Hyvää naistenpäivää, ihanaiset Ruususet!

Prinsessa Ruusunen sopi hyvin naistenpäivään saduksi aikuisten Satujen salaisuudet -ryhmääni, jossa sadut toimivat virikkeinä keskusteluun, kirjoittamiseen ja itsetutkiskeluun.

Satua Ruususesta on joskus sanottu tylsäksi, saduksi, jossa ei tapahdu mitään ja jossa vain nukutaan. Ryhmäni naiset todistivat tänään jotain aivan muuta. Satu näyttäytyi dramaattisena, piikikkäänä ja pulssia nostattavana. Piikkien lomasta löytyi hyväksyntää ja anteeksiantoa.

Ruusunen näyttäytyi vahvasti itsenäistymisen satuna, niin kuin se on psykoanalyyttisestikin tulkittu. Sadan vuoden uni puhutteli ryhmää kovasti. Uni nähtiin myös masennuksena, orjantappurat linnan ympärillä ahdistuksena. Osallistujia innosti murrosiän sadan vuoden unen kokemuksesta johdettu ajatus siitä, että aikuisen elämässäkin on hiljaisia ja toiminnallisempia kausia. Välillä voi olla kuin unessa, kunnes taas herää sisäiseen tai ulkoa tulevaan muutokseen ja saa mahdollisuuden kasvaa henkisesti.

Sadun myötä päädyttiin pohtimaan rooliodotusten ristiriitoja miesten ja naisten välillä ja sitä, miten vanhempien suhtautumiset vielä meihin vaikuttavat. Mitä siitä seurasi, kun äiti ei pystynyt toteuttamaan unelmiaan? Tyttärellä on ollut mahdollisuus niitä toteuttaa, mutta se voi tapahtua vain repivästi ja häpeää tuntien. Ehkä seuraava sukupolvi jo pääsee tässä asiassa helpommalla.

Prinssistä sukeutui jungilainen Itse, ihmisen syvin ja sisin olemus, jonka voi löytää vasta riittävän kypsässä iässä. Itse voisi olla myös se, mikä on tallessa linnassa silloinkin, kun orjantappurat kasvavat linnan ympärille ja muu maailma miltei unohtaa linnan olemassaolon.

Alkuperäisen kansansadun lisäksi tutkittavana oli Johanna Venhon sadun uudelleen tulkinta Juri Nummelinin toimittamasta kirjasta Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille (2017). Siinä Ruusunen on nuori nainen Aura, jota kummi pyytää leikkaaman leipää terävällä leipäveitsellä. Tästä seuravat haaveri sormeen ja symbolinen sadan vuoden uni. Mutta aina on olemassa muutoksen mahdollisuus.

Niin Ruususen kuin kaikkien muidenkin satujen syvin sanoma on, että muutoksen täytyy tapahtua. Ihmisen täytyy itsenäistyä ja kohdata maailma. Jokainen kriisi on mahdollisuus ja jokaisen kriisin ja pitkänkin unen, kuten masennuksen, jälkeen voi ikään kuin syntyä uudelleen uuteen elämänvaiheeseen.

Ihanaista naistenpäivän iltaa kaikille naisille! Olkaamme Ruususia, jotka löytävät oman tiensä ja toteuttavat unelmiaan.

___

Seuraava Suomen Valkonauhaliiton järjestämä Satujen salaisuudet -ryhmä alkaa syksyllä 2018.

Lähde: Nummelin, Juri (2017) Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille. Helsinki: Jalava.

 

Kauneudesta – ja sisäisestä kauneudesta

Mitä on kauneus? Korostuuko se tosiaan nykyaikana enemmän kuin koskaan? Miten löytäisimme yhteyden sisäiseen kauneuteemme, omaamme ja toisten?

Länsimainen kauneusihanne tulee pitkälti antiikin Kreikasta. Kuvankaunis rakkaudenjumalar Afrodite tai musiikin ja runouden jumala Apollo piirtyvät patsaina mieleemme. Kuka ei tunnistaisi puolialastonta Afroditeä, jota kangas verhoaa viettelevästi, jotain peittäen, paljon paljastaen?

P1100921

KUVA: Afroditen kuva Kreetan kurssilla kokoontumispaikkamme pation pylvääseen kiinnitettynä

Mistä kertoo kovin paljon kuvattu ja toistettu päätön Afrodite-patsas? Onko se vain fakta, että vanhoista patsaista ovat ulokkeet kuten kädet ja pää ajan saatossa usein murtuneet pois, vai kertooko se naiskuvasta, jolla päätä ei tarvitse tai saa olla?

