Rosa Clay – romaani toiseuden kokemuksesta

Tartuin Vappu Kannaksen romaaniin Rosa Clay (2020, S & S) kiinnostuneena ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin Kannas on Keravan sanataidekoulun kasvatteja, ei minun oppilaanani vaan kollegani Helena Hietaniemen. On pienelle sanataidekoululle kunnia, että sieltä on lähtenyt kipinä tällaisen kirjailijan uralle. Rosa Clay on hieno romaani, jossa kirjailija sukeltaa taidokkaasti kohteensa maailmaan. Hänen oma näkökulmansa ja kirjoittamisen prosessinsa on myös mielenkiintoisella tavalla mukana, kommentteina valinnoista ja kritiikkinäkin siihen, miten kohde on aiemmin nähty. Kannas on aiemmin väitellyt L. M. Montgomeryn päiväkirjoista ja julkaissut runokokoelman Morsian (2018).

Rosa Clay (1875-1959) oli afrosuomalainen nainen, opettaja, laulaja, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja. Hänet tuotiin Suomeen 13-vuotiaana Afrikasta, Ambomaalta, jossa hän oli jo elänyt lähetyssaarnaajien ottotyttärenä. Aikuisena hän muutti Yhdysvaltoihin, missä toimi aktiivisesti suomalaissiirtolaisten yhteisössä.

Vuonna 1942 on ilmestynyt samasta naisesta kertova Arvo Lindewallin kirja Rosalia. Ihme on, ettei kukaan nykykirjailija ole aiemmin tattunut tähän herkulliseen romaanin aiheeseen: Musta tyttö 1800-luvun lopulla pienessä eteläsuomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei värillisiä ole ennen nähty. Afrikkalainen nainen opiskelijana Sortavalan seminaarissa ja opettajana pikkupaikkakunnalla Itä-Suomessa. Kirjailijan mielikuvitukselle jää paljon tilaa. Kannas piirtää kuvaa samalla herkästä mutta myös vahvasta ja oman arvonsa tuntevasta nuoresta naisesta. Suhde ottoäitiin on monimutkainen. Isä jää etäiseksi. Yritys luottaa ystävään on koskettava.

Toinen syy, miksi tartuin innolla tähän kirjaan, oli, että tunnen seudun, jolla lähetyssaarnaaja Kaarlo Weikkolin ja hänen vaimonsa Ida Weikkolin asuivat, tiedän jopa talon pihapiireineen ja sen historiaa. Tunnen ihmisiä, joiden sukulaiset ovat nähneet Rosan. Odotin tuttujen kulmien kuvausta. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni Rosan kodin ulottuvilla lainehtiikin kirjassa meri viljapellon sijaan, mikä ei voi pitää paikkaansa. Juuri ja juuri saatoin niellä ikkunan alle kuvatun kirsikkapuun, vaikka koivu tai omenapuu olisi ollut uskottavampi.

Kirjan takakansi ei lupaa enempää kuin että tarina perustuu löyhästi historialliseen henkilöön. Vaikka yritin lukea kirjaa romaanina, en voinut työntää ärtymystäni syrjään. Miksi kirjailija ei ollut vaivautunut edes hieman tarkemmin ottamaan selvää kohteestaan? Ja sitten toisaalta: miksi olisi pitänyt, onhan kyse romaanista? Ja sitten taas: Kannas kertoo kirjassa tutustuneensa tarkoin tausta-aineistoon. Miksi sitten paljon on jäänyt niin hataralle pohjalle? Ja vielä yksi ulottuvuus: kirjailija kuvaa joissakin kirjan osioissa tapaansa käyttää historiaa romaanin aineksena ja kuvittelun pohjana. Nämä pohdinnat ovat kovin mielenkiintoisia, mutta toisaalta herättävät kysymyksen, onko romaani jäänyt jotenkin kesken. Olisiko asiat pitänyt ratkaista selvemmin jollakin tietyllä tavalla ja jättää pohdinnat pois lopullisesta versiosta?

Olen tälle kirjalle poikkeuksellisen ankara lukija, sen tunnistan. Ehkä se kertookin enemmän minusta lukijana tai ihmisenä. Ehkä kirjailija häivyttää paikkoja tarkoituksella, sekoittaa kaupunkia ja maaseutua, varoo sanomasta liikaa Rosan ottovanhemmista. Ehkä hänen pointtinsa onkin juuri romaanin synnyn kuvaus, metataso, toden ja kuvitellun merkitysten pohdinta.

”Onkohan lukijoista hämmentävää, että osa asioista on totta ja osa ei?” Kannas kirjoittaa. Kyllä, on se hämmentävää. Ja Kannas myöntää, että hänellekin on. ”Kun yritän ajatella oikeaa Rosaa, historiallista Rosaa, aivoni sulkeutuvat ja näen vain tyhjää”, hän jatkaa. Kaikkein olennaisimpia lienevät sittenkin romaanissa Rosan kokemukset ja mielenmaisemat, vaikka juuri ne ovat kirjailijan kuvittelemia. En voi olla toistamatta niin monta kertaa sanomaani: Toden luuranko tarvitsee kuvittelun lihat ympärilleen ollakseen elävä.

Kannas kuvaa romaanissa uskottavasti vahvaa toiseuden kokemusta sekä juurettomuutta, äidin kaipuuta ja oman paikan etsintää maailmassa – kokemuksia, jotka ovat varmasti meille kaikille jollakin tapaa tuttuja mutta jotka nousevat korkeampaan potenssiin, kun kokijana on kaukaa ja täysin toisenlaisesta kulttuurista tullut, myös ulkoisesti poikkeavan näköinen ihminen, tyttö ja nainen, jota myös pidetään näyttelyesineenä. Rosa joutui esiintymään vanhempiensa järjestämissä tilaisuuksissa, joihin ihmiset tulivat ihmettelemään virsiä laulavaa mustaa tyttöä.

Romaani ei ulotu Rosa Clayn myöhempiin kokemuksiin Amerikassa. Niistäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta toisaalta kokonaisuus on eheämpi näin. Kirjan kannesta katsoo määrätietoinen nainen, jonka hatarista elämän alkupuolen askelista tulee matkan jatkuessa yhä vahvemmat – näin voi hänen myöhemmistä vaiheistaan päätellä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi omasta ristiriitaisesta lukukokemuksestani huolimatta. Myös kirjallisuusterapeuttisiin yhteyksiin kirjalla on annettavaa. Se on kannustava tarina  jokaiselle, jonka elämäntaipaleen alussa on ollut haasteita ja vaikeuksia löytää paikkaansa.