukoputkella.

Sen pituinen se.

 

 

Sadun päivän ajatuksia: Kumpi oli ensin, satu vai myytti?

Näin Sadun päivänä 18. lokakuuta koen taas kutsumusta kirjoittaa jotakin saduista ja niiden hyvää tekevästä vaikutuksesta. Tällä kertaa aiheeksi valikoitui satujen ja myyttien yhteys. Tutkijat eivät ole vieläkään päätyneet yhteisymmärrykseen siitä, kummat ovat olleet ensin, sadut vai myytit. Perusteluja löytyy kumpaankin suuntaan. Toiset katsovat sadut ensisijaisiksi siksi, että myyteissä olisi näkyvissä enemmän kulttuurista vaikutusta. Toiset taas katsovat satujen olevan lähempänä nykypäivää.

Myytit etsivät selityksiä maailmasta: ne kertovat maailman luomisesta ja kansojen synnystä. Ne pyrkivät vastaamaan kysymyksiin, miksi synnymme, sairastamme ja kuolemme. Sadut sen sijaan kertovat ehkä enemmän siitä, miten ihmiset ja eläimet selviävät arkipäivän tilanteista, vaikkain nekin auttavat löytämään vastauksia suuriin kysymyksiin ihmisen olemassa olosta.

Sekä saduista että myyteistä löytyy versioita ja toisintoja ympäri maailman. Siitä ei ole varmuutta, missä määrin samantyyppisiä kertomuksia on syntynyt toistaan tietämättä eri maailman kolkissa ja missä määrin ne ovat kulkeutuneet paikasta toiseen. Ainakin on varmaa, että kulkeutumista on tapahtunut. Esimerkiksi Tuhkimon varhaisin kirjoitettu versio on löydetty 900-luvun Kiinasta. Suomesta löytyy sama satu mm. Tuhkimus-nimellä. Joillakin saduilla ja myyteillä on myös selviä yhtymäkohtia: vaikkapa Lumikki-satu voidaan nähdä rinnakkaisena Narkissos-myytin kanssa narsismin käsittelyn teemoineen.

Olen viime aikoina paitsi ohjannut ohjaajallekin edelleen paljon ajatuksia herättävää aikuisten satuterapiaryhmää myös luotsannut kollegoitteni Anne Tarsalaisen ja Helena Hietaniemen kanssa Kreetalla antiikin Kreikan mytologioista ja jumalattarista materiaalia ammentavaa elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää. Idea on molemmissa periaatteessa sama, vanhojen ikiaikaisten tekstien, alun perin sullisesti kerrottujen tarinoiden, viisaus ja ihmisen psykologiaa syväluotaava vaikutus. Molemmat toimivat hedelmällisesti myös yksilöpsykoterapiassa.

Aivan juuri löysin Tiedekulman kirjakaupasta aarteen: vuoden 2008 uusintapainoksen Kaarlo Forsmanin, sittemmin Koskimiehen, kreikan ja latina kielten lehtorin, alun perin vuonna 1895 julkaiseman kirjan Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia. (Kirjan nimen mytologiia-sana tosiaan kirjoitetaan kahdella i-kirjaimella samoin kuin monet muut hauskasti vanhahtavan kielen sanat nykykieleen nähden poikkeavasti, kuten templi ja orakeli.)

Forsman kertoo kirjassaan paitsi jumalista ja jumalattarista myös antiikin ajan eri alueiden myyttiperimän keskeisiä myyttejä, joita hän kutsuu saduiksi. Sata vuotta sitten ei taidettu vielä ainakaan nykymittakaavassa vaivata päätä sadun tai myytin ensisijaisuudella. Forsmanin kielen mukaisesti thebalaisen satupiirin saduista tunnemme ennen kaikkea Oidipuksen hurjan kohtalon isän tappamisineen ja äidin naimisineen ennustuksen mukaisesti. Attikan saduista tunnetuin lienee Theseuksen tarina, jossa sankari kukistaa Kreetalla labyrintissa lymyävän Minotauros-hirviön, puokiksi ihmisen, puoliksi härän.

Nämä sadut löytyvät Forsmanin kirjasta luvun ”Sankarit” alalukuina, ja sankarithan niissä tosiaan seikkailevat. Lähtökohta on kovin sama  kuin saduissa: sankari on mahdottoman tehtävän edessä. Niin lapsi kuin aikuinenkin kokee usein elämässä, on sitten kyse vaikkapa uuteen päiväkotiin menosta tai avioerosta tai työpaikan menetyksestä. Auttajina varsinaisissa kansansaduissa ovat yleensä eläimet tai kasvit, myytiessä usein jumalat. Forsmanin mukaan antiikin jumalistakin suuri osa pohjautuu alun perin kasvillisuuden jumaliin.

Forsmanin sanoin: ”Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansa ensiaikoina on elänyt eläviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa.” (Forsman 1985/2008, 127.)

Sadun ja myytin alkuperäisyyden ongelma jää ratkaisematta – ja saa jäädäkin. Olennaista on, että saamme edelleen nauttia näistä meitä yhä uudelleen inspiroivista tarinoista, jotka ovat lopulta tavalla tai toisella kaiken kulttuurisen tarinankerronnan taustalla, niin draamojen kuin populaarikulttuurinkin.

Yhä uudelleen Theseus kukistaa Minotauroksen ja pelastaa miehet kamalan venyttäjän kynsistä ja Herakles lannistaa yhdeksänpäisen käärmevartaloisen Hydran. Yhä uudelleen Punahilkka selviää suden vatsasta ja prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan uuteen elämänvaiheeseen puhumattakaan satujen sankareista, jotka kulkevat synkkien metsien läpi ja palaavat hengen ja mielen rikkauksineen kotiin. Me saamme nauttia jännityksen tuomasta kihelmöinnistä vatsanpohjassa ja oivaltaa samalla jotakin siitä, mitä on olla ihminen ja osa luonnon kokonaisuutta. Saamme mahdollisuuden katharsiksen kokemiseen, puhdistumiseen, ja uskoa siihen, että selviämme elämässä haasteista huolimatta.

 

Grimmin satujen kauhuversio herättää tunteita

Kun pää putoaa ja vaimo haluaa jumalaksi

Prinsessa Ruusunen tuodaan keittiöön ruumissäkissä. Teini-ikäisten perheessä tyttäret Tuhkimo, Ruusunen ja pyörätuolissa istuva Punahilkka lusikoivat mustaa keittoa suoraan pöydältä. Esirippu laskeutuu juuri ennen kuin kirves heilahtaa ja pää putoaa.

Riihimäen teatterissa esitettiin kevään aikana kauhuaiheista musiikki- ja tanssiteatteriesitystä The Grimm Book of Horrors. Samuli Reunasen dramatisoimassa ja Liisa Risun tanssi- ja liikeosuudet ohjaamassa esityksessä tutut kansansadut saivat kyytiä. Erityisen riipaiseva oli Ruususen osuus, jossa hän tanssi nuoruuden tuskaa vain ihoon teipatut ruusut vaatteinaan.

Koskettavimmin minuun puri Satu omenapuusta, jossa äiti tappaa poikansa ja vierittää syyn taposta tyttärensä niskoille. Äidin tuska oli tiheää. Erityisesti tämän sadun tulkinta vei ajatukset saduista kohti myyttejä, jotka ehkä satuja selvemmin käsittelevät ihmisen tunteita ja ristiriitaisuuksia sekä tarjoavat katarsiksen kokemuksia, mahdollisuuksia tuntea voimakkaasti ja puhdistua.

Suoraan tähän päivään pureutui kansansatu Kampela. Siinä vaimo haluaa lisää ja lisää. Kuninkuus ja keisarin valtikkakaan eivät riitä, vaan hän haluaa lopulta jumalaksi. Ehkäpä veroparatiiseissa touhuavatkin ennen pitkää riutuvat hökkeleissään, palaavat alkuun, perusasioiden äärelle.

Esityksessä oli myös paljon kauniita kohtauksia, värejä ja asetelmia. Elämän traagisuudessakin on kauneutensa.

Harmittaa, että en ehtinyt viedä aikuisten satuterapeuttista ryhmääni katsomaan esitystä. Se olisi antanut uusia tulkintakulmia jo käsiteltyihin satuihin.  Toivottavasti esitys on mahdollista nähdä myöhemmin uudelleen.