Kirjallisuusterapia-lehti vie muistoihin ja etsii toivoa

Otteita Kirjallisuusterapia-lehden 2/2020 teemoista sekä ajatuksia epävarmana aikana elämisestä:

Lehden alkupuolella saamme Mirja Heikkilän matkassa ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa terapeuttisen kirjoittamisen prosessiin ja sen vaikutuksiin häpeästä irti päästämisessä. Leena Karlsson kertoo artikkelissaan opetustavastaan, jonka avulla pelko vieraan kielen oppimista kohtaan helpottaa. Jaana Huldén luo katseen toivoon ja Kirsi Virkkunen unien voimaan.

Lehden katsaukset muodostavat kokonaisuuden muistelun ja elämäkerrallisen kirjoittamisen maailmasta, aina lapsuudenmuistoista vanhuuteen saakka. Saattohoitopotilaiden kanssa ovat Jenni Hurmerinnan kokemuksen mukaan läsnä toivo ja kiitollisuus.

Lisäksi lehdessä on tuttuun tapaan kirja-arvioita ajankohtaisista ja kirjallisuusterapiassa hyväksi havaituista kirjoista. Harjoituksena tarjoillaan muistojen kollaasi.

Elämme haastavaa aikaa. Kukaan ei tiedä, miten syksy etenee ja kuinka kauan koronavirus on joukossamme. Mikä auttaisi tässä, helpottaisi epätietoisuudessa? ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”, toteaa Tuutikki Tove Janssonin Taikatalvessa (1958).

Tuutikin lausahdus on tuonut lohtua monelle asiakkaalleni viime kuukausien aikana, antanut luvan etsiä tapaa kellua tuossa epävarmuudessa, joka sitten voikin kasvaa levollisuudeksi, ainakin hetkittäin. Toteamuksesta on mahdollista hakea siltaa havaintoon, että asiat ovat juuri nyt hyvin. Huolia ja murheita elämässä väistämättä on, mutta ovatko ne sellaisia, joille en juuri nyt voi mitään? Voinko päästää niistä nyt irti? Kun pääsen havaintoon, että juuri nyt voin hengähtää kaikista huolista ja antaa itseni olla rauhassa, voin rakentaa siitä luottamusta seuraavaan hetkeen.

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia(at)gmail.com

Antoisia lukuhetkiä!

 

Rosa Clay – romaani toiseuden kokemuksesta

Tartuin Vappu Kannaksen romaaniin Rosa Clay (2020, S & S) kiinnostuneena ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin Kannas on Keravan sanataidekoulun kasvatteja, ei minun oppilaanani vaan kollegani Helena Hietaniemen. On pienelle sanataidekoululle kunnia, että sieltä on lähtenyt kipinä tällaisen kirjailijan uralle. Rosa Clay on hieno romaani, jossa kirjailija sukeltaa taidokkaasti kohteensa maailmaan. Hänen oma näkökulmansa ja kirjoittamisen prosessinsa on myös mielenkiintoisella tavalla mukana, kommentteina valinnoista ja kritiikkinäkin siihen, miten kohde on aiemmin nähty. Kannas on aiemmin väitellyt L. M. Montgomeryn päiväkirjoista ja julkaissut runokokoelman Morsian (2018).

Rosa Clay (1875-1959) oli afrosuomalainen nainen, opettaja, laulaja, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja. Hänet tuotiin Suomeen 13-vuotiaana Afrikasta, Ambomaalta, jossa hän oli jo elänyt lähetyssaarnaajien ottotyttärenä. Aikuisena hän muutti Yhdysvaltoihin, missä toimi aktiivisesti suomalaissiirtolaisten yhteisössä.

Vuonna 1942 on ilmestynyt samasta naisesta kertova Arvo Lindewallin kirja Rosalia. Ihme on, ettei kukaan nykykirjailija ole aiemmin tattunut tähän herkulliseen romaanin aiheeseen: Musta tyttö 1800-luvun lopulla pienessä eteläsuomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei värillisiä ole ennen nähty. Afrikkalainen nainen opiskelijana Sortavalan seminaarissa ja opettajana pikkupaikkakunnalla Itä-Suomessa. Kirjailijan mielikuvitukselle jää paljon tilaa. Kannas piirtää kuvaa samalla herkästä mutta myös vahvasta ja oman arvonsa tuntevasta nuoresta naisesta. Suhde ottoäitiin on monimutkainen. Isä jää etäiseksi. Yritys luottaa ystävään on koskettava.