Mistä kertoo se, että juuri Afrodite lienee tunnetuin antiikin Kreikan jumalatar? Hän on monipuolinen hahmo. Hän on rakkauden, kauneuden – myös sisäisen kauneuden – ja seksuaalisuuden jumalatar. Hänet voi nähdä vapaan rakkauden apostolina ja luovuuden synnyttäjänä.

Luonteeltaan Afrodite ei ole kuitenkaan kaikin puolin ihailtavin, kuvataanhan hänet monissa myyteissä melkoisen itsekeskeiseksi hahmoksi, jonka suurta huvia on saattaa milloin mikäkin jumala rakastumaan toiseen jumalaan tai kuolevaiseen ja myös kuolevaiset keskenään. Hän saa tempuillaan aikaan monenmoista sekaannusta ja mustasukkaisuutta, surua ja tuskaa. Toisaalta syntyy kiinnostavia hahmoja kuvaamaan ihmiselon eri puolia. Afroditen toiminnan voi nähdä myös hyvähtahtoisuutena, haluna auttaa ihmisiä rakastumaan. Liekö takana idea ihmiskunnan hedelmällisyyden ja jatkuvuuden takaamisesta?

Afrodite on mytologian mukaan itse naimisissa ramman tulen jumalan Hefaistoksen kanssa, jonka kanssa hänellä ei ole lapsia. Sen sijaan hänellä on lapsia useiden muiden kanssa, jumalien ja kuolevaisten. Tämän kautta Afroditen toiminnan voisi lukea tavaksi kompensoida omaa kohtaloa.

Antiikin aikaista Kharitonin kirjoittamaa Kallirhoea (suomennos 1983, WSOY) pidetään maailman vanhimpana rakkausromaanina. Se on arvioiden mukaan kirjoitettu ajanlaskumme alun tienoilla ja kuvaa  aikaa 400 eKr. Kirja kertoo kuvankauniista naisesta, Kallirhoesta, johon kaikki miehet ehdoitta rakastuvat. Miehet ovat valmiita monimutkaisiin juoniin, jopa sotiin, saadakseen haluamansa.

Kauneuden korostaminen kirjassa saa nykylukijan jo hieman ärtymään. Eikö Kallirhoella ole muita ominaisuuksia lainkaan? Missä ovat sisäinen kauneus, avuliaisuus ja jalo luonne?

Toisaalta Kallirhoe on ajalleen tyypilliseen tapaan myös tarina, jossa uskollisuus rakastettua kohtaan kestää ja rakastavaiset, Kallirhoe ja Khaireas, saavat lopulta monien seikkailujen jälkeen toisensa.

Afrodite toistuu Kallirhoessa tiuhaan. Häntä rukoillaan toimimaan oman edun mukaisesti ja kiitetään, kun hän on ollut suosiollinen. Häntä melkeinpä moititaan, jos hän ei ole toiminut toiveiden mukaan. Kaunis Kallirhoe jopa sekoitetaan Afroditeen, jonka miehet luulevat tulleen lihaksi Kallirhoen astuessa esiin.

Kauneuden ihannointi ei siis ole uusi piirre.

Vanhassa kansansadussa Siili-Jussi seikkailee hahmo, joka on puoliksi ihminen, puoliksi siili. Tuo rujo hahmo luo lopulta yltään siilinnahkansa, jonka alta paljastuu kaunis valkoinen ihmiskeho, nuori mies. Tämä on mahdollista vasta, kun prinsessa on uskaltautunut kiintymään häneen piikeistä huolimatta, ehkä rakastumaankin. Satu lienee kaunotar ja hirviö -satuaihelman varhainen versio, joskin siinä on myös paljon muita ulottuvuuksia.

Siili-Jussi-satua kirjallisuusterapeuttisessa ryhmässä käyttäessäni on herännyt kysymys, miksi siilin pitää muuttua kauniiksi ihmiseksi. Eikö hän kelpaa sellaisenaan? Vai onko symbolisesti kysymys sisäisen kauneuden, ihmisen aidon olemuksen esille tulosta? Onko sadussa lopulta paljon suurempaa viisautta kuin antiikin ajan romaaneissa ja jopa myyteissä? Piikkien on tulkittu kuvastavan myös suojakuorta, jonka olento on joutunut kehittämään itselleen vaikeiden kokemusten vuoksi. Vieläkin kuulee sanottavan, että joku on piikit pystyssä.

Hekaten kynän kärjellä -kurssilla kesäkuussa 2017 Kreetalla veimme ohjaajaparini Helena Hietaniemen kanssa osallistujat ihanaiselle Elafonissin kahluusaarelle tutustumaan Afroditeen itsessään. Heille tarjoutui tilaisuus tutkailla omaa kauneuttaan ja seksuaalisuuttaan lämmön helliessä ja vapauttaessa. Tuntumani oli, että moni sai samalla yhteyden sisäiseen kauneuteensa, mahdollisuuden opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, muotoineen ja uurteineenkin.

Kaunis ja vapauttava oli Afroditen tanssi, tanssi huivien kanssa veden rajassa. Aiemmin havaitut siilin piikit olivat pudonneet jokaiselta pois. Uusi nahka saattoi olla vielä hieman arka tuulelle ja auringolle, mutta se ei estänyt tanssimasta. Tanssin jälkeen kirjoitettiin.

Afrodite on toki vain yksi puoli naiseudesta – vai pitäisikö sanoa ihmisyydestä. Antiikin Kreikan jumalista ja jumalattarista löytyy paljon muitakin ominaisuuksia ja arvoja. Jumalat ja jumalattaret täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä kuvan kokonaisesta ihmisestä – niine piirteineen, joita kullakin on ja joita kukin haluaa itsessään kehittää.

Toivottavasti me kaikki voimme löytää Afroditemme siilin piikeistä huolimatta ja niiden alta. Kauneudessa tai sen tavoittelussa ei ole mitää pahaa tai tuomittavaa. Se voi olla monenlaista. Sisäistä kauneuttamme voimme ainakin siinä mielessä koulia, että emme olisi Afroditen juonivan ja laskelmoivan puolen kaltaisia saati, että etsisimme huvia toisten manipuoloinnista ja ikäviin tilanteisiin saattamisesta. Kauneutta on ainakin siinä, että pyrkii olemaan hyvä itselleen ja toisille – eikä kumpikaan onnistu ilman toista. Pitäkäämme päämme. – Ja nauttikaamme kauniista kesämekoista, kunnes taas joudumme kääriytymään turkkeihimme kylmältä suojaan.

P1110495

KUVA: Etualalla Afroditen temppelin rauniot Rodoksen vanhassa kaupungissa, jossa vierailin kesällä haistelemassa antiikin aikaisia tuulahduksia.

Isossa kuvassa ylhäällä Hekaten kynän naiset Elafonissin kahluusaarella Kreetalla

Satujen saari kutsuu

Satujen saari

Sadut itsetuntemuksen ja voimaantumisen välineinä

Taruterapiaryhmä aikuisille

Voisiko elämän tiivistää satuun?

Millaisella saarella satuhahmosi mielessäsi seikkailevat?

Haluatko kirjoittaa aaltojen loisketta kuunnellen?

Neljänä elokuun iltana Mustasaaressa Helsingin edustalla, 2.8., 3.8., 9.8. ja 10.8.2017 klo 16.30-19.30

Lue lisää esitteestä

 

 

Tirlittan ryhmän tuntoja tiivisti

Tirlittan ryhmän tuntoja tiivisti

TIRLITTAN LENSI KANAVAAN,

TIRLITTAN UPPOSI,

TIRLITTAN NOUSI PINNALLE,

TIRLITTAN HENGITTI.

(Paloheimo 1975, 5.)

Suomen Valkonauhaliiton aikuisten taruterapeuttinen ryhmäni Satujen salaisuudet päättyi tänään. Käsittelimme tällä viimeisellä kerralla yhden ryhmän jäsen toiveesta Oiva Paloheimon (1953/1975) satua tai lastenromaania Tirlittan. Orpotyttö ihmisten maailmassa.

Kirja kertoo tytöstä, jonka kotitaloon iskee salama. Kaikki perheenjäsenet sinkoutuvat kuka minnekin. Tirlittan lentää kanavaan, josta hän kömpii ylös ja lähtee orpona yöpuvussaan vaeltamaan avaraan maailmaan. Sadussa on kansansadun elementit: yksinäinen sankari mahdottoman edessä, auttajat matkan varrella ja onnellinen loppu. Tirlittan löytää lopulta vanhempansa, ei olekaan orpo.

Monelle ryhmän jäsenelle tarina näyttäytyi ensin kovin synkkänä, pelkkinä vastoinkäymisinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkemmin tutkittaessa löytyi myös positiivisia ja toivoa antavia puolia, ennen kaikkea auttajia.

Hylkäämisen kokemus nousi sadussa voimakkaasti esille. Satu nähtiin myös selviytymistarinana, jollaisena se rinnastui etenkin Hannuun ja Kerttuun. Satu koettiin myös henkisenä, oman henkisen äidin ja isän löytämisen matkan kuvauksena. Yhteyden vanhempien olemukseen voi saada vaikka eläkeiän kynnyksellä. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Keskusteluun nousi erityisesti muutama tarinan yksityiskohta. Talon hajoaminen nähtiin vanhempien riitana, jonka seurauksena Tirlittan karkasi kotoa.

Eniten puhuttiin kohtauksesta, jossa Tirlittan pestautuu apulaiseksi erikoiselle iäkkäälle ja alkuun pahasuiselle naiselle. Nainen sairastaa luuvaloa ja on siksi joutunut linnoittautumaan taloonsa ja vuoteeseensa. Hän yrittää hoitaa luuvaloaan ja sen aiheuttavaa kipuaan hämäkäkeillä, ampiaisilla ja muilla ötököillä, jotka kiipeilevät huoneen seinillä ja pistävät häntä.Luuvalo nähtiin esimerkiksi yksinäisyytenä tai psyykkisinä ongelmina, ötökät harhoina.

Tirlittan polttaa vahingossa naisen talon, ja luuvalo katoaa. Nainen pystyy taas kävelemään. Hän on niin kiitollinen Tirlitanille, että lahjoittaa tälle tukuittain rahaa, jolla tämä voi rakennuttaa uuden talon salaman pirstaleiksi iskemän tilalle. Tulipalon tulkittiin puhdistavan jotain tärkeää.

Ennen tätä loppukohtausta Tirlittan pestautuu vielä sirkukseen, jossa hän yltää yhä huimempiin suorituksiin. Lopulta hän putoaa nuoralta ja murtaa selkänsä. Hän kuitenkin selviää. Ryhmässä pohdittiin, onko tämä kuvaus siitä, miten ihminen saattaa kurkottaa aika vain korkeammalle, jotta hänet huomattaisiin ja hänestä pidettäisiin.

Lopuksi kurkistimme Oiva Paloheimon elämään. Tarina on nähty avainromaanina, joka peilaa kirjailijan kokemusta kahdesta tuskallisesta avioerosta: perheenjäsenet ovat lennelleet kuka minnekin ja yhteys katkennut. Paloheimo on jatkanut yksin, levottomana, alkoholisoituneenakin taiteilijasieluna eteenpäin kuin sadun Tirlittan – ja aina on joku auttanut tiukan paikan tullen ja elämä jatkunut.

En usko, että olisimme saaneet tarinasta niin paljon irti ilman kansansatujen taustaa. Toisaalta tarina tiivisti hyvin ryhmässä käsiteltyjä teemoja.

Ryhmän jäsenet kokivat Tirlittanin tarinan niin rikkaana, että siihen voi palata monta kertaa. Sen voi lukea usean kerran eri mielentiloissa, ja aina avautuu jotakin uutta. Näinhän hyvä satu toimii.

 

 

 

Grimmin satujen kauhuversio herättää tunteita

Kun pää putoaa ja vaimo haluaa jumalaksi

Prinsessa Ruusunen tuodaan keittiöön ruumissäkissä. Teini-ikäisten perheessä tyttäret Tuhkimo, Ruusunen ja pyörätuolissa istuva Punahilkka lusikoivat mustaa keittoa suoraan pöydältä. Esirippu laskeutuu juuri ennen kuin kirves heilahtaa ja pää putoaa.

Riihimäen teatterissa esitettiin kevään aikana kauhuaiheista musiikki- ja tanssiteatteriesitystä The Grimm Book of Horrors. Samuli Reunasen dramatisoimassa ja Liisa Risun tanssi- ja liikeosuudet ohjaamassa esityksessä tutut kansansadut saivat kyytiä. Erityisen riipaiseva oli Ruususen osuus, jossa hän tanssi nuoruuden tuskaa vain ihoon teipatut ruusut vaatteinaan.

Koskettavimmin minuun puri Satu omenapuusta, jossa äiti tappaa poikansa ja vierittää syyn taposta tyttärensä niskoille. Äidin tuska oli tiheää. Erityisesti tämän sadun tulkinta vei ajatukset saduista kohti myyttejä, jotka ehkä satuja selvemmin käsittelevät ihmisen tunteita ja ristiriitaisuuksia sekä tarjoavat katarsiksen kokemuksia, mahdollisuuksia tuntea voimakkaasti ja puhdistua.

Suoraan tähän päivään pureutui kansansatu Kampela. Siinä vaimo haluaa lisää ja lisää. Kuninkuus ja keisarin valtikkakaan eivät riitä, vaan hän haluaa lopulta jumalaksi. Ehkäpä veroparatiiseissa touhuavatkin ennen pitkää riutuvat hökkeleissään, palaavat alkuun, perusasioiden äärelle.

Esityksessä oli myös paljon kauniita kohtauksia, värejä ja asetelmia. Elämän traagisuudessakin on kauneutensa.

Harmittaa, että en ehtinyt viedä aikuisten satuterapeuttista ryhmääni katsomaan esitystä. Se olisi antanut uusia tulkintakulmia jo käsiteltyihin satuihin.  Toivottavasti esitys on mahdollista nähdä myöhemmin uudelleen.

Valtakunnan psykagogin tehtävä haussa

Tehtävänä valtakunnan nostaminen epätoivon suosta. Keinona valoisien näkökulmien tarjoaminen. Työvälineenä sadut.

Ohjaamassani aikuisten taruterapiaryhmässä Satujen salaisuudet keskusteltiin kansansatujen myötä siitä, miten media pursaa negatiivisia uutisia ja pessimismiä suorastaan lietsotaan: talous on kuralla, rikkaat lähtevät pois maasta, Suomi slummiutuu, lapset eivät enää opi puhumaan, koska pelaavat liikaa tietokonepelejä ja vuorovaikutus aikuisten kanssa puuttuu, nuoret uppoavat nettiin, turvapaikanhakijat raiskaavat teinityttöjä, sota uhkaa…

Kerroin ryhmätapaamisen teoriaosuudessa antiikin Kreikan psykagogin ammatista. Psykagogi oli eräänlainen opettajan ja sielunlääkärin yhdistelmä. Hän oli arvostettu henkilö, jolla oli lupa lausua kauniita sanoja (logos kalos). Näillä sanoilla oli Platonin mukaan puhdistava vaikutus ja ne loivat sieluun uusia kuvitelmia, jotka auttoivat jäsentämään itseä.

Ryhmä innostui psykagogin käsitteestä ja lähti miettimään, että sellaista henkilöä tarvittaisiin Suomeen juuri nyt – valtakunnan psykagogia, visionääriä, joka terapoisi koko valtakuntaa, nostaisi kaiken kansan kuultavaksi positiivisia asioita ja tarjoaisi uudenlaisia näkökulmia. Hän kertoisi, missä me olemme hyviä. Hän loisi toivoa siihen, että tästä taloudellisesta tilanteesta mennään eteenpäin ja että etenkin lapsilla ja nuorilla on tulevaisuus. Tämän hän tekisi muun muassa satujen avulla.

Minua on aina viehättänyt psykagogin käsite. Toivon, että voin psykoterapeutin ja kirjallisuusterapeutin työssäni sekä aikuiskouluttajana – myös opettajan pätevyyden omaavana – olla jotakin sen kaltaista. Valtakunnan psykagogin toivon löytyvän jostain muualta. Kokemuksiani satujen hyvää tekevästä vaikutukseta voin hänelle mielelläni jakaa.

Sillä välin, kun laajemman tehtävän haltuunsa ottavaa psykagogia etsitään, toivon, että jokainen voi olla oma psykagoginsa. Toivon, että jokainen voi löytää elämästään ja arjestaan hyviä asioita, valopilkkuja, ja ravita itseään kauniilla sanoilla. Sisäisen kauneuden ilmentymiä sen laajennetussa merkityksessä on mahdollista löytää vaikkapa kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja musiikista, mutta miksei myös luonnosta, ystävistä, lapsen hymystä tai koiran hännä heilautuksesta. Toivottavasti voimme olla psykagogeja myös toisillemme: kannustaa, kiittää ja luoda toivoa.

♦♦♦

Lisää psykagogista voi lukea Juhani Ihanuksen julkaisuista Toinen (1995), Sanat että hoitaisimme (2009) ja Kirjallisuusterapia-luvusta kirjasta Psykoterapiat (2012). Jotakin löytyy myös artikkelistani Kirjoitan itselleni saaren kirjasta Altaalla. Juhani Ihanuksen juhlakirja (2014).

Seuraava taruterapeuttinen ryhmä toteutuu Mustasaaressa Helsingin edustalla kesäkuussa 2016. Pitkä talviryhmä alkanee taas syyskuussa.