Uudelleenkirjoittettu. Kokemus yksilöllisestä kirjallisuusterapiaprosessista

Uudelleenkirjoitettu

Terapiassa löysin vahvuuteni

Linda K.

”Aloitan kirjallisuusterapiassa.” Näin kerroin ystävälleni ja tunsin pienen ylevyyden tunteen sisimmässäni. Nyt ajateltuna tämä lähinnä naurattaa, sillä mielikuvani sain heittää romukoppaan. Mielikuvissani luimme klassikoiksi muodostuneita teoksia ja käsittelimme niiden aiheita älykkäin sanankääntein, toisinaan tuotin mieltä sykähdyttäviä tekstejä ja terapeuttini taputti käsiään yhteen. Nyt voin tuota kuvitelmaa jo katsoa etäämmältä ja kiittää itseäni mahtavasta mielikuvituksesta ja samalla pyöräyttää silmiäni teatraalisuudelleni.

Terapeuttini sohvalla istuessani nopeasti huomasin, että todellisen työn joudunkin itse tekemään. Mielen syövereistä pulppuavat muistot, kokemukset ja ajatukset käsiteltiin siinä tahdissa kuin se kulloinkin minulle oli tärkeää ja niillä menetelmillä, jotka minua puhuttelivat. Terapeuttini osasi ojentaa oikeat työkalut ja esittää oikeat kysymykset, haastaa omia ajatusmallejani ja rohkaisi tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. En saanutkaan valmiita vastauksia ja neuvoja enkä löytänytkään itseäni mielikuvani kaltaisesta tilanteesta. Ymmärsin, että siinä sohvalla muokkaankin oman elämäni käsikirjoitusta, en käsittelekään muiden klassikkotekstejä, vaan luon omani.

Sainhan minä senkin hetken, kun klassikkoteos kaivettiin hyllystä! Sinä kyseisenä päivänä oli äärimmäisen väsynyt enkä jaksanut puhua. Kuin pienelle lapselle terapeuttini luki minulle tarinoita Kalevalasta, miten maailma syntyi ja mikä oli Ainon kohtalo tarinassa. Miten oudolta se tuntui, että toinen lukee nyt aikuiselle ihmiselle. Tämä oli kuitenkin itselleni merkityksellinen hetki, sillä se oli samaan aikaan turvallisuutta tuova, mutta samalla koin itseni haavoittuvaiseksi. Löysin Ainon tarinan avulla oivalluksia ja saimme väsyneeseen mieleeni puhallettua eloa. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, miksei aikuisille lueta enemmänkin iltasatuja. Tarinalla, runolla tai millä vain tekstillä voi olla voimauttava vaikutus ja se voi sanottaa sisällä jotain sellaista, mitä itse ei vielä osaa.

Olen saanut rohkeutta tarttua itsekin kynään ja löytänyt itselleni kanavan, jonka kautta voin purkaa tuntemuksiani sanoiksi. Kynä antaa minulle mahdollisuuden muotoilla kipuni paperille. Sanat purkavat kirjain kerrallaan mieleni umpisolmuja, ja saan vapauden muotoilla tunnot siihen muotoon kuin itse haluan. Kynä on työkalu, jolla voin keskustella sisimpäni kanssa tai heittää vapaaksi maailmalle jotain sellaista, johon joku toinen saa tunneyhteyden.

Ovatpa sanat kirjoitettuja tai lausuttuja, on niillä suuri voima. Tämän voiman olen omassa terapiassani löytänyt ja siitä olen erittäin kiitollinen. Suuri voima vaatii viisautta, ja lupaan käyttää tätä voimaa vain hyvään.

Terapia on ollut minulle kuin pyyhekumi. Elämäni varrella olen mieleeni tiukoin, tummin tikkukirjaimin kirjannut osaamattomuuteni, tyhmyyteni ja ulkopuolisuuteni. Pyyhekumin lailla terapia on tämän tekstin pyyhkinyt mieleni paperilta. Eihän se teksti kokonaan katoa, mutta sen päälle olen saanut pehmein, kauniin kirjaimin kirjata kyvykkyyteni ja älykkyyteni, olen tehnyt itseni näkyväksi, itselleni.

Teksti on julkaistu alun perin 11.5.2021 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen verkkosivuilla www.kirjallisuusterapia.net

Kuva Linda K.

Marjatta, uuden ajan airut

”Marjatan otan itselleni airueksi. Hän kuuntelee rohkeasti sydämensä ääntä, astuu kohti uutta, parempaa maailmaa.” (Kalevalan kaiut -kirjallisuusterapiaryhmän osallistujan palautteesta ryhmän päätyttyä)

Tänä Kalevalan päivänä katseeni suuntautuu Marjattaan. Marjatta, nuori nainen, synnyttää Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.

Kuten Marjatta Kalevalassa olemme uuden kynnyksellä ilmastonmuutoksen ja koronaviruspandemian uhan alla. Meidän on luotava maailmaan uudenlaiset tavat elää ja kunnioittaa luontoa ja jokaista sen elementtiä arvokkaana, jos aiomme pelastua.

Pohdin seuraavassa Marjatan olemusta Tiina Piilolan väitöskirjan (2017) ja tämän populaarimman version Kalevalan naiset (2018) mukaan.

Tarinansa alussa Marjatta on ”korea kuopus”, helppoon elämään tottunut ja diivan elkeitäkin omaava nuori nainen. Hän välttää kaikkea seksuaalisuuteen ja miehiin viittaavaa – liekö kainouttaan vai onko hänessä kenties naisasianaista, esifeministiä?

Marjatta lähtee paimeneen, mikä on perinteisesti nähty miesten työnä. Hän tulee raskaaksi puolukasta ja joutuu aviottoman lapsensa vuoksi huoraksi haukutuksi ja perheensä ja yhteisönsä hyljeksimäksi. Marjatta kuitenkin tietää synnyttävänsä merkittävän miehen. Hän löytää itsestään voiman lähteä yhteisöstä ja saa luonnosta voimaa selvitä eteenpäin.

Marjatan esikuvana voidaan nähdä Neitsyt Maria. Marjatta kuitenkin edustaa yksilöllisempää aikaa: hän on ainutlaatuinen ja omaa yksilöllisen minuuden. Hän on tietoinen itsestään ja tarpeistaan. Hänessä on samaa herkkyyttä kuin Kalevalan Ainossa, mutta hän on rohkeampi ilmaisemaan tuntojaan ja elämään niin kuin näkee itselleen ja lapselleen hyväksi.

Marjatta nöyrtyy tosiasioiden edessä, muuttuu koreasta kuopuksesta matalaksi neidiksi, mutta ei jää kieriskelemään itsesäälissä vaan sisuuntuu. Hän pyytää synnytykseen apua Luojalta niin kuin Ilmatar Kalevalan alussa. Apu tulee hevosen muodossa.

Hieman myöhemmin Marjatan lapsi katoaa. Äiti pyytää apua luonnolta. Aurinko auttaa häntä, kertoo, missä lapsi on – kuin konsanaan antiikin Kreikan Demeterin myytissä, jossa auringonjumala Helios kertoo äidille, missä Haadeen ryöstämä tytär on. Viesti on vahva: vastaukset ongelmiin löytyvät luonnosta.

Marjatan tarinan yhteydet antiikkiin ja Neitsyt Mariaan kertovat siitä, miten tarinaperinteet kulkevat ympäri maailman, ja toisaalta, miten Lönnrot on ollut niistä tietoinen ja käyttänyt niitä Kalevalaa kootessaan.

Vielä on yksi vastus matkalla: Ukko ylijumala kieltäytyy ristimästä ”riivattua” ja ”katalaa” eli isätöntä lasta. Väinämöinen pyydetään tuomariksi. Hän antaa ensin tylyn tuomion. Silloin tapahtuu ihme: kaksiviikkoinen lapsi alkaa puhua ja viittaa siihen, ettei Väinämöisellä ole ollut touhuissaan puhtaat jauhot pussissa vaan tämä on aiheuttanut mm. Ainon itsemurhan.

Luonnonmullistusten jälkeen Väinämöinen tunnistaa uuden kuninkaan ja ristii lapsen ”Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi”. Piilola (2017, 2018) tulkitsee tässä kohtaa, että Väinämöinen kasvaa henkisesti, ymmärtää toimineensa väärin ja häpeää.

Seuraa uusia aika. Sen voi nähdä kristinuskon tulona. Seppo Knuuttilan (ks. Piilola 2018) mukaan sen voi nähdä myös hetkenä, jolloin jumalten ja luojaheerosten myyttinen aika päättyy ja tekee tietä historiallisesti etenevälle ajalle. Piilolan tulkinnan mukaan uusi aika voisi olla myös aika, jolloin koittaa tasa-arvoisempi aika: Ainon kaltaiset naiset saavat itse päättää, kenet ottavat puolisokseen tai ottavatko ketään. Nuoret naiset eivät enää ole miesten kauppatavaraa. Heidät nähdään kokonaisina omana itsenään.

Piilolan kanssa toivon, että nyky-Marjatat tekevät työtä, jonka tarkoituksena on rakentaa tästä maailmasta parempi, armollisempi ja oikeudenmukaisempi paikka kaikille ikään, sukupuoleen ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Kalevalan kaiut -ryhmissäni Marjatan tarina on ollut yksi puhuttelevimmista ja voimauttavimmista. Marjatan seurassa olemme ryhmissä syöneet puolukoita ja kuvitelleet puolukan matkan nilkoista helmoihin, rinnoille, suuhun ja vatsaan. Sen jälkeen osallistujat ovat saaneet kirjoittaa kokemastaan ja niistä muistoista ja tunteista, joihin tarina vie. Tarina ja harjoitus ovat saaneet heidät kunkin omalla tavallaan paitsi kuulostelemaan naiseutta myös uudistumisen ja omien voimavarojen löytämisen äärelle.

Seuraavassa ryhmässä syntynyt Marjatta-teksti, joissa synnytetään uutta: vaisto raivaa tietä uudelle ja vanha väistyy.

Puola puolukkainen (’puola’ merkitsee suomen murteissa puolukkaa)

Kylki kiitää syysauringossa,

heleä punaposki vinkkaa luokseen.

Viaton mieli ei ymmärrä, vain muotonsa hehkuu – ja vaisto vie voiton.

Mitä sitten vaikka kunnia meni ja maine kasvoi. Mitä väliä vaikka Marjattainen varttui hetkessä naiseksi. 

Kuka meistä on mittaamaan toisen onnea – tai onnettomuutta – kysymään sen hintaa?

Puolukka viitoitti Marjatan aikuiselämän polkua mutta sen suuntaa emme vielä tiedä. Ehkä Marjattainen kulkee nuoresta hehkeästä äidistä ryppyiseksi akaksi. Tai Ihmemaan Liisan peilikuvassa hän saattaisi varttua yhdessä lapsensa kanssa ja syntyä uudestaan viisaana, kekseliäänä uskottuna rakkaimmalleen. 

Polut risteilevät ja niiden varsilla kimmeltää kasteheiniä. Reitillä sinut valitaan tai sinä valitset – aivan miten vain. Puolukatkin merkitsevät ”vain” elämää, uuden alkua, joka on meille annettu elettäväksi.

(Merja 2019)

Tässä ilmastoahdistuksen kyllästämässä ajassa ja koronatestituloksia useammankin lähipiirin ihmisen kohdalla odotellessani saan Marjatan tarinasta paljon lohtua. Siinä korostuu yhteys luontoon ja vahva viesti siitä, että vastaukset ja apu löytyvät luonnosta, kun vaan osaamme nöyrtyä ja Marjatan tavoin nähdä, mikä on olennaista ja minkä eteen kannattaa taistella.

Kysymys Väinämöisen lupauksesta palata takaisin on kiehtova. Ehkei se tarkoita taantumista vaan ymmärrystä siitä, että mennyt ja uusi voivat elää rinta rinnan. Voimme elää mennyttä arvostaen ja siitä ammentaen ja samalla katsoa tulevaan luottavaisin silmin, osana luonnon kiertokulkua.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Piilola, Tiina (2017) Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities 312. Jyväskylän yliopisto.

Piilola, Tiina (2019) Kalevalan naiset. Helsinki: Kustantamo S&S.

 

Etäterapiaa ja -kirjallisuusterapiaa koronaviruksen aikaan

Koronaviruspandemia haastoi tänä keväänä psykoterapian, kirjallisuusterapiaryhmät ja kirjallisuusterapiakoulutukset.

Psykoterapia toteutui maaliskuun puolivälistä näille nurkille etäyhteyden välityksellä. Ei voi kuin hämmästellä, miten luontevasti kaikki kaiken kaikkiaan sujui ja miten hienosti asiakkaat ottivat tilanteen, vaikka etäyhteyksien pätkiminen joskus haastoikin kärsivällisyyttä ja sukupuut ja muut paikan päällä tehtävät harjoitukset jouduttiin laittamaan tauolle. Kiitos joustavuudesta ja kärsivällisyydestä kaikille terapia-asiakkailleni!

Ehdin ohjata Suomen Valkonauhaliiton Kalevalan kaikuja -ryhmääni puoleen väliin, kun se jouduttiin koronavirustilanteen takia keskeyttämään. Hetkisen ajan osallistujat saivat mahdollisuuden yhteydenpitoon yksilötapaamisten muodossa etäyhteydellä sekä tekstien välityksellä. Sitten käynnistin ryhmän uudelleen etäyhteydellä.

Kriisin jälkeen on mahdollista huomata, että muutos etäyhteydellä toimivaksi ryhmäksi toi Kalevalan ääressä työskentelijöille mukanaan paljon hyvää, vaikka yhteisessä fyysisessä tilassa olemisen puuttuminen karsikin tietysti pois paljon tärkeää nonverbaliikkaa ja läsnäolevan jakamisen tunnetta. Ikävä kyllä jokunen osallistuja ei uskaltanut tulla mukaan etäyhtyeydellä. Kaikille jatkajille etäyhteyden haltuun otto oli vahvistava ja rohkaiseva kokemus, joka toi roppakaupalla osallisuuden ja elämänhallinnan tunnetta.

Etäyhteys mahdollisti monelle psykoterapia-asiakkaalle ja kirjallisuusterapiaryhmän osallistujalle sen, että he uskaltautuivat puhumaan ja kirjoittamaan elämänsä haasteista, kokemuksistaan ja tunteistaan jopa rohkeammin kuin kasvokkain tapaamisissa. Oman kodin suojista puhuminen ja asioiden silmiin katsominen olikin turvallisempaa. Tämä tuli ilmi etenkin kehollisuuteen liittyvissä asioissa. Kalevalan Aino ja Marjatta puhuttelivat Kalevala-ryhmää erityisesti naiseuteen ja naisen osaan liittyvien kysymysten muodossa. Kaikkein tärkeimmäksi nousi kuitenkin näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve.

Kiitän lämpimästi niitä rohkeita Kalevala-ryhmän naisia, jotka antoivat meille yhteisen mahdollisuuden kokea tämän etäyhteyden tuoman uudenlaisen läheisyyden ja yhteisöllisyyden.

Myös kirjallisuusterapiakoulutukset jouduttiin miettimään uusiksi. Suunnittelimme yhdessä kirjallisuusterapeuttikollegani, koulutuksen johtaja Päivi Kososen kanssa Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n koulutuspolun ensimmäisen osan eli Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun menetelmänä -koulutuksen (15 op) Tampereen kesäyliopiston koulutuksena hybridiversioksi, jossa osa opetusjaksoista toteutuu etäopetuksena ja muutama syksyllä lähiopetuksena, jos ja toivottavasti kun koronavirustilanne sen sallii.

Kahden koulutuksen etäopetusjakson jälkeen mieleni on tyyni ja kiitollinen. Opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä. Paitsi luennot myös sadun lukeminen ääneen onnistuu etäyhteyden välityksellä niin, että opiskelijat saavat ravituksi tulemisen kokemuksen. On myös mahdollista ohjata vaikkapa kävelyharjoitusta kirjoitusharjoitusten yhteydessä. Ryhmiin ja pareiksi jakaminen tarjoaa osallistujille tilaisuuden tutustua ja jakaa kokemuksia samantyyppisesti kuin lähiopetuksessa.

Paradoksaalisesti osallistujat tulevat sekä psykoterapiassa ja kirjallisuusterapiaryhmissä että koulutuksessa ikään kuin lähemmäksi ja omana itsenään näkyviksi, kun ruuduilta näkyy kaistale jokaisen kotia, työhuonetta tai kesämökkiä ja puolisot ja lapset ja etenkin koirat ja kissat saattavat vilahtaa näkyvissä tai kuuluvissa. Joku on istunut pihalla, puistossa tai autossa.

Psykoterapeutille ja kirjallisuusterapeutille nämä muutokset olivat varmasti vastaavanlainen digiloikka kuin opettajille kouluopetuksen siirtyminen etäopetukseksi, ainakin sellaiselle, joka ei ole aiemmin isommin etäyhteyksien avulla toiminut. On hienoa saada olla eturivissä kehittämässä kirjallisuusterapiaryhmien ja kirjallisuusterapiakoulutukseen uusia toimintamalleja, joista voitaneen ammentaa hyvää jatkossakin – ilman koronavirusuhkiakin – vaikkakin näen edelleen, että läsnäolevalla ryhmätoiminnalla ja lähiopetuksella on eittämätön antinsa kirjallisuusterapialle.

Jos Tove Jansson eläisi, toivoisin hänen kirjoittavan tarinan muumeista ja koronaviruksesta. Millainen hahmo korona mahtaisi olla? Suuri, ilkeä ja kaiken nielevä vai sittenkin pienempi hahmo, joka muuttuu kiltimmäksi niin kuin täällä keskuudessamme oleva koronaviruskin vaikuttaa nyt muuttuvan alun pahimpien skenaarioiden jäljeen? Varmaa on, että Janssonin tarinassa olisi mukana viesti siitä, että kaikesta voi oppia ja oivaltaa jotain tärkeää ja että elämä jatkuu.

Valoisan kesän ja juhannuksen toivotuksia!

Joukahaisen uhmassa ja voimassa

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan kaikuja -kirjallisuusterapiaryhmissäni yhtenä tutkittavana ja yhdessä ja erikseen läpi elettävänä tarinana on ollut tarina Joukahaisen ja Väinämöisen kohtaamisesta. Joukahainen uhmaa siinä nuoruuden innossaan Väinämöistä, joka laulaa hänet suohon. Joukahainen joutuu nöyrtymään päästäkseen suosta ja lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle. Tämä käynnistää Kalevalan tarinan.

Osallistujat saavat ryhmissä tarinan lukemisen jälkeen tilaisuuden pienen draamallisen työskentelyn avulla tutkia Väinämöisen, Joukahaisen sekä Joukahaisen ja tämän sisaren Ainon äidin rooleja. Hevoset ja vaunut rysäyttävät mielikuvissa yhteen ja Väinämöinen laulaa nuoren miehen uhosta ärsyynnyttyään tanteret tärisemään.

Lauloi vanha Väinämöinen:

järvet läikkyi, maa järisi,

vuoret vaskiset vapisi.

paaet vahvat paukahteli,

kalliot kaheksi lenti,

kivet rannoilla rakoili.

(Kalevala, 3. runo, 295-300.)

Rooleihin meneminen elävöittää tekstiä ja saa osallistujat yhteyteen tunteisiinsa sekä voimauttaa heitä.

Kuten kaikki Kalevalan hienot tarinat, tämäkin kohtaus nostattaa kuulijoissa ja kokijoissa kovin erilaisia tunteita, muistoja ja havaintoja. Se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella mm. kiusatuksi joutumisen tai kiusaajana toimimisen kokemuksia sekä vanhemman roolia aikuisen lapsen uhman edessä.

Viime syksyn ryhmässä olennaiseksi Joukahaisen rooliin menijälle ei noussutkaan nuoren alennustila suossa, vaan tilaisuus uhmata vanhaa Väinämöistä nostatti hänessä voiman. Mahdollisuus pitää roolihahmon suojissa puolensa ja uhota oli hänelle merkityksellinen ja voimauttava kokemus, josta hän ammensi yhä uudelleen ryhmän aikana ja joka muodostui hänelle merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko ryhmän osalta. Hän sai Joukahaiselta rohkeutta tuoda itseään ja osaamistaan enemmän esille ja vahvistusta sille, ettei olemassaoloaan tarvitse pyytää anteeksi.

Tarinan voi nähdä myös kahden sukupolven kohtaamisena ja sen tutkimisena, onko vanhan aika väistyä. Ehkä ei ihan vielä, mutta kenties Joukahainen enteilee uutta aikaa, vaikka hakee vielä paikkaansa – opettelee omaa laulun taitoaan ja menee uhmassaan hakoteille. Virheille täytyy kuitenkin olla paikkansa. Kenenkään ei tarvitse olla valmis ennen aikojaan.

Tsemppiä kaikille joukahaisille – ja tietysti myös viisaille väinämöisille!

_

Kalevalan kaikuja -ryhmieni järjestäjänä toimii Suomen Valkonauhaliitto.

Lisätietoja esitteestä

Kuvan on taittanut Jaana Rautio Gallen-Kallelan lautastauluista ottamistani valokuvista.

 

Aino, ainokaiseni

Tällä kertaa näin Kalevalan päivänä 28.2. minua puhuttelee Aino.

Aino lienee Kalevalan tunnetuimpia hahmoja Väinämöisen ja Ilmarisen sekä ehkä Pohjan akka Louhen jälkeen, vaikkei hän tarinassa pitkään pidäkään pääroolia – jos ollenkaan. Nuori nainen joutuu veljensä lupauksen vuoksi vanhan ukon, Väinämöisen, halun kohteeksi. Suoranaisesta väkisin makuusta ei eepos kerro, mutta toki tarinan voi niinkin tulkita. Olennaisempaa lienee se, että hän ei halua vaimoksi vanhalle miehelle – tai ehkei ole vielä ylipäätään valmis vaimoksi kenellekään.

Kenties pahinta tarinassa saattaa olla se, ettei äiti kuuntele tyttärensä tarpeita vaan innostuu merkittävästä naimakaupasta ja pakottaa tyttärensä siihen suostumaan. Tämä oli toki entisinä aikoina meillä ja on vieläkin monissa kulttuureissa tavallinen toimintatapa.

Aino ei tähän suostu vaan hukuttautuu.

Näen psykoterapeutin työssäni monia ainoja, lapsuudessa ja nuoruudessa eri tavoin hyväksi käytettyjä tai muuten pelästytettyjä. Aino voi olla myös traumatisoituneen tai uupuneen ja sen myötä masentuneen ihmisen kuva. Moni pohtii, onko Ainon ratkaisu, hukuttautuminen tai itsemurha muulla tavoin, ainoa ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Onneksi elämänlangan iloisemmat värit löytyvät heillekin, osalle pian, osalle pidemmän työskentelyn myötä.

Ainon tarinassa ja antiikin Kreikan Persefone-myytissä on paljon yhtäläisyyksiä. Haades ryöstää nuoren Persefone-neidon, viattoman koren, manalaan, raiskaa hänet ja pakottaa vaimokseen. Myytissä äidin toimintatapa on kuitenkin aivan toinen kuin Ainon tarinassa. Demeter-äiti etsii tytärtään, kunnes löytää, ja loppuratkaisu on kompromissi, jossa tytär saa olla osan aikaa vuodesta maan päällä äitinsä kanssa ja osan aikaa manalassa miehensä kanssa. Persefone jopa aktiivisesti myötävaikuttaa lopputulokseen syömällä granaattiomenan siemeniä, hedelmällisyyden symboleita.

Persefonen dynaamisen tarinan valossa Ainon kohtalo näyttäytyy julmana: hänelle ei tarjoudu mahdollisuutta muutokseen eikä kypsymiseen. Elämä katkeaa kesken.

Ehkä nykypäivän tyttönaiset, joiden aikuisen naisen elämä ei ole koskaan kunnolla alkanut, ovat eräänlaisia ainoja. Persefoneiksikin heitä on myyttien psykologisissa tulkinnoissa nimetty, mutta persefoneilla on kuitenkin aina kehittymisen mahdollisuus. He voivat vaikeat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset käsiteltyään kääntää ne voimavaroiksi ja ymmärrykseksi toisia kohtaan, jopa ammatillisiksi voimavaroiksi.

Ainon tarinan kanssa rinnakkain kulkee osin myös H. C. Andersenin satu Pieni merenneito. Satu päättyy siihen, että merenneito muuttuu meren vaahdoksi ja sitten kohoaa ilmaan. Satu tulkitaan kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kovin eri tavoin: joku näkee siinä itsemurhan tai muun rankan kohtalon kuten Ainon tarinassa, toinen taas vapautumisen ja mahdollisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen. Muistan erityisesti siskonsa itsemurhaa sadun kautta työstäneen naisen, jonka oli aluksi vaikeaa nähdä sadussa mitään positiivista. Toivo löytyi kuitenkin, muiden jäsenten näkökulmia kuunnellessa ja muiden satujen avulla.

Ainon tarinan voi nähdä jäävän Persefone-myytin ja Pienen merenneidon rinnalla hämmentäväksi, kesken. Miksi kansalliseepoksemme ei löydä luovempaa tai toivoa antavampaa ratkaisua? Toisaalta Kalevalasta tekee tietyllä tavalla niin vahvan ja vaikuttavan se, että se ei kaunistele eikä hymistele sankareittensa kohtaloiden äärellä: elämän raadollisuus ja vaikeudet näytetään sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi olla terapeuttistakin. Joskus, äärimmäisen tuskan äärellä, ei kenties ole muuta ratkaisua kuin itsemurha – ja joskus se voi olla ympäristönkin mielestä ymmärrettävä valinta.

Tuskaan ei kuitenkaan pidä jäädä, jos on pieninkin mahdollisuus löytää valoa. Ja jos pahin on tapahtunut, jäljelle jäävien tulee jatkaa ja heillä on lupa jatkaa elämäänsä. Toivoa on pienimmässäkin valon pilkahduksessa.

Mauri Kunnas kääntää Koirien Kalevalassaan Ainon ja Väinämöisen asetelman päälaelleen. Aino on pulska ja riuska tyttö, joka riemastuu mahdollisuudesta saada miehekseen kuulun laulajan. Pikkuruinen Väinämöinen kauhistuu ronskia naista ja pyrkii karkuun. Asetelma on aiheuttanut riemua ja voimaantumista erityisesti tytöissä niin kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä kuin opettajan urallanikin.

Takaisin varsinaiseen Kalevalaan: Löytyisikö luovempi tulkinta tarinan lopulle kuitenkin? Aino muuttuu veteen päädyttyään vedenneidoksi. Transformaation toiseen olomuotoon voi nähdä uuteen elämänvaiheeseen siirtymisenä ja voimaantumisena. Neito pilkkaa Väinämöistä kalan hahmossa, liukuu pois miehen otteesta. Miehellä ei ole häneen valtaa. Hän on saavuttanut itsenäisyyden uuden tason ja elämäntarina voi jatkua.

 

 

Kalevalan Kullervon kipujen kivi

Näin Kalevalan päivänä tekee mieli nostaa esiin jokin terapeuttinen näkökulma Kalevalaan. Olkoon se tällä kertaa Kullervon tarina.

Kullervo on Kalevalan traagisimpia hahmoja. FL, psykoanalyytikko Pirkko Siltala kuvaa kirjassaan Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien (2016) Kullervoa mieheksi, joka kokee taakkasiirtymän seurauksena niin vuorovaikutuksen puutetta kuin ruumilliista väkivaltaakin. Äiti katoaa hänen ollessaan pieni. Sijaisvanhemmat eivät ahdistuksensa ja vainoharhaisuutensa vuoksi kykene lämpimään vuorovaikutukseen lapsen kanssa.

Taustalla on tässäkin tarinassa niin kuin monessa muussa tarinassa maailmalla myytti veljesvihasta. Kullervon isä Kalervo ja tämän veli Untamo joutuvat riitoihin keskenään. Vastaava teema on tuttu niin Raamatun Kain ja Abelin kuin Jaakobin ja Eesaun tarinassa. Abel ja Eesau joutuvat halveksitun ja hyljeksityn tuhkaveljen osaan niin kuin Tuhkimo omassa sadussaan siskojensa taholta. Tuhkassa makaaminen nähdään saduissa vertauksena sisaruskateudesta ja siitä, että yksi sisaruksista on vähäarvoisempi kuin muut.

Sisaruskateuden todellisena syynä ovat lapsen tunteet vanhempiaan kohtaan ja vain sen osasyynä lapsen todelliset tunteet sisaria ja veljiä kohtaan. Lapsi pelkää, että ei pysty kilpailemaan sisariaan vastaan vanhempien rakkaudesta ja arvostuksesta. Sisaruskateus kuuluu kuitenkin olennaisena osana lapsen kehitykseen. Siltä eivät välty nekään lapset, joilla ei ole sisaruksia. Heillä kateus kohdistuu ympäristön lapsiin. Kateuden tunne on tavalla tai toisella kohdattava ja käsiteltävä, jotta kehitys voi edetä.

Takaisin Kalevalaan ja Kalervon ja Untamon veljesvihaan. Molemmat ovat suurten sukujensa päämiehiä. Untamon suku kalastaa luvatta Kalervon erävesillä, ja Kalervo katsoo oikeudekseen viedä saaliin. Tästä syttyy sota, joka tuhoaa Kalervon suvun. Henkiin jää vain raskaana olevaa piika, joka myöhemmin synnyttää Kullervon.

Untamo laittaa Kullervon töihin mutta tämä osoittautuu niihin kelvottomaksi. Hänet yritetään tappaa, mutta siinä ei onnistuta. Lopulta Kullervo myydään Ilmariselle, joka lähettää hänet paimeneen.  Ilmarisen ilkeä vaimo, Pohjolan tytär, leipoo Kullervon eväsleipään kiven. Kullervo katkaisee puukkonsa, ainoan isän perintönsä, kiveen. Hän vannoo suuttuneena kostoa ja manaa karhut ja sudet tappamaan Ilmarisen karjan ja pahan emännän.

Siltalan mukaan Kullervolla ei ole kasvulle välttämätöntä peiliä eikä hän opi koskaan pitämään itseään huolenpidon arvoisena. Sen sijaan häneen pesiytyy tunne omasta pahuudesta, syyllisyydestä ja viallisuudesta. Seuraa narsistista raivoa ja depressiota, joille leipään piilotettu kivi toimii symbolina.

Kullervo pakenee tilannetta. Hän saa kuitenkin tietää, että hänen isänsä ja äitinsä ovatkin elävätkin. Hän löytää perheensä, mutta kuulee siskonsa kadonneen. Kullervo saa tilaisuuden työn tekoon, mutta hänestä ei ole tälläkään kertaa työmieheksi. Sen sijaan hänet lähetetään veron maksuun. Paluumatkalla hänen onnistuu vietellä vastaan tuleva neito. Selviää, että neito on hänen kateissa ollut sisarensa. Sisar hyppää koskeen ja hukkuu. Kullervo palaa kotiinsa häpeissään.

Epätoivoinen ja itsetuhoinen Kullervo lähtee sotaretkelle Untamolaan, eikä hänen kohtaloaan sure kukaan muu kuin hänen äitinsä. Sotaretkellään hän saa yksi kerrallaan tiedon perheenjäsentensä kuolemasta. Tuhottuaan Untamon suvun Kullervo palaa tyhjälle kotitilalleen. Hän surmaa itsensä miekallaan.

Kalervon ja Untamon sukujen taistelu on veljessodan myytin paikallinen muunnos. Se voi olla myös osittain historiallinen. Kalervon ja Untamon sukujen välisestä selkkausta koskevissa tarinoissa saattaa olla kerrostumia useista todellisista eri ryhmien vastakkainasetteluista, joita on eri aikakausina ollut Suomen maaperällä. Vastaavia todellisia tilanteita lienee maailmalla monien myyttien taustalla.

Vastaavia tarinoita ja tilanteita löytyy pienemmässä muodossa monesta suvusta ja perheestä nykypäivänäkin. Sisaruussuhteet ovat yksi usein psykoterapiassa, kirjallisuusterapiaryhmissä ja elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä käsiteltävä aihe. Ja onneksi sitä voidaan käsitellä. Välejä sisaruksiin on mahdollista korjata. Joskus on tärkeää tutkia niitä, vaikka välien korjaaminen ei olisi mahdollista. Silti on tärkeää tulla itse sinuksi tapahtuneiden asioiden kanssa. Näin Kullervon kivet voidaan heittää tai sulattaa pois.

Laura Närhen  kappale ”Siskoni” on kaunis sovituksen ele teemaan liittyen – koskeehan aihe yhtä lailla siskoja kuin veljiä.  Laulun sanoissa tulee hyvin esille vanhempien rooli. Vaikka sisaruskateus on sisäsyntyinen jokaisessa lapsessa, myös vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka siinä, miten he pystyvät kohtelemaan lapsiaan tasa-arvoisesti. Ja se taas voi vaatia katsomista taaksepäin, sukupuun suuntaan, jotta taakkasiirtymät olisi mahdollista katkaista.

Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on?
Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa?
Kumpi isän ruususista tärkeämpi on?
Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?

Sinä olet minun siskoni
En tahdo että kilpailumme jatkuu
Sydämeni murtuu
Sinä olet minun siskoni
En tahdo että erkanemme koskaan
Tule mua vastaan
Oi siskoni mun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Lähteet:

Arvola, Pirjo & Mäki, Silja (2009) Sadun salaisia viestejä. Teoksessa Mäki, Silja & Arvola, Pirjo (toim.) Satu kantaa lasta. Opas lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaan 1. Helsinki: Duodecim, 45 – 66.

Mäki, Silja (2017) Yksi kantaa sitä, mitä ei yhdessä jaeta. Kirjallisuusterapia 2/2017, 43-46.

Siltala, Pirkko (2016) Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien. Helsinki: Therapeia-säätiö.

 

 

Kohtaamisia Kaarisillassa

Sampo on leppäkerttu, jonka pilkut säkenöivät rakkautta

Sampo on  punainen leppäkerttu, jonka pilkuista lähtee rakkautta ja toisista välittämistä säkenöiviä lankoja. Sammolla on kolme ammottavaa hauen suuta, jota jauhavat hyvää mieltä, uteliaisuutta ja rakkautta toisiin ihmisiin. Sampo on myös vihreä puutalo, joka kantaa muistoja lapsuudesta. Se on punainen linnunpönttö, joka on rakennettu erityisellä innolla. Sampo on vieläpä erityisen terveellinen ruisleipä ja kaunis koivumetsä.

Olin kolmatta kertaa ohjaamassa sanataidepajaa Nastolassa Kaarisilta ry:n Avoimessa kesäkohtaamispaikassa kesäkuun lopussa. Kolmatta vuotta järjestettävällä kehitysvammaisille ja muille erityistä tukea tarvitseville henkilöille suunnatulla kaksiviikkoisella päiväleiritapahtumalla alkaa jo olla perinteitä. Kaikki kiinnostuneet eivät tällä kertaa enää mahtuneet mukaan.

Kohtaamispaikassa vuorottelevat yhteiset hetket monitoimitilan isossa salissa ja pienryhmien toimintapajat, joiden sisältö vaihtelee kuvaamataidosta käsitöihin musiikkiin ja liikuntaan. Osallistujista pääosa on aikuisia. Mukana on myös nuoria ja jokunen lapsikin. Osalla on oma avustaja mukana. Moni osallistuu pyörätuolista käsin.

Ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa sanataidepajassa aiheena oli tällä kertaa Kalevala ja erityisesti sen luomiskertomus sekä kertomukset sammon synnystä ja tuhosta. Sampo muuntui moniin tarkoituksiin. Jauhot, suola ja etenkin raha muovautuivat moninaisiksi arvokeskusteluiksi. Päällimmäiseksi arvoksi nousi toisista välittäminen – arvo, joka on keskeinen koko kohtaamispaikassa ja Kaarisillan toiminnassakin.

En lakkaa ihmettelemästä Kohtaamispaikan henkeä jo heti ensimmäisen päivän aamusta saakka. Viitisenkymmentä hyvin erilaista ja erilaisia tarpeita omaavaa ihmistä ja viitisentoista työntekijää istuvat rauhassa piirissä, laulavat ja jakavat kokemuksia, jakaantuvat työpajoihin kuka minnekin vaihtuvin kokoonpanoin ja syövät päärakennuksen arvokkaissa saleissa Kaarisilta Biennalen moninaisten maalausten keskellä. Kaikki sujuu rauhalliesti. Kaikki ovat tyytyväisiä ja ystävällisiä. Erstan kartanon arvokas päärakennus pihapiireineen ja muut moninaiset rakennukset luovat osaltaan omaa arvokkuuttaan.

Koin itseni etuoikeutetuksi voidessani olla osallisena tässä. Koin tulleeni ohjaajanakin kohdatuksi aivan ertyisellä tavalla. Harva halaus on niin aito ja lämmin kuin halaukset täällä.

Kiitos erityisesti kollegalleni Marjut Liesmäelle, kohtaamisten äidille ja päävastuulliselle!

Kohtaamisiin taas Kaarisillassa ensi kesänä.

 

 

Sammon sanomia Kalevalan päivänä

Sammon sanomia Kalevalan päivänä 28.2.2017

Kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmäni Sanojen sillalla kokoontui tänään sopivasti Kalevalan päivänä. Liekö äidinkielenopettajan pakkomielle, että Kalevalan teemaa ei voinut sivuuttaa? Pikemminkin se kertonee luottamuksestani tämän upean kansalliseepoksen terapeuttiseen voimaan.

Ja kyllä, lyhyen kirjoitushetken aikana sampo avautui moneen suuntaan. Pohdittiin sampoa  omassa elämässä ja nykypäivässä laajemminkin. Mitä samposi nyt jauhaa ja mitä toivot sen jatkossa jauhavan? Keitä ovat tämän päivän pohjan akka, Väinämöinen ja Ilmarinen?

Joku haluasi sammon, joka jauhaa turvallisuutta ja hyvää tuottavia kysymyksiä. Yksi näki somemaailman ja mediateollisuuden vääränä sampona, joka jauhaa ulkonäköä ja rahaa. Tilalle hän toivoi oikean sammon, joka tuottaa arvoja, tukirankaa elämään.

Yhden sampo jauhaa elämässä tällä hetkellä velvollisuuksia. Tulevaisuudessa se toivottavasti jauhaa pysähdyksen hetkiä ja tärkeitä oivalluksia. Sampo voi olla myös taikakalu, joka tuottaa totuuden sanoja, lempeän lämpimästi. Se jauhaa huumoria ja naurua, iloa ja kevyitä askelia.

Mikä on sinun samposi ja mitä se sinulle tuottaa? Haluatko muuttaa sen tuotoksia?