Toinen syy, miksi tartuin innolla tähän kirjaan, oli, että tunnen seudun, jolla lähetyssaarnaaja Kaarlo Weikkolin ja hänen vaimonsa Ida Weikkolin asuivat, tiedän jopa talon pihapiireineen ja sen historiaa. Tunnen ihmisiä, joiden sukulaiset ovat nähneet Rosan. Odotin tuttujen kulmien kuvausta. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni Rosan kodin ulottuvilla lainehtiikin kirjassa meri viljapellon sijaan, mikä ei voi pitää paikkaansa. Juuri ja juuri saatoin niellä ikkunan alle kuvatun kirsikkapuun, vaikka koivu tai omenapuu olisi ollut uskottavampi.

Kirjan takakansi ei lupaa enempää kuin että tarina perustuu löyhästi historialliseen henkilöön. Vaikka yritin lukea kirjaa romaanina, en voinut työntää ärtymystäni syrjään. Miksi kirjailija ei ollut vaivautunut edes hieman tarkemmin ottamaan selvää kohteestaan? Ja sitten toisaalta: miksi olisi pitänyt, onhan kyse romaanista? Ja sitten taas: Kannas kertoo kirjassa tutustuneensa tarkoin tausta-aineistoon. Miksi sitten paljon on jäänyt niin hataralle pohjalle? Ja vielä yksi ulottuvuus: kirjailija kuvaa joissakin kirjan osioissa tapaansa käyttää historiaa romaanin aineksena ja kuvittelun pohjana. Nämä pohdinnat ovat kovin mielenkiintoisia, mutta toisaalta herättävät kysymyksen, onko romaani jäänyt jotenkin kesken. Olisiko asiat pitänyt ratkaista selvemmin jollakin tietyllä tavalla ja jättää pohdinnat pois lopullisesta versiosta?

Olen tälle kirjalle poikkeuksellisen ankara lukija, sen tunnistan. Ehkä se kertookin enemmän minusta lukijana tai ihmisenä. Ehkä kirjailija häivyttää paikkoja tarkoituksella, sekoittaa kaupunkia ja maaseutua, varoo sanomasta liikaa Rosan ottovanhemmista. Ehkä hänen pointtinsa onkin juuri romaanin synnyn kuvaus, metataso, toden ja kuvitellun merkitysten pohdinta.

”Onkohan lukijoista hämmentävää, että osa asioista on totta ja osa ei?” Kannas kirjoittaa. Kyllä, on se hämmentävää. Ja Kannas myöntää, että hänellekin on. ”Kun yritän ajatella oikeaa Rosaa, historiallista Rosaa, aivoni sulkeutuvat ja näen vain tyhjää”, hän jatkaa. Kaikkein olennaisimpia lienevät sittenkin romaanissa Rosan kokemukset ja mielenmaisemat, vaikka juuri ne ovat kirjailijan kuvittelemia. En voi olla toistamatta niin monta kertaa sanomaani: Toden luuranko tarvitsee kuvittelun lihat ympärilleen ollakseen elävä.

Kannas kuvaa romaanissa uskottavasti vahvaa toiseuden kokemusta sekä juurettomuutta, äidin kaipuuta ja oman paikan etsintää maailmassa – kokemuksia, jotka ovat varmasti meille kaikille jollakin tapaa tuttuja mutta jotka nousevat korkeampaan potenssiin, kun kokijana on kaukaa ja täysin toisenlaisesta kulttuurista tullut, myös ulkoisesti poikkeavan näköinen ihminen, tyttö ja nainen, jota myös pidetään näyttelyesineenä. Rosa joutui esiintymään vanhempiensa järjestämissä tilaisuuksissa, joihin ihmiset tulivat ihmettelemään virsiä laulavaa mustaa tyttöä.

Romaani ei ulotu Rosa Clayn myöhempiin kokemuksiin Amerikassa. Niistäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta toisaalta kokonaisuus on eheämpi näin. Kirjan kannesta katsoo määrätietoinen nainen, jonka hatarista elämän alkupuolen askelista tulee matkan jatkuessa yhä vahvemmat – näin voi hänen myöhemmistä vaiheistaan päätellä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi omasta ristiriitaisesta lukukokemuksestani huolimatta. Myös kirjallisuusterapeuttisiin yhteyksiin kirjalla on annettavaa. Se on kannustava tarina  jokaiselle, jonka elämäntaipaleen alussa on ollut haasteita ja vaikeuksia löytää paikkaansa.

 

 

 

 

 

 

 

Etäterapiaa ja -kirjallisuusterapiaa koronaviruksen aikaan

Koronaviruspandemia haastoi tänä keväänä psykoterapian, kirjallisuusterapiaryhmät ja kirjallisuusterapiakoulutukset.

Psykoterapia toteutui maaliskuun puolivälistä näille nurkille etäyhteyden välityksellä. Ei voi kuin hämmästellä, miten luontevasti kaikki kaiken kaikkiaan sujui ja miten hienosti asiakkaat ottivat tilanteen, vaikka etäyhteyksien pätkiminen joskus haastoikin kärsivällisyyttä ja sukupuut ja muut paikan päällä tehtävät harjoitukset jouduttiin laittamaan tauolle. Kiitos joustavuudesta ja kärsivällisyydestä kaikille terapia-asiakkailleni!

Ehdin ohjata Suomen Valkonauhaliiton Kalevalan kaikuja -ryhmääni puoleen väliin, kun se jouduttiin koronavirustilanteen takia keskeyttämään. Hetkisen ajan osallistujat saivat mahdollisuuden yhteydenpitoon yksilötapaamisten muodossa etäyhteydellä sekä tekstien välityksellä. Sitten käynnistin ryhmän uudelleen etäyhteydellä.

Kriisin jälkeen on mahdollista huomata, että muutos etäyhteydellä toimivaksi ryhmäksi toi Kalevalan ääressä työskentelijöille mukanaan paljon hyvää, vaikka yhteisessä fyysisessä tilassa olemisen puuttuminen karsikin tietysti pois paljon tärkeää nonverbaliikkaa ja läsnäolevan jakamisen tunnetta. Ikävä kyllä jokunen osallistuja ei uskaltanut tulla mukaan etäyhtyeydellä. Kaikille jatkajille etäyhteyden haltuun otto oli vahvistava ja rohkaiseva kokemus, joka toi roppakaupalla osallisuuden ja elämänhallinnan tunnetta.

Etäyhteys mahdollisti monelle psykoterapia-asiakkaalle ja kirjallisuusterapiaryhmän osallistujalle sen, että he uskaltautuivat puhumaan ja kirjoittamaan elämänsä haasteista, kokemuksistaan ja tunteistaan jopa rohkeammin kuin kasvokkain tapaamisissa. Oman kodin suojista puhuminen ja asioiden silmiin katsominen olikin turvallisempaa. Tämä tuli ilmi etenkin kehollisuuteen liittyvissä asioissa. Kalevalan Aino ja Marjatta puhuttelivat Kalevala-ryhmää erityisesti naiseuteen ja naisen osaan liittyvien kysymysten muodossa. Kaikkein tärkeimmäksi nousi kuitenkin näkyväksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve.

Kiitän lämpimästi niitä rohkeita Kalevala-ryhmän naisia, jotka antoivat meille yhteisen mahdollisuuden kokea tämän etäyhteyden tuoman uudenlaisen läheisyyden ja yhteisöllisyyden.

Myös kirjallisuusterapiakoulutukset jouduttiin miettimään uusiksi. Suunnittelimme yhdessä kirjallisuusterapeuttikollegani, koulutuksen johtaja Päivi Kososen kanssa Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n koulutuspolun ensimmäisen osan eli Kirjallisuusterapia henkilökohtaisen ja oman ammatillisen kasvun menetelmänä -koulutuksen (15 op) Tampereen kesäyliopiston koulutuksena hybridiversioksi, jossa osa opetusjaksoista toteutuu etäopetuksena ja muutama syksyllä lähiopetuksena, jos ja toivottavasti kun koronavirustilanne sen sallii.

Kahden koulutuksen etäopetusjakson jälkeen mieleni on tyyni ja kiitollinen. Opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä. Paitsi luennot myös sadun lukeminen ääneen onnistuu etäyhteyden välityksellä niin, että opiskelijat saavat ravituksi tulemisen kokemuksen. On myös mahdollista ohjata vaikkapa kävelyharjoitusta kirjoitusharjoitusten yhteydessä. Ryhmiin ja pareiksi jakaminen tarjoaa osallistujille tilaisuuden tutustua ja jakaa kokemuksia samantyyppisesti kuin lähiopetuksessa.

Paradoksaalisesti osallistujat tulevat sekä psykoterapiassa ja kirjallisuusterapiaryhmissä että koulutuksessa ikään kuin lähemmäksi ja omana itsenään näkyviksi, kun ruuduilta näkyy kaistale jokaisen kotia, työhuonetta tai kesämökkiä ja puolisot ja lapset ja etenkin koirat ja kissat saattavat vilahtaa näkyvissä tai kuuluvissa. Joku on istunut pihalla, puistossa tai autossa.

Psykoterapeutille ja kirjallisuusterapeutille nämä muutokset olivat varmasti vastaavanlainen digiloikka kuin opettajille kouluopetuksen siirtyminen etäopetukseksi, ainakin sellaiselle, joka ei ole aiemmin isommin etäyhteyksien avulla toiminut. On hienoa saada olla eturivissä kehittämässä kirjallisuusterapiaryhmien ja kirjallisuusterapiakoulutukseen uusia toimintamalleja, joista voitaneen ammentaa hyvää jatkossakin – ilman koronavirusuhkiakin – vaikkakin näen edelleen, että läsnäolevalla ryhmätoiminnalla ja lähiopetuksella on eittämätön antinsa kirjallisuusterapialle.

Jos Tove Jansson eläisi, toivoisin hänen kirjoittavan tarinan muumeista ja koronaviruksesta. Millainen hahmo korona mahtaisi olla? Suuri, ilkeä ja kaiken nielevä vai sittenkin pienempi hahmo, joka muuttuu kiltimmäksi niin kuin täällä keskuudessamme oleva koronaviruskin vaikuttaa nyt muuttuvan alun pahimpien skenaarioiden jäljeen? Varmaa on, että Janssonin tarinassa olisi mukana viesti siitä, että kaikesta voi oppia ja oivaltaa jotain tärkeää ja että elämä jatkuu.

Valoisan kesän ja juhannuksen toivotuksia!

Agricolan sanat ”inhimillisyys” ja ”historia” ovat nyt erityisen tärkeitä

Tänään 9.4.2020 juhlimme Agricolan päivää – sen verran kuin se saa tilaa koronavirukselta ja pääsiäiseltä.

Mikael Agricola (1510-1557) oli paitsi pappi, rehtori ja piispa myös diplomaatti ja rauhanneuvottelija, joka edisti rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Ennen kaikkea tunnemme hänet suomen kielen kehittäjänä ja suomen kielen kirjoitustavan luojana. Agricola oli vaikean tehtävän edessä kääntäessään Raamattua suomen kielelle, koska ei ollut olemassa tapaa, jolla suomea kirjoitetaan. Hän keksi myös merkittävän määrän suomen kielen sanoja, noin 800. Niiden joukossa olivat mm. sanat ihmimillinen ja historia. Hänen keksimistään sanoista noin 60 prosenttia on edelleen käytössä.

Erityisesti tänään psykoterapia-asiakkaitani kuunnellessani mietin sitä, miten he ovat kuin Agricola vaikean tehtävänsä edessä. Heillä ei välttämättä ole sanastoa tunteilleen tai ajatuksilleen ja oivalluksilleen, jotka vielä häilyvät jossain tietoisen ja tiedostamattoman rajoilla. Terapeuttina tehtäväni on auttaa heitä tässä sanaston luomisessa. Tehtäväni on kuunnella heitä tarkkaan ja napata kiinni sanojen aihelmista ja tunnelmista, joita on mahdollista lähteä sanallistamaan. Sanoista voidaan rakentaa metaforia ja symboleja, jotka puolestaan vievät terapeuttista prosessia eteenpäin.

Tänään kirjoitustehtävän myötä asiakkaan miettimä väri muuttui mielