Nuoriherra uuden maailman kynnyksellä

Uuden vuoden lukemisenani oli Hannu Niklanderin historiallinen sukuromaani ja kasvukertomus Nuoriherra. Loivaa alamäkeä (Robustos 2019). Kirjailija itse kuvasi romaania sen julkistamistilaisuudessa kartanonaturalismiksi pikemminkin kuin kartanoromantiikaksi (Valtonen 2019).

Kirja sopii mainiosti jatkoksi loppuvuoden Etelä-Suomen, myös kirjan tapahtumapaikan Vihdin, paikallishistorian tutkimisen innostukselleni ja vuoden 1918 sisällissodan ja sen jälkimaininkien tarkastelulleni.

Minulla sattuu olemaan Niklanderiin sellainen löyhä yhteys, että hän oli vuonna 1999 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Helsingin opintopiirissä kirjailijavieraana. Niklander oli juuri julkaissut tetralogiansa ensimmäisen romaanin Aurinko katsoo taakseen (1999), jolla hän oli voittanut Kirjallisuuden valtionpalkinnon ja jota hän meille esitteli. Sain kunnian toimia illan emäntänä. Niklanderin toiveesta tehtävään kuului, että vein hänet ennen opintopiiriä kakkukahville. Jos oikein muistan, kahvila ei ollut Ekberg vaan pienempi kahvila Bulevardin keskustan puoleisessa päässä. Sieltä jatkoimme opintopiiriin Rikhardinkadun kirjastoon.

Niklanderin viides romaani Nuoriherra kuvaa kirjailijan isän Weio Niklanderin nuoruuden ja nuoren aikuisuuden vaiheita. Isänisä, Alwar Niklander, kauppaneuvos, Rake Oy:n toimitusjohtaja ja säveltäjä, ostaa Vihdin Otalammelta Salmen kartanon, josta tulee pojalle tärkeä paikka. Nuoren miehen asema kartanon herran poikana ei muuttuvassa maailmassa ole yksioikoinen. Suhde vaativaan isään on ristiriitainen, ja lopulta poika tuntee yhteenkuuluvuutta enemmän kartanon väentuvassa ja piikamurjussa kuin isänsä seurassa.

Romaani valottaa pienten kohtausten kautta kiinnostavalla tavalla sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia. Päähenkilö  osallistuu lyseoikäisenä nuorukaisena, lapsisotilaana, kuten kirjan takakansi ilmoittaa, Helsingin valtaukseen valkoisten puolella. Salmen kartanossa hän saa tutustua työväen elämään. Kohtaamisten kautta valottuu, miten sisällissodan jälkeinen muutos vähitellen alkaa löytää uomiaan ihmisryhmien välillä. Monet torpparit itsenäistyvät pientilallisiksi. Joku asuu edelleen korsussa metsän keskellä. Monelle mökille suhde kartanoon on edelleen tärkeä, mutta työväki on tärkeä myös kartanolle. Romaanissa kuuluu työväen suussa viehättävällä tavalla Vihdin murre. Näin puhelee Tekla-piika:

– Kukas tei olette, ai, nuariherra, voi jeepistoi kun mää hämmästyin, oikeen sotaherra, mikäs se nuariherra nyt onkaan, ai kersantti, ja noin hurja veitti ja kaikkee, juu istutaan ales, kyl mää kaffee laitan.

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, mikä merkitys isän elämään eläytymisellä on kirjailijalle ollut ja kuinka pitkälle kerronta tukeutuu tosiasioihin eli paljonko on keksittyä ja kuviteltua. Kirja oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan, ja moneen kertaan lapsuuden ja nuoruuden aikana kuullut tarinat ja sattumukset ovat aika lailla yksi yhteen todellisuuden kanssa (Valtonen 2019). Silti kirjailijan on täytynyt keksiä paljon mennessään päähenkilönsä pään sisään.

Lukuromaania ajatellen faktan ja fiktion rajalla ei yksityiskohdissa toki ole suurta merkitystä. Minä kuitenkin luen väistämättä sitä taustaa vasten, että tunnen jonkin verran alueen paikallishistoriaa, ja toisaalta mielessä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmien ohjaus. Ryhmissä moni osallistuja miettii faktan ja fiktion rajaa, ja uskaltautuminen mielikuvituksen vietäväksi voi olla tiukassa. Kuitenkin juuri se usein tuo terapeuttisia elementtejä, mahdollistaa tunnekokemusten kautta sukulaisten ymmärtämisen uudella tavalla.

Alkuun ajattelin, ettei tässä enemmän ulkoisia tapahtumia ja taidokkaasti vitsikkäitäkin sattumuksia kuin päähenkilön sisäistä maailmaa ja tunteita kuvaavassa romaanissa ole kirjallisuusterapeuttista ainesta. Loppuun päästyäni olen sitä mieltä, että rivien väleissä onkin paljon tunteita ja että kirja voikin toimia varsin hedelmällisenä taustalukemisena elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä, niin historiallisen kontekstinsa puolesta kuin nuoren miehen kasvukertomuksen kuvauksenakin. Myös lukupiirityyppisessä työskentelyssä romaani toiminee, ei ehkä kuitenkaan ihan nuorelle lukijakunnalle.

Niin ikään näen kirjan arvon kirjallisuusterapeuttisessa yksilötyöskentelyssä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on vastaavaa paikallista taustaa, liittyy se sitten kumpaan väriin tahansa. Myös päähenkilön suhde isään rakentuu vähitellen nuoren miehen elämää merkityksellisellä tavalla viitoittavaksi – ja toiminee peilauspintana monelle, jolla isäsuhde on haastava, etäinen tai vaativa.

Etenkin näen kirjan toimivan miesten ryhmässä tai miesten oman työskentelyn taustana. Toisaalta se valottaa ajan oloja kenelle tahansa ja saattaa auttaa ymmärtämään myös entisajan sukupuolirooleja, jotka meihinkin vielä vaikuttavat. Esimerkkinä tulee mieleen, ettei nuoriherra voisi kuvitellakaan miehen lypsävän Suomessa lehmää, tarttuvan utareisiin. Kanadassa matkatessaan nuoriherra huomaa, ettei tämä jako kaikkialla pädekään.

Useammin on kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuusterapeuttisesti käytetyssä, kuvattu naisten ketjua. Ensimmäisenä tulee mieleen Marianne Fredrikssonin Ruotsin Taalainmaalta alkava Anna, Hanna ja Johanna (1994/2001, Otava). Niklanderin kirjalle on pian tulossa jatkoa. Mahtaako jatko koskea Weion vaiheita vai laajeneeko kuvaus miesten ketjuun, jää nähtäväksi. Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan. Kartano on joka tapauksessa myyty vuonna 1963 Salmen ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille eli jokin muu kuin alun perin kaavailtu kartanon isännän tehtävä on Weio Niklanderia odottanut.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että vuosi tuo itse kullekin lisää ymmärrystä historiasta ja taustoista ja sitä kautta omasta itsestä.

 

PS: Tämän tekstin myötä Niklander tarkensi minulle, että kahvila oli todennäköisesti Bulevardilla entistä Raken taloa vastapäätä. Raken läheisyys sopikin hyvin paikaksi kirjan teemoihin liittyen.


Lähde:

Valtonen, Vesa (2019) Hannu Niklanderin viides romaani avaa herkullisesti Vihtiä ja maailmanmenoa – ”Nuoriherra” selviää pinteistä. Vihdin Uutiset 20.9.2019.

 

 

Terapeuttisen sukupuun antia sukututkijoiden illassa

Sain  kutsun tulla 22.8.2019 kertomaan sukupuun pohjalta kirjoittamisesta Lahden seudun sukututkijat ry:n Terapeuttinen sukupuu -iltaan Lahteen. Toisena luennoitsijana oli historioitsija ja Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran erityisasiantuntija Ira Vihreälehto.

Me luennoitsijat emme tunteneet toisiamme etukäteen, mutta aiheemme etenivät kovin samanhenkisesti ja sukupuutyöskentelystä samoja keskeisiä asioita esiin nostaen, toivottavasti kuulijoiden mielestä toisiaan täydentäen ja vahvistaen. Sukupuuhun tutustuminen on voimallinen väline sukua tarkasteltaessa ja siitä on mahdollista löytää voimavaroja. Vaikeat ja vaietut asiat on hyvä nostaa päivänvaloon ja tiedostaa. Vain siten voi päästää irti menneen taakasta ja sukupolvisista taakkasiirtymistä.

Ira Vihreälehto puhui otsikolla ”Perintö, jonka sain. Sukututkimuksen työkalut itsetuntemuksen ja hyvinvoinnin lisääjinä”. Hän pohjasi osuutensa paitsi laajaan tietoon myös omakohtaiseen kokemukseensa ja kahteen kirjaansa, jotka olivatkin minulle tuttuja kesäisiltä lukuhetkiltä.

Kirjassaan Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä (2016) Vihreälehto kertoo kierhtovasta ja monipolvisesta selvitystyöstään. Isälle on äitinsä kuolinvuoteella selvinnyt, että hänen isänään pitämänsä mies ei olekaan hänen biologinen isänsä. Enempää vanhus ei saa kerrottua ennen kuin voimat ehtyvät. Pojantytär lähtee selvittämään isänisäänsä, joka on venäläinen sotavanki, heimosotavanki. Kirjaa lukee kuin jännitystarinaa. Kuka Otavan koulutilan sotavangeista on isänisä?

Väliin kirjaa lukiessa tulee mieleen, olisiko ollut paikallaan editoida pois jotkin tarkat selvittelyprosessin kuvaukset, puhelut, DNA-testien vaiheet ja tunnemylläkät. Toisaalta kuitenkin juuri prosessin kuvauksen autenttisuus ja rosoisuus tuovat mainiolla tavalla esille kirjoittamisen merkityksen suvun salojen selvittelijälle. Melkein käsin kosketeltava on lukijankin pettymys siitä, että isoisä jää edelleen arvoitukseksi.

Tämä arvoitus on poikinut toisen Vihreälehdon kirjan Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana (2018), jossa isoisän etsinnän aikana alulle saatettu materiaali laajenee tutkielmaksi vankileireiltä maalaistaloihin työhön lähetettyistä vangeista ja heidän naissuhteistaan. Vihreälehto on auttanut useita ihmisiä etsimään sukulaisiaan. Tämä työ ja kirjoitustyö jatkuvat edelleen. Kirjoissaan Vihreälehto jakaa myös sukututkijoille arvokasta tietoa mm. DNA-testeistä ja hyödyllisistä sivustoista.

Vihreälehdon luennossa nousi esille se, miten monenlaista meidän kaikkien sukupuissa voi olla, hänellä isän puolella sotavanki, äidin puolella rikollinen, viinanpolttaja. Pidin kovasti näkökulmasta, että tämä viinanpolttajaisoisä oli omanlaisensa tiedemies: osasi polttaa niin puhdasta viinaa, että toisissa elämänoloissa olisi kenties ollut menestynyt kemisti.

Omassa osuudessani ”Sukupuusta kirjoittaminen sukuun tutustumisen ja itsetuntemuksen välineenä” kerroin siitä, miten kirjoittamalla on mahdollista viedä sukupuutyöskentelyä uudelle ulottuvuudelle. Luovan ja elämäkerrallisen kirjoittamisen keinoin sukupuuluurangolle on mahdollista luoda lihat päälle.

Liikkeelle lähdetään olemassa olevista faktoista – nämä ihmiset, vuosiluvut ja tapahtumat ovat tiedossa – ja annetaan mielikuvituksen lentää yksityiskohdissa. Mitä kukakin sanoi ja tunsi sodan syttyessä tai rauhanjulistuksen kuultuaan? Miten työt sujuivat navetassa ja heinäpellolla? Joku kirjoittaa kohtauksen, jossa isoäiti itkee Mustikki-lehmän kylkeen murheensa, joita ei voi muille jakaa. Toinen kuvaa isoisän hevosenostoreissun, joka venähti hieman liiaan pitkäksi ja jonka seurauksena myöhemmin ilmaantui mystinen setä.

Kirjallisuusterapeuttisuus kulkee työskentelyssä mukana etenkin ryhmien keskusteluissa, joissa on mahdollista jakaa pohdintojaan ja tunteitaan, itkeäkin suvun kohtaloiden äärellä. Moni kirjoittaa ryhmissä tavallaan kaksi tarinaa. Ensimmäinen on sydänverellä kirjoitettu, ehkä hämennyksen ja itkunkin tihrustama, joka jaetaan ryhmässä luottamuksellisessa ilmapiirissä, toinen editoitu versio sukulaisille tai julkaistavaksikin.

Ryhmissä, samoin kuin tässä iltatilaisuudessa, johdatin osallistujat tutkimaan sukupuussaan esiintyviä perherooleja: Kuka on suvun huolehtija tai vastuunkantaja, kuka taivaanrannanmaalari tai vastarannankiiski. Ylös kirjattiin myös sukulaisille tyypillisiä sanontoja: ”Aina kannattaa yrittää.” ”Ei sinusta mitään tule.”

Lopuksi ohjasin osallitujat tutkimaan sukupuunsa ketjuja ja niiden katkeamisia ja kirjoittamaan niiden tai perheroolien innoittamana elämäkerrallista tekstiä, vaikkapa kuvauksen juhlapäivästä, tai herättämään henkiin suvun henkilön, joka voi toimia itselle voimauttavana esikuvana. Noin 50-henkinen osallistujajoukko keskittyi kynien hiljaisessa rapinassa. Ääneen kaikkien kuullen tulivat jaetuiksi muistot ja kuvaukset mummosta ja sen myötä pohdinnat mommon roolin olemuksesta ja muutoksista ajan myötä. Eräs osallistuja kuvasi sitä, miten yksi muisto johtaa kirjoittamisen myötä toiseen, avaa uusia ikkunoita menneeseen. Muutama itkikin, mikä ei ole poikkeuksellista tällaisissa yleisötilaisuuksissa, saati turvallisissa ryhmissä.

Oli ilo jakaa taas kirjoittamisen ja sukuun tutustumisen voimauttavan vaikutuksen sanomaa – ja ajella kotiin valoisassa elokuun illassa.

 

Lähteet

Mäki, Silja (2017) Elämäkerrallinen kirjoittaminen eheyttää. Kirjallisuusterapia 2/2017, 32-34.

Vihreälehto, Ira (2016) Tuntematon sotavaki. Venäläistä isoisääni etsimässä. Jyväskylä: Atena.

Vihreälehto, Ira (2018) Kunnes rauha heidät erotti. Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana. Jyväskylä: Atena.

 

 

 

Aika kirjoittaa haudalla

Aika kirjoittaa haudalla

Vein huhtikuisena tiistai-iltana elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäni Hietaniemen hautausmaalle. Aloitimme pienellä historiaosuudella, jonka jälkeen suuntasimme kulkumme hautausmaan vanhan puolen kautta taiteilijakukkulalle ja sieltä kohti uutta puolta.

Tehtävänä oli kullakin palauttaa mieliin sukulainen, jonka kuolemasta ja hautajaisista halusi kirjoittaa elämäkerrallista tekstiä. Ulottuvuus saattoi olla myös kirjallisuusterapeuttinen, jolloin hautajaisten ja surun muistamisen lisäksi tai jopa ennen kaikkea tärkeää oli miettiä, millaisena ihmisen halusi muistaa elävänä ja mitä oli häneltä oppinut.

Eläväksi nousi yhden jäsenen mummo, aina iloinen ja jotakin puuhaamassa – leipomassa, virkkaamassa, mitä milloinkin – aina lapsia varten läsnä ja kuuntelevana. Hänet saattoi melkein nähdä kurkistelemassa kulman takaa veikeä ilme kasvoillaan.

Kierros tarjosi mahdollisuuden saada yhteys myös sellaisiin sukulaisiin, joihin suhde ei ollut heidän elämänsä aikana ollut mutkaton. Kirje tällaiselle sedälle tai tädille ja käynti sen jälkeen haudalla vapautti ja antoi mahdollisuuden suunnata kohti anteeksiantoa.

Erityisen koskettava oli yhden ryhmän jäsenen tarina. Hänellä oli mukanaan krookuksia vietäväksi ystävänsä haudalle. Tämä ystävä oli kuollut yli 30 vuotta sitten 35-vuotiaana. Tarinan kertoja ei ollut käynyt haudalla hautajaisten jälkeen. Nyt hän koki, että oli sen aika – aika muistella, kirjoittaa, jakaa kokemusta toisten kanssa ja etsiä hauta. Me muut saimme ilon ja kunnian olla hänen mukanaan todistamassa tätä koskettavaa hetkeä. Hauta löytyi kauniilta paikalta, josta näkyy meri. Vaikka puut olivat vielä harmaat ja siellä täällä näkyi lunta valkeina laikkuina, pian kukkaan puhkeavien sireenien värin ja tuoksun saattoi melkein jo aavistaa.

”Oli hienoa tuntea ryhmäläisten mukana olo ja empaattisuus, kun seisoimme haudalla. Pidimme hiljaisen hetken ystäväni muistoksi, kiitos siitä.” Näin ryhmän jäsen kirjoitti jälkeenpäin.

Päätimme yhteisen kierroksen presidentti Mauno Koiviston tulevalle hautapaikalle. Historian siipien havina oli siinä ihan kohdalla.

Aurinkoinen mutta alkuun kalsena oloinen ilma tuntui lämmenneen. Tällainen matka ei ollut kenellekään mahdollinen yksin.

Keskustelu ryhmätilassa seuraavalla tapaamisella syvensi vielä kokemusta siitä, että monet aikatasot ovat ikään kuin yhtä aikaa läsnä. Pois menneisiin ihmisiin on mahdollista saada yhteys kirjoittamalla. On mahdollista korjata vielä jotain ja jättää kesken jääneitä jäähyväisiä. Sen myötä elämä voi jatkua eteenpäin.

Yläkuvassa satusetä Topeliuksen hauta aivan taiteilijakukkukan tuntumassa.

Kirjojen ystävinä huomiomme kiinnittyi erityisesti Paavo Rintalan kirjan muotoiseen hautakiveen.

Kuvat Silja Mäki

Sinulle on annettu nimeksi Heinäkuu

Ihan tuossa korvan takana ovat muistot mummolasta

Minulla on ilo esitellä uusi kirja, Marja-Liisa Hyvärisen Sinulle on annettu nimeksi Heinäkuu (2017), jonka syntyyn elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäni Elämäkertaa kerrakseen on vaikuttanut. Ryhmässä oli vuosi sitten syksyllä mukana Marja-Liisa Hyvärinen, joka kirjoitti välähdyksiä sukunsa jäsenistä ja etenkin tutki isoäitiään ja mummolan muistojaan runojen kirjoittamisen keinoin.

Sinulle on annettu nimeksi Heinäkuu on paluuta lapsuuden mummolaan ja vetten ympäröimäään kaupunkiin, Kuopioon, ja samalla kirjoittajan omaan lapsuuteen. Siinä tutkitaan mennyttä aikaa muun muassa valokuvien ja epäonnistuneiden negatiivien kautta. Teoksessa on kymmenen kirjoittajan ottamaa valokuvaa.

Mediapinta Oy on julkaissut runokirjan Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjassa.

Marja-Liisa Hyvärinen kertoo harrastaneensa runojen kirjoittamista kaksikymmentä vuotta. Hän aloitti  pohjoiskarjalaisista mummolan maisemista innostuksensa ammentavan runokirjan kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten luontokuvauksia kirjoittamalla. Kokoelman uusimmat runot ovat syntyneet tänä vuonna Kallaveden äärellä.

Runokirjassa on seitsemän eri lukua ”Keiju”-alkurunon lisäksi. Kolmannessa luvussa nimeltä ”Mummolassa” syvennytään erityisesti mummolan tunnelmiin ennen ja nyt.

 

III Mummolassa

Polttavan kuuma kesäpäivä

Tilkkuja

Heinäkuussa

Vierashuoneessa kaktus katselee ikkunasta ulos

Tilaisuuden tullen

Yhä vaan mietin

Mummon kädet ja polvet röntgenkuvissa

Vierashuoneen korvia huumaava hiljaisuus

Älä anna itsesi tulla vielä väreihin

Rappusilla istui tuppisuita sieniä silpomassa

Ukkia ei ole, ei ole mummoakaan

Pimeys, pihavalo ja minä

Kahvikupit ovat vielä pöydässä

 

Hyvärinen kirjoittaa elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmän merkityksestä seuraavasti:

Elämäkertaryhmän merkityksestä haluan kertoa,  että sen aikana kävin mummon, ukin ja muiden sukulaisten kirjeitä läpi paljon. Samoin katselin valokuvia. Kirjeiden ja kuvien vaikutuksesta sekä  elämäkertaryhmää ohjanneen Silja Mäen innostavien tehtäväantojen myötä syntyi paljon tekstiä näistä kirjeiden ihmisistä. Muistoja, kuviteltuja hetkiä, fiktiota. Runokirjaa varten minun piti valita joku punainen lanka, ja paljon itselle mieluista tekstiä jäi kirjan ulkopuolelle. En halunnut tehdä mummosta runokirjaa, vaikka elämäkertaryhmässä työskentelin mummon näkökulmasta asioita katsoen.

Olen työskennellyt aiheen parissa vuodesta 2014 lähtien. Lähdin liikkeelle kirjoittamalla kymmeniä runoja viinimarjapensaista ja vielä enemmän runoja linnuista. Ihmisistä ja sienestämisestä kirjoitin joukon runoja, mutta sen enempää mummolan väkeen liittyviä runoja en osannut kirjoittaa. Jämähdin, enkä päässyt eteenpäin. Luetin käsikirjoitusta Nuoren Voiman Liitossa. Palautteessa mainittiin, että kokoelma kaipaisi lisää ihmisiin liittyviä runoja. Arvostellussa runokäsikirjoituksessa oli siis paljon luontoon liittyviä kokemuksia, joiden kirjoittamisen olin aloittanut kymmenen vuotta sitten.

Elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmä sai minut taas vauhtiin kirjoittamisessa.

Osa runoista syntyi Silja Mäen kanssa käymieni henkilökohtaisten keskustelujen myötävaikutuksella, osa elämäkertaryhmän vaikutuksesta. Suurimmalla osalla runoista on pidempi historia. Jotkut ovat olleet pöytälaatikossa pitkään. Seitsemän runoa on nähnyt päivänvalon Teatteri Kultsan runoesityksissä. Uusiakin runoja on tältä kesältä ja syksyltä. Monta runoa syntyi sillä tavalla, että yhdistin vanhaan uutta tekstiä.

Ohjaajan roolista käsin tuntuu mainiolta kirjaa lukiessa tunnistaa tiettyjä kohtia runoista, tietää kuulleensa ne ennenkin ja muistaa kirjoittajan istumassa tietyssä tuolissa työhuoneessani.

Seuraavat kirjoittajan pohdinnat kirjan merkityksestä sen ilmestyttyä kuvaavat hyvin kirjoittamisen ja toisaalta myös julkaisemisen kautta näkyväksi tulemisen prosessia:

Jotenkin kirjan runot puhuttelevat minua itseäni yhä uudelleen ja vahvistan niillä uskoa johonkin, jota tyystin tavallisen elämän eläneen ihmisen on vaikea tajuta. Tavoitan runojeni avulla jotain kadoksissa ollutta. Kirjalla on yllättävän iso vaikutus oman itsen ja itseluottamuksen vahvistumisen kanssa. Se tuo tyydytystä ja selittämättömällä tavalla tekee minusta minän.

Mediapinta julkaisee kirjoja palvelukustanteina, omakustanteina ja täyskustanteina. Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjaan hyväksytyt kirjat ovat täyskustanteita. Kirjan valmistamisen prosessi on kuitenkin täysin kirjoittajan hartioilla. Taitto tulee Mediapinnalta. Kustantamo lähettää lisäksi kirjan julkaisun jälkeen kirjan tuotetiedot kotimaisten kirjakauppojen, verkkokirjakauppojen ja kirjastojen saataville.

Toivon, että tämä kirja osaltaan kannustaa muitakin kirjoittamaan muistojaan ja kokemuksiaan. Pienten runojen kautta voi sanoa paljon. Kirjan kantta katsoessa on helppo uskoa, että kesä on taas kohta täällä.

Onneksi olkoon, Marja-Liisa!

Linkki kirjaan: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-703-7

Kirjaa voi ostaa mm. Adlibriksen tai Booky.fi:n kautta.

Kirjallisuusterapia-juhlalehti ilmestynyt

Uusi Kirjallisuustapia-lehti (2/2017) on ilmestynyt.

Suomen juhlavuoden lehden teemoina ovat mm. lukemisen hyvää tekevä vaikutus, kokemustarinoita ja koskettavia kirjoja 100-vuotiaasta Suomesta, satukuningatar Anni Swan, taakkasiirtymät, dissosiaatiohäiriö, elämäkerallinen kirjoittaminen sekä kotiteemaisen kirjoituskilpailun satoa osa II.

Lehden voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com

Lue lisää lehdestä. Ote lehden pääkirjoituksesta löytyy näiltä sivuilta kohdasta Kuulumisia.

Juhlallisia lukuhetkiä!

 


 

Maailman Alzheimer-päivän ajatuksia

Tällä viikolla vietetään muistiviikkoa ja tänään 21.9. maailman Alzheimer-päivää. Aihe vie kirjallisuusterapeutin automaattisesti pohtimaan muistamista ja sen merkitystä – ei vain arjen asioissa vaan elämän tärkeiden hetkien ja tärkeisiin ihmisiin ja paikkoihin liittyvien tunnelmien muistamista.

Suomessa arvioidaan olevan 193 000 muistisairasta. Joka päivä 40 ihmistä saa muistihäiriödiagnoosin. Dosentti Ulla Eloniemi-Sulkava ja näyttelijä, juontaja ja muusikko Lorenz Backman puhuivat MTV 3:n aamuohjelmassa siitä, etteivät muistiongelmat aina liity korkeaan ikään. Stressi ja burn out saattavat lisätä muistin haasteita työikäisillä. Backmanilla on tästä omakohtaista kokemusta. Hän on mukana Pelasta muistisairas ry:ssä, joka pitää esillä näkökulmaa, että toiminta, vuorovaikutus ja läsnäolo ovat tärkeitä muistisairaiden kanssa.

Eloniemi-Sulkava painotti sitä, että parantantavaa lääkehoitoa muistisairauksiin ei ole. Silti muu hoito jää taustalle. Muistisairaat on jätetty aktiivisen hoidon ulkopuolelle. Näin ollen kolmannen sektorin merkitys korostuu. Yhdessä tekemisen ja toisten kohtaamisen avulla voidaan tehdä paljon. Stigmatisoinnista on päästävä eroon. Jokaisen on voitava säilyttää ihmisarvo. Myös muistisairaan läheisiä on tärkeää tukea.

Yksi hyvä tapa työskennellä lievästi muistisairaiden kanssa ovat muistelupiirit. On hyviä kokemuksia toiminnasta, jossa palvelutalossa tai hoivakodissa asuvat ikäihmiset voivat kokoontua säännöllisesti ryhmään, jossa hoitaja tai muu työntekijä ohjaa muistelua. Virikkeiksi käyvät esineet vanhoista villasukista puukauhaan. Vanhat lelut tai kuvat niistä vievät lapsuuden muistoihin, jotka voivat olla hyvinkin eläviä, vaikka muisti ei enää tavoittaisi lähiaikojen tapahtumia. Laulujen sanat ja lorut avaavat muistin lokeroita.

On kovin harmillista, ettei tällaiseen yksinkertaiseen toimintaan riitä monessakaan hoitopaikassa aikaa eikä resursseja. Myös hoitajien työtaakka saisi uusia virkistäviä ulottuvuuksia, kun työhön sisältyisi muutakin kuin perustehtäviä: vaipanvaihtoa, lääkkeiden jakoa ja tiskivuoroja. Mm. lähihoitajat käyvät toki perushoidon lomassa asiakkaiden kanssa tärkeitä ja syvällisiä keskusteluja, joissa on tilaa muistoille ja muistamiselle. Silti varta vasten muistelulle varattu aika olisi paikallaan. Vuorovaikutuksella on ryhmissä tärkeä rooli. Mahdollisuus jakaa muistoja ja kokemuksia lisää hyvinvointia ja merkityksellisyyden kokemusta.

Ei myöskään pidä aliarvioida muistisairaan kykyä muistaa. Yksikään muisto ei myöskään ole vähäpätöinen, ei pienikään välähdys, joka on yhteys elettyyn elämään. Tervetullutta olisi myös se, että joku ehtisi pysähtyä vuodepotilaiden vierelle ja vaikka lukea heille heidän lempirunojaan. Runojen avulla on mahdollista saada kosketus sellaiseenkin, joka jo muuten on kommunikaation ulottumattomissa.

Kirjallisuusterapeuttisilla kasvuryhmillä ja elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmillä on roolisan muistin virkeänä pitämisessä, kaiken ikäisillä aikuisilla. Ne ovat paikkoja, joissa levähtää arjen kiireeltä ja antaa muistojen muokkautua osaksi minuutta.

Muistisairaiden omaisille kirjallisuusterapeuttinen ryhmätoiminta olisi hyvä tapa jakaa kokemuksia ja löytää voimavaroja – samaan tapaan kuin psyykkisesti sairaiden omaisille.

Muistot muokkautuvat hieman joka kerta, kun ne muistetaan. Ne saavat uutta väriä elämän kokemuksista  ja kustakin tilanteesta. Silti ne ovat lankoja menneeseen ja luovat ihmiseen eheyttä elämänhistorioineen. Sanotaan, että joskus on myös tärkeää muistaa voidakseen unohtaa. Tämä tarkoittaa, että muistamisen avulla voidaan päästää irti vaikeista kokemuksista ja jatkaa elämää eteenpäin. Muistot integroituvat osaksi minuutta ja elämänhistoriaa, mutta niiden ei tarvitse olla auki vuotavina haavoina. Tässä voivat toimia apuna niin mm. psykoterapia kuin kirjallisuusterapeuttiset ryhmätkin.

Muistakaamme vaalia muistoja.

 

 

 

Rakkaudella lapsenlapsille

Ylpeänä esittelen Kirsti Airolan kirjan Punainen posliinikoira. Mummin muistoja 1950-luvun Helsingistä. Omakustanne, 2016.

Kirja on syntynyt syksyn 2016 aikana ohjaamassani elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässä. Sitä edeltää pitkä prosessi.

Tällainen kirja pitäisi jokaisen lapsen saada isovanhemmiltaan – tai joltakin muulta sukulaiselta tai läheiseltä. Kirsti Airolan pieni mutta samalla monella tavalla merkittävä kirja on omistettu hänen kolmelle lapsenlapselleen. Lapset ovat juuri nyt sen ikäisiä kuin Kirsti-mummi oli kirjan tapahtumien aikaan, päiväkoti- ja alakouluikäisiä.

Vajaaseen 50 sivuun mahtuu paljon. Punainen posliinikoira koostuu lyhyistä, joskus vain muutaman lauseen mittaisista katkelmista, muistoista. Ne liittyvät tiettyihin paikkoihin, kotiin, päiväkotiin ja kouluun, mutta myös erityisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuten Linnanmäelle, Eläintarhan ajoihin ja Lastenlinnan sairaalaan. Muistoja leimaa voimakas tunnelataus, usein pienen tytön hämmennys mutta onneksi myös ilo.

Olennainen elementti kirjassa ovat runsaat valokuvat, niin perheestä kuin 1950-luvun Helsingistä. Mukana on myös pieni sukupuu. Jaana Raution taitto on ilmava ja kaikille elementeille arvonsa antava.

Muistot kantavat vahvasti ajankuvaa. Eletään sodan jälkeistä aikaa. Niukkuus leimaa elämää tavallisissakin perheissä. Suuret ikäluokat aloittavat koulun, jota käydään aamu- ja iltapäivävuoroissa. Vahvaan rooliin nousevat ruokamuistot kuvottavasta kaurapuurosta jännittäviin pääsiäismuniin. Punainen posliinikoira on suolasirotin, joka on seurannut Airolaa lapsuudenkodista tähän päivään saakka. Kirjan loppu muodostaa ajallisen kaaren: ollaan nykypäivässä ja lastenlasten mummolassa.

Kirjan syntyä on edeltänyt pitkä prosessi, joka on vahvistunut ohjaamassani kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä nelisen vuotta sitten. Prosessiin kuuluivat myös satujen kautta elämää käsittelevä kurssi sekä fiktivisiä elämänkarttoja tutkaileva ryhmä Helsingin Mustasaaressa.

Tärkeä etappi oli Kreetalla toteutettu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssi Afroditen kynän kärjellä reilut kaksi vuotta sitten. Kurssin aikana Airola kohtasi ja ryhtyi jäsentämään niitä tunteita, joita liittyivät isän sodanjälkeiseen alkoholinkäyttöön ja ristiriitaiseen käyttäytymiseen. Hän koki, että ei muista lapsuudestaan paljoakaan mutta haluaisi muistaa enemmän. Airola kirjoitti siltä istumalta listan muistoista, joista sai kiinni. Se lista kantoi häntä koko kirjoittamisprosessin ajan – ja täydentyi vähitellen.

Punainen posliinikoira on paitsi kokoelma konkreettisia muistoja myös tutkielma pienen herkän tytön tunteista ja siitä, miten hän tutki tarkkaan maailmaa ja sosiaalisia tilanteita. Airola pohti kirjaa tehdessään paljon rajausta eli mitä laittaa mukaan kirjaan ja mitä lapsenlapsille voi ja kannattaa kertoa elämän vaikeista asioista. Hän päätyi hienovaraiseen ratkaisuun, jossa lapsen tunteet saavat näkyä. Isän ristiriitaisuuden voi lukea siitä, miten tyttö ihmettelee ja väliin pelkääkin isän outoa käytöstä. Lapselle vaikeiden tunteiden kuvausten yhteydessä todetaan muun muassa: ”Minulle tuli paha mieli.” Suuren vaikutuksen tehnyt Jöröjukka-kirja saa osaltaan kertoa tytön kokemuksista. Yksi kirjan juonne on sisarussuhteen tutkiminen.

Näin pienet lukijat voivat kurkistaa mummin lapsuudenaikaiseen mielenmaisemaan ja kokemuksiin. Vaikka aika ei ole sama, jokainen lapsi kokee samanlaisia hämmennyksen ja pettymyksen tunteita. Lapset näkevät reippaan ja valoisan mumminsa ja saavat uskoa siihen, että hekin selviävät elämänsä haasteista.

Tämän kirjan syntyprosessissa näkyy selvästi omaelämäkerrallisen kirjoittamisen prosessiin usein kuuluva ilmiö: ensin kirjoitetaan sydänverellä vaikeista asioista ja käsitellään niitä ryhmän tuella, sitten tiivistetään sukulaisille annettava tai julkaistava versio. Kirjan syntytarina on myös esimerkki siitä, miten erilaiset kirjallisuusterapeuttiset ryhmät voivat kantaa ja johtaa osallistujan prosessia usean vuoden aikana.

Airola kertoo, että kun kirjaa luetaan lastenlasten kanssa, he alkavat välittömästi peilata omaa elämäänsä sen tapahtumiin. Siksi kirjaa on hyvä lukea heidän kanssaan pätkittäin ja varata siihen runsaasti aikaa. Myös sisarensa kanssa Airola on käynyt mielenkiintoista vuoropuhelua ja lapsuuden muistelua, jota aivan sellaisenaan tuskin tapahtuisi ilman kirjaa.

Vaikka Airolan kirja ei ole yleisessä levityksessä, olen saanut luvan näyttää sitä asiakkailleni ja ryhmilleni. Kirja on herättänyt ihastusta ja innostusta tallentaa omia ja sukulaisten muistoja.

KUVA: Kirsti neljävuotiaana. Kirsti Airolan arkisto.

Kirjan esittely on julkaistu suunnillen samansisältöisenä myös Kirjallisuusterapia-lehdessä 1/2017.

Elämäkertaa kirjoittamaan

Elämäkertaa kerrakseen

Kirjallisuusterapeuttisin menetelmin kirjoittava ryhmä

Haluatko tutustua taustaasi ja sitä kautta itseesi paremmin?

Kiehtooko sukusi tunnettu tai vielä tuntematon tarina sinua?

Kaipaatko aloittamiseen ryhmän tukea? Hyötyisitkö keskustelusta aiheiden tiimoilta?

Joka toinen tiistai 5.9.2017 alkaen klo 17.30-19.30 Helsingissä Meilahdessa

Ryhmässä voi kirjoittaa omasta tai sukulaisen elämästä. Liikkeelle on mahdollista lähteä niin jo olemassa olevasta materiaalista kuin yhtä lailla siten, että aiheita ja tekstiä syntyy ryhmän myötä. Taitava kirjoittaja ei tarvitse olla.

Lue lisää esitteestä

Kuva: Veera-Liisa Kurvisen arkisto

Se mitä sanot

Se mitä sanot

Romaani suvun saloista ja sanomisten merkityksistä

Pirkko Mäkisen tuore romaani Se mitä sanot (2016, omakustanne) on paitsi taidolla kirjoitettu ja viihdyttävä sekä historiaa kiinnostavalla tavalla valottava teos myös hieno esimerkki siitä, mikä merkitys kirjoittamisella voi olla kirjoittajalleen oman taustansa tutkimisessa.

Romaani on sukukronikka, jossa eletään erilaisuuden ja irrallisuuden tuntojen painamina. Levottomuudet, juurettomuus ja työväenliike värittävät elämää aina 1800-luvun lopulta 1980-luvulle. Tapahtumat juontuvat venäläisen Nikolai Kiseleffin kertomasta ja hänen selvännäkijävaimonsa Helmin monia satuttaneista sanoista ja teoista.

Lapsenlapsi Birgitta haluaa  selvittää itselleen vierasta ja outoa menneisyyttä, mutta onnistuuko hän siinä? Tuoko elämä lopulta rauhan kolhiutuneiden ihmisten mielen perukoille?

Kirja on ajankohtainen nykyisessä syrjäytymisen uhkien maailmassa, jossa myös lapset katsovat sotia silmästä silmään.

Se mitä sanot on syntynyt osin Silja Mäen henkilökohtaisen ohjauksen ja hänen ohjaamiensa elämäkerrallisen kirjoittamisen ja kirjallisuustetapeuttisten ryhmien tuella.

Lisää kirjoittajan ja ohjaajan ajatuksista kirjaan liittyen sekä yhteystietoja näiden sivujen kohdassa Kuulumisia.

Linkki kirjan esitteeseen

Romaani suvun saloista

Se mitä sanot

Romaani suvun saloista ja sanomisten merkityksistä

Pirkko Mäkisen tuore romaani Se mitä sanot (2016, omakustanne) on taidolla kirjoitettu ja viihdyttävä sekä historiaa kiinnostavalla tavalla valottava teos. Se on myös hieno esimerkki siitä, mikä merkitys kirjoittamisella voi olla kirjoittajalleen oman taustansa tutkimisessa.

Romaani antaa lukijalle mahdollisuuden peilata omaa sukuaan ja kokemuksiaan sukutarinoista ja kuulluksi tulemisen merkityksestä. Tarinassa tärkeään rooliin nousee mystisiäkin ulottuvuuksia saava, varsin haasteellisesti käyttäytyvä isoäiti, joka on myös selvännäkijä. Hänen elämäänsä tutustuessaan lukija voi käsitellä omia sukulaisiinsa liittyviä hämmennyksen ja häpeän kokemuksiaan. Huumorilla ja tragikomiikalla on romaanissa vahva osansa. Mäkinen on myös taitava lapsikuvaaja.

Minulla on erityisen suuri ilo esitellä tämä kirja myös siksi, että se on syntynyt osin henkilökohtaisen ohjaukseni ja ohjaamieni elämäkerrallisen kirjoittamisen ja kirjallisuustetapeuttisten ryhmien tuella. Mäkisen kirjoittamisen prosessi on kiinnostava esimerkki siitä, mitä kaikkea matkaan voi mahtua. Prosessi osoittaa sen, että fiktion kirjoittamisella on terapeuttisia ulottuvuuksia. Kun haastatteluista ja arkistoista kaivettu faktaluuranko saa ylleen fiktion muodon, menneisyys herää eloon. Samalla syntyy myös jotakin aivan uutta ja monella tavalla merkityksellistä.

Seuraavassa kirjailija Pirkko Mäkinen kertoo itse kirjastaan:

Taustaa ja merkityksiä

Kiinnostuin sukututkimuksesta äitini suvusta tietämättömänä. Hän olisi halunnut taustansa unohtaa. Sukunimi Kiseleff ja mahdolliset yhteydet tunnettuun konsuli Kiseleffiin haastoivat.

Työskentely oli antoisaa arkistoineen, kirjoineen ja monine puhelintiedusteluineen. Tiedot eivät kuitenkaan paljon lisääntyneet. Osoittautui, että historia on täynnä aukkoja ja epävarmuutta. Varsinkin venäläisyyteen liittyvät kysymykset herättivät monia reaktioita, eikä keskustelu edelleenkään ole kovin avointa.

Kun faktapuolta ei kasautunut riittävästi, alkoi syntyä fiktiota, ensin pöytälaatikkoon. Vähitellen mielessä alkoi vilkkua myös kuvia romaanista. Yksinäinen kirjoittaminen tuli tutuksi, samalla kun joutui esittämään itselleen jatkuvasti kysymyksiä siitä, kuka oikeastaan on ja ketkä ovat verisukulaisia. Kuului myös kysymys, voivatko esi-isät vaikuttaa omaan elämään, vaikka ei olisi koskaan heitä nähnyt.

Mieli oli ajoittain niin ihmeissään, että tuli pysähdyksiä. Ei tapahtunut mitään. Aikanaan antoisiksi muodostuivat Silja Mäen ohjaamat ryhmät, joissa kirjoitettiin. Niihin sai tuoda mielessään ryöpsähteleviä asioita, ja keskustelut antoivat vastauksia ja vihjeitä. Aivan sivumennen saattoi syntyä jokin oivallus.

Vähitellen kirjoittaminen löysi muotonsa. Entinen ja nykyinen ainakin hieman tavoittivat toisiaan. Syntyi romaani. Oma identiteetti sai uusia virityksiä. Lopulta löytyi oikea sukuhaara, ja saatoin kuvitella itselleni melkein tosia sukulaisia. Kasautui paljon edelleen pohdittavaa ja ehkä kirjoitettavaakin. Vain harvat asiat ratkesivat. Sen sijaan uusia kysymyksiä kasaantui riittämiin. Mutta sellainen elämä on.

Pirkko  Mäkinen on toiminut monissa terveydenhuollon ja opetustoimen tehtävissä sekä kirjoittanut ja toimittanut ammattikirjallisuutta. Romaani on uusi aluevaltaus.

Omakustanteisen kirjan hinta on 23 e.

pirkko.makinen@elisanet.fi, www.pirkkomakinen.com

Linkki kirjan esitteeseen