SANATAIDEOPETUS

Onko lapsesi lahjakas kirjoittaja? Onko hän ehkä lukutoukka, jolla ei ole vertaista jakajaa lukukokemuksilleen? Antaisiko luova kirjoittaminen lisäpontta koulutyöskentelylle? Saisiko lapsesi purettua energiaansa tai rohkaistuisiko hän pienten draamaharjusten avulla?

Lasten ja nuorten kirjallisuusterapeuttiset sanataideryhmät tarjoavat hauskuutta ja haasteita. Sanataide on luovaa kirjoittamista ja ilmaisua. Opetus on tavoitteellista toimintaa, jossa kehitetään kirjoittamisen, lukemisen ja ilmaisun taitoja ja tutustutaan kirjallisuuden eri lajeihin ja kirjoittamisen tapoihin ja tyyleihin. Sanataideharrastus rinnastuu esimerkiksi taiteen perusopetuksen kuvataide- ja musiikkiopetukseen. Se sopii kirjailijan tai toimittajan urasta haaveileville.

Sanataide on luovaa kielellistä ilmaisua. Siinä voidaan puhua, lukea ja kuunnella ja ennen kaikkea kirjoittaa. Sanataidetta ovat kertomus, kuvaus, satu, novelli, tieteistarina, runo ja näytelmä. Myös vaikkapa asiakirjoittaminen, laulujen sanoitukset ja sarjakuvatekstit ovat sanataidetta. Sanataide viljelee huumoria, jännitystä, seikkailuja ja oivalluksia. Myös elämän vaikeille asioille on sijansa. Sanataide herättää tunteet ja unelmat. Sen avulla minuus voi rakentua ja maailma hahmottua uudella tavalla.

Sanataideharrastusta toteutetaan noin 10 hengen ryhmissä. Omissa ryhmissään kokoontuvat alle kouluikäiset, 7–9-vuotiaat, 10–12-vuotiaat ja sitä isommat oppilaat. Ryhmien ikärajoissa voidaan joustaa tarpeen mukaan. Ryhmät kokoontuvat esimerkiksi lukukauden ajan kerran viikossa 1 – 2 tuntia osallistujien iästä riippuen. Myös viikonloppu- ja kesäkurssit ovat mahdollisia.

Ei tarvitse olla taitava kirjoittaja voidakseen osallistua toimintaan. Lasten ja nuorten, joilla on selkeitä oppimisen vaikeuksia, saattaa kuitenkin olla parempi osallistua kirjallisuusterapeuttisiin sanataideryhmiin. Toisaalta myös kirjallisesti lahjakkaat voivat löytää sanataiteen parista vertaistaan seuraa ja haasteita oppimiselleen.


Omenapuutytto_30cm

Katselen sitä luonninilmiötä.
Se on kuin unesta.
Sataa lunta
ja omenat putoilevat puusta.
Omenapuu seisoo paikallaan,
minä en.
Huudan jotain,
omenoita putoaa lisää.
Sataa vettä,
kiskaisen omenan puusta.
Puu itkee,
minä en.
Omenapuulla on tunteet,
minulla ei.
Ja nyt minua itkettää.

Mirka Lipsanen, Keravan sanataidekoulun antologiassa Enkeleitä ja menninkäisiä. Toim. Silja Mäki, 2002.


”Siellä hän istui. Juuri siinä, missä olin nähnyt hänen aina istuvan ennen tuntien alkua. Samassa paikassa sama yksinäinen ilme suloisissa silmissään ja eksyneen näköisenä pitkine raajoineen siinä tumppimeressä.

Vilkaisin kelloani. Minulla olisi vielä kaksi minuuttia aikaa, ennen kuin ruotsin tuntini alkaisi. Ehtisin kävellä pojan luo ja sanoa moi. Ei ehkä minään maailman paras iskuidea, mutta en muutakaan keksinyt. Laskin painavan koulureppuni käytävän lattialle nojalleen seinää vasten ja harpoin poikaa kohti.”

Anni Marttinen, ote novellista ”Suurin suru on sanaton” Keravan sanataidekoulun antologiasta Sinisten verhojen takaa. Toim. Silja Mäki, 2004.

silja.maki@saunalahti.fi
050 313 1027