Jo vähän vanhempi herra paikkaansa etsimässä

Hannu Niklander (2020) Tyhjää toimittamassa. Loivaa alamäkeä. Karkkila: Robustos.

Hannu Niklanderin kuudes romaani Tyhjää toimittamassa on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle historialliselle sukuromaanille Nuoriherra, jonka arvioin tammikuussa tällä sivulla. Tarina alkaa vuodesta 1929. Nuori aikuinen mies, Weijo Niklander, enemmän tai vähemmän yksi yhteen kirjailijan isä, hakee paikkaansa maailmassa.

Olennaisena elementtinä romaanissa leijuu taustalla päähenkilön isäsuhde, vaikkei isä tarinassa juuri tapahtumien tasolla esillä olekaan. Suhde isään, kauppaneuvos ja säveltäjä Alwar Niklanderiin, Rake Oy:n toimitusjohtajaan, on katkennut jo edellisessä romaanissa. Isän uusi vaimo on vienyt paikan pojalta ja tämän äidiltä. Samalla Weijo on menettänyt mahdollisuuden viettää aikaa hänelle tärkeässä ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan olennaisella tavalla rakentaneessa Salmen kartanossa Vihdin Otalammella.

Weijon elämältä on pudonnut pohja ja kadonnut suunta. Kuka hän on, jos ei tuleva kartanonherra, työväen elämää ja piikamurjujakin tunteva? Isän toiveesta erikoiseen asuun Weio kirjoitetun nimen poika vaihtaa Weijoon isää uhmatakseen – tai kenties enemmänkin itsensä löytääkseen.

Tyhjää toimittamassa poukkoilee teemasta ja kohtauksesta toiseen niin kuin päähenkilönsä elämä. Vahva, komea, kielellisesti ja taiteellisesti monilahjakas nuori mies ei löydä paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Lyhyissä kohtauksissa ollaan tiiviisti läsnä kussakin tilanteessa. Syvästi kokee myös Weijo, mutta ei saa oikein kiinni mistään. Avioliitto päättyy lyhyeen. Työpaikat ja naiset vaihtuvat. Lupaava aktiiviupseerin ura etenee katkeillen ja vastavakoilijan pesti kestää vain hetken. Viina maistuu aina alkoholistiparantolaan ja Kammion mielisairaalaan saakka.

Niklanderille tyypillinen tapa ujuttaa teksteihinsä runsaasti pieniä yksityiskohtia – tapahtumia, repliikkejä, laulun sanoja ja sanontoja – rakentaa taitavasti ajankuvaa. Laman jälkeen sodan uhka alkaa leijua ilmassa. Romaanin loppupuolella ollaankin sodassa, mikä ei sekään ole Weijolle helppo asia, jos nyt kenellekään voi olla. Ohuella viivalla piirrettyinä sivujuonteina mainitaan monen sukulaisen, ystävän ja tuttavan kohtalot ajan hampaissa ja sodan melskeissä.

Riipaiseva on Weijon rakkaus sukuun ja etenkin kaipuu tuttuihin paikkoihin, ei vain Salmelle vaan myös muiden muassa vanhempien sukujen juurille Mäntsälään ja Keski-Suomeen Petäjävedelle. Niklander ei romaanissaan juuri tunteista sellaisinaan kirjoita, mutta ne tulevat esille tutuissa teiden kaarteissa ja pellonpientareissa, kaipuussa rakkaan järven selälle. Pienikin viittaus Vihtiin saa Weijon kuin sähköistymään, ja Vihdin puuttuminen tarinan joistakin osista saa lukijankin Vihtiä hänen kanssaan kaipaamaan.

Tämänkin romaanin, kuten edellisen, näen etenkin kirjallisuusterapeuttisten miesryhmien materiaalina, joskin se käy myös elämäkerrallisten ryhmien taustalukemiseksi. Kirjan kerronta on selkeää ja helppolukuista, mutta runsautensa vuoksi se sopinee vain paljon lukeville. Tosin sopivia katkelmia voisi kenties käyttää kirjallisuusterapiaryhmän materiaalina ilman, että osallistujien tarvitsisi lukea koko kirjaa.

Liikuttava yksityiskohta on, että molempien kirjojen kannessa on kuva Weijon äidin, Emmy Niklanderin, Mamman, maalaamasta taulusta. Nuoressaherrassa se on maalaus Salmen kartanon päärakennuksesta, tässä uudemmassa kirjassa Helsingin Vanhakirkonpuiston portti. Weijon vahva suhde äitiin muuttuu kuvaksi ja tulee lähelle.

Isät, pojat, miesten ketjut. Niklanderin romaanit voi yhdistää ikiaikaiseen satujen ja myyttien teemaan, jossa pojat hakevat paikkaansa isiensä varjossa ja pyristelevät siitä omalle tielleen. Satujen sanoman mukaan kuninkaanpojan tehtävä on kukistaa kuningasisänsä ja ottaa valtakunta itselleen, hallittavakseen – oma elämänsä elettäväkseen. En paljasta kirjan loppua, mutta tämän tehtävän täyttämistä kohti Weijokin kulkee. Jo toivoisi hänelle ylämäkeä, kun kahden romaanin verran on alamäkeä menty.

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

 

 

Nuoriherra uuden maailman kynnyksellä

Uuden vuoden lukemisenani oli Hannu Niklanderin historiallinen sukuromaani ja kasvukertomus Nuoriherra. Loivaa alamäkeä (Robustos 2019). Kirjailija itse kuvasi romaania sen julkistamistilaisuudessa kartanonaturalismiksi pikemminkin kuin kartanoromantiikaksi (Valtonen 2019).

Kirja sopii mainiosti jatkoksi loppuvuoden Etelä-Suomen, myös kirjan tapahtumapaikan Vihdin, paikallishistorian tutkimisen innostukselleni ja vuoden 1918 sisällissodan ja sen jälkimaininkien tarkastelulleni.

Minulla sattuu olemaan Niklanderiin sellainen löyhä yhteys, että hän oli vuonna 1999 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Helsingin opintopiirissä kirjailijavieraana. Niklander oli juuri julkaissut tetralogiansa ensimmäisen romaanin Aurinko katsoo taakseen (1999), jolla hän oli voittanut Kirjallisuuden valtionpalkinnon ja jota hän meille esitteli. Sain kunnian toimia illan emäntänä. Niklanderin toiveesta tehtävään kuului, että vein hänet ennen opintopiiriä kakkukahville. Jos oikein muistan, kahvila ei ollut Ekberg vaan pienempi kahvila Bulevardin keskustan puoleisessa päässä. Sieltä jatkoimme opintopiiriin Rikhardinkadun kirjastoon.

Niklanderin viides romaani Nuoriherra kuvaa kirjailijan isän Weio Niklanderin nuoruuden ja nuoren aikuisuuden vaiheita. Isänisä, Alwar Niklander, kauppaneuvos, Rake Oy:n toimitusjohtaja ja säveltäjä, ostaa Vihdin Otalammelta Salmen kartanon, josta tulee pojalle tärkeä paikka. Nuoren miehen asema kartanon herran poikana ei muuttuvassa maailmassa ole yksioikoinen. Suhde vaativaan isään on ristiriitainen, ja lopulta poika tuntee yhteenkuuluvuutta enemmän kartanon väentuvassa ja piikamurjussa kuin isänsä seurassa.

Romaani valottaa pienten kohtausten kautta kiinnostavalla tavalla sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia. Päähenkilö  osallistuu lyseoikäisenä nuorukaisena, lapsisotilaana, kuten kirjan takakansi ilmoittaa, Helsingin valtaukseen valkoisten puolella. Salmen kartanossa hän saa tutustua työväen elämään. Kohtaamisten kautta valottuu, miten sisällissodan jälkeinen muutos vähitellen alkaa löytää uomiaan ihmisryhmien välillä. Monet torpparit itsenäistyvät pientilallisiksi. Joku asuu edelleen korsussa metsän keskellä. Monelle mökille suhde kartanoon on edelleen tärkeä, mutta työväki on tärkeä myös kartanolle. Romaanissa kuuluu työväen suussa viehättävällä tavalla Vihdin murre. Näin puhelee Tekla-piika:

– Kukas tei olette, ai, nuariherra, voi jeepistoi kun mää hämmästyin, oikeen sotaherra, mikäs se nuariherra nyt onkaan, ai kersantti, ja noin hurja veitti ja kaikkee, juu istutaan ales, kyl mää kaffee laitan.

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, mikä merkitys isän elämään eläytymisellä on kirjailijalle ollut ja kuinka pitkälle kerronta tukeutuu tosiasioihin eli paljonko on keksittyä ja kuviteltua. Kirja oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan, ja moneen kertaan lapsuuden ja nuoruuden aikana kuullut tarinat ja sattumukset ovat aika lailla yksi yhteen todellisuuden kanssa (Valtonen 2019). Silti kirjailijan on täytynyt keksiä paljon mennessään päähenkilönsä pään sisään.

Lukuromaania ajatellen faktan ja fiktion rajalla ei yksityiskohdissa toki ole suurta merkitystä. Minä kuitenkin luen väistämättä sitä taustaa vasten, että tunnen jonkin verran alueen paikallishistoriaa, ja toisaalta mielessä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmien ohjaus. Ryhmissä moni osallistuja miettii faktan ja fiktion rajaa, ja uskaltautuminen mielikuvituksen vietäväksi voi olla tiukassa. Kuitenkin juuri se usein tuo terapeuttisia elementtejä, mahdollistaa tunnekokemusten kautta sukulaisten ymmärtämisen uudella tavalla.

Alkuun ajattelin, ettei tässä enemmän ulkoisia tapahtumia ja taidokkaasti vitsikkäitäkin sattumuksia kuin päähenkilön sisäistä maailmaa ja tunteita kuvaavassa romaanissa ole kirjallisuusterapeuttista ainesta. Loppuun päästyäni olen sitä mieltä, että rivien väleissä onkin paljon tunteita ja että kirja voikin toimia varsin hedelmällisenä taustalukemisena elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä, niin historiallisen kontekstinsa puolesta kuin nuoren miehen kasvukertomuksen kuvauksenakin. Myös lukupiirityyppisessä työskentelyssä romaani toiminee, ei ehkä kuitenkaan ihan nuorelle lukijakunnalle.

Niin ikään näen kirjan arvon kirjallisuusterapeuttisessa yksilötyöskentelyssä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on vastaavaa paikallista taustaa, liittyy se sitten kumpaan väriin tahansa. Myös päähenkilön suhde isään rakentuu vähitellen nuoren miehen elämää merkityksellisellä tavalla viitoittavaksi – ja toiminee peilauspintana monelle, jolla isäsuhde on haastava, etäinen tai vaativa.

Etenkin näen kirjan toimivan miesten ryhmässä tai miesten oman työskentelyn taustana. Toisaalta se valottaa ajan oloja kenelle tahansa ja saattaa auttaa ymmärtämään myös entisajan sukupuolirooleja, jotka meihinkin vielä vaikuttavat. Esimerkkinä tulee mieleen, ettei nuoriherra voisi kuvitellakaan miehen lypsävän Suomessa lehmää, tarttuvan utareisiin. Kanadassa matkatessaan nuoriherra huomaa, ettei tämä jako kaikkialla pädekään.

Useammin on kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuusterapeuttisesti käytetyssä, kuvattu naisten ketjua. Ensimmäisenä tulee mieleen Marianne Fredrikssonin Ruotsin Taalainmaalta alkava Anna, Hanna ja Johanna (1994/2001, Otava). Niklanderin kirjalle on pian tulossa jatkoa. Mahtaako jatko koskea Weion vaiheita vai laajeneeko kuvaus miesten ketjuun, jää nähtäväksi. Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan. Kartano on joka tapauksessa myyty vuonna 1963 Salmen ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille eli jokin muu kuin alun perin kaavailtu kartanon isännän tehtävä on Weio Niklanderia odottanut.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että vuosi tuo itse kullekin lisää ymmärrystä historiasta ja taustoista ja sitä kautta omasta itsestä.

 

PS: Tämän tekstin myötä Niklander tarkensi minulle, että kahvila oli todennäköisesti Bulevardilla entistä Raken taloa vastapäätä. Raken läheisyys sopikin hyvin paikaksi kirjan teemoihin liittyen.


Lähde:

Valtonen, Vesa (2019) Hannu Niklanderin viides romaani avaa herkullisesti Vihtiä ja maailmanmenoa – ”Nuoriherra” selviää pinteistä. Vihdin Uutiset 20.9.2019.

 

 

Maailman Alzheimer-päivän ajatuksia

Tällä viikolla vietetään muistiviikkoa ja tänään 21.9. maailman Alzheimer-päivää. Aihe vie kirjallisuusterapeutin automaattisesti pohtimaan muistamista ja sen merkitystä – ei vain arjen asioissa vaan elämän tärkeiden hetkien ja tärkeisiin ihmisiin ja paikkoihin liittyvien tunnelmien muistamista.

Suomessa arvioidaan olevan 193 000 muistisairasta. Joka päivä 40 ihmistä saa muistihäiriödiagnoosin. Dosentti Ulla Eloniemi-Sulkava ja näyttelijä, juontaja ja muusikko Lorenz Backman puhuivat MTV 3:n aamuohjelmassa siitä, etteivät muistiongelmat aina liity korkeaan ikään. Stressi ja burn out saattavat lisätä muistin haasteita työikäisillä. Backmanilla on tästä omakohtaista kokemusta. Hän on mukana Pelasta muistisairas ry:ssä, joka pitää esillä näkökulmaa, että toiminta, vuorovaikutus ja läsnäolo ovat tärkeitä muistisairaiden kanssa.

Eloniemi-Sulkava painotti sitä, että parantantavaa lääkehoitoa muistisairauksiin ei ole. Silti muu hoito jää taustalle. Muistisairaat on jätetty aktiivisen hoidon ulkopuolelle. Näin ollen kolmannen sektorin merkitys korostuu. Yhdessä tekemisen ja toisten kohtaamisen avulla voidaan tehdä paljon. Stigmatisoinnista on päästävä eroon. Jokaisen on voitava säilyttää ihmisarvo. Myös muistisairaan läheisiä on tärkeää tukea.

Yksi hyvä tapa työskennellä lievästi muistisairaiden kanssa ovat muistelupiirit. On hyviä kokemuksia toiminnasta, jossa palvelutalossa tai hoivakodissa asuvat ikäihmiset voivat kokoontua säännöllisesti ryhmään, jossa hoitaja tai muu työntekijä ohjaa muistelua. Virikkeiksi käyvät esineet vanhoista villasukista puukauhaan. Vanhat lelut tai kuvat niistä vievät lapsuuden muistoihin, jotka voivat olla hyvinkin eläviä, vaikka muisti ei enää tavoittaisi lähiaikojen tapahtumia. Laulujen sanat ja lorut avaavat muistin lokeroita.

On kovin harmillista, ettei tällaiseen yksinkertaiseen toimintaan riitä monessakaan hoitopaikassa aikaa eikä resursseja. Myös hoitajien työtaakka saisi uusia virkistäviä ulottuvuuksia, kun työhön sisältyisi muutakin kuin perustehtäviä: vaipanvaihtoa, lääkkeiden jakoa ja tiskivuoroja. Mm. lähihoitajat käyvät toki perushoidon lomassa asiakkaiden kanssa tärkeitä ja syvällisiä keskusteluja, joissa on tilaa muistoille ja muistamiselle. Silti varta vasten muistelulle varattu aika olisi paikallaan. Vuorovaikutuksella on ryhmissä tärkeä rooli. Mahdollisuus jakaa muistoja ja kokemuksia lisää hyvinvointia ja merkityksellisyyden kokemusta.

Ei myöskään pidä aliarvioida muistisairaan kykyä muistaa. Yksikään muisto ei myöskään ole vähäpätöinen, ei pienikään välähdys, joka on yhteys elettyyn elämään. Tervetullutta olisi myös se, että joku ehtisi pysähtyä vuodepotilaiden vierelle ja vaikka lukea heille heidän lempirunojaan. Runojen avulla on mahdollista saada kosketus sellaiseenkin, joka jo muuten on kommunikaation ulottumattomissa.

Kirjallisuusterapeuttisilla kasvuryhmillä ja elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmillä on roolisan muistin virkeänä pitämisessä, kaiken ikäisillä aikuisilla. Ne ovat paikkoja, joissa levähtää arjen kiireeltä ja antaa muistojen muokkautua osaksi minuutta.

Muistisairaiden omaisille kirjallisuusterapeuttinen ryhmätoiminta olisi hyvä tapa jakaa kokemuksia ja löytää voimavaroja – samaan tapaan kuin psyykkisesti sairaiden omaisille.

Muistot muokkautuvat hieman joka kerta, kun ne muistetaan. Ne saavat uutta väriä elämän kokemuksista  ja kustakin tilanteesta. Silti ne ovat lankoja menneeseen ja luovat ihmiseen eheyttä elämänhistorioineen. Sanotaan, että joskus on myös tärkeää muistaa voidakseen unohtaa. Tämä tarkoittaa, että muistamisen avulla voidaan päästää irti vaikeista kokemuksista ja jatkaa elämää eteenpäin. Muistot integroituvat osaksi minuutta ja elämänhistoriaa, mutta niiden ei tarvitse olla auki vuotavina haavoina. Tässä voivat toimia apuna niin mm. psykoterapia kuin kirjallisuusterapeuttiset ryhmätkin.

Muistakaamme vaalia muistoja.

 

 

 

Voi ei, joulu tulee!

Onkohan se jotakin vaarallista?

  • Nyt on joulu, etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään enkä järjestänyt mitään, ja sitten ne lähettivät minut kesken kaiken kaivamaan teitä esille. Kintaani ovat luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut, eikä mikään ole valmista… Sitten hemuli tallusteli takaisin portaita ylös ja meni ulos kattoluukusta.
  • Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
  • Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
  • En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva.
  • Nähtävästi kuusta tarvitaan jonkinlaiseksi suojaksi, tuumi isä. Minä en ymmärrä mitään.
  • En minäkään, äiti sanoi nöyrästi. Mutta ottakaa kaulaliinat ja tossut, kun menette hakemaan sitä kuusta. …
  • Kuusi, sanoi Muumipeikon isä ja tarrautui epätoivoisesti Kampsun turkiskaulukseen. Mitä kuusella tehdään?
  • Kuusella, toisti Kampsu hämääntyneenä. Kuusella? Voi miten kauheata! Ei, sietätämöntä… sehän täytyy pukea… kuinka minä ehdin… Ja sitten hän pudotti pakettinsa lumeen ja lakki painui hänen nenälleen, ja hän alkoi melkein itkeä hermostuksesta. (Jansson 1962/1987, 156-158.)

LÄHDE: Jansson, Tove 1962/1987: Kuusi. Kokoelmassa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Laila Järvinen. Helsinki: WSOY, 154-167.

 

Hyvä lukijani,

jos tunnistat jotakin tuttua tässä Tove Janssonin mainiossa Kuusi-novellissa, et ole yksin.

Mutta ei hätää. Muumiperhe onnistuu lempeän hämmästyksen ja hetkessä elämisen kyvyn avulla selvittämään ainakin jotakin joulun olemuksesta ja tarjoamaan pienille nyyteille heidän elämänsä hienoimman joulun kauniine kuusineen ja maistuvine herkkuineen. Itse he vetäytyvät takaisin talviunilleen herätäkseen taas kevätaurinkoon.

Olen käyttänyt tätä novellia kirjallisuusterapeuttisten kasvuryhmieni ja elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmieni kirjoitustehtävien virikkeenä sekä lukevien ryhmien keskustelun herättäjänä. Joulu herättää ihmissä monenlaisia tunteita ja muistoja. Moni muistaa ja kokee syyllisyyttä ja syyllistämistä siitä, että ei voi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Moni kokee myös yksinäisyyttä.

Tänä vuonna yhden ryhmän kanssa syntyi tehtävä kirjoittaa resepti oman joulun valmistamiseksi. Novellin hätäilyn vastapainoksi löytyy hienoja pelkistyksiä: Paljon ei tarvita oikeaan joulutunnelmaan. Vähemmän on joskus enemmän.

Meillä kaikilla on myös mahdollisuus laatia oma joulureseptimme. Kuka tarvitsee siihen kynttilän, kuka joululaulun, kuka jonkin ihan oman juttunsa perinteiden ulkopuolelta. Ja lopulta, joulu on vain muutama päivä muiden joukossa vuoden kierrossa. Ehkä siihen voi suhtautua kuin muumiperhe: ihmetellen ja stressaantumatta muiden touhotuksesta huolimatta.

Lunta ei ikävä kyllä taida eteläiseen Suomeen olla luvassa jouluksi, mutta jotakin kaunista voi huomata harmauden keskelläkin. Ehkä enkelin siiven hipauksen tai ripauksen iloista punaista.

Rauhallista ja oman näköistä joulua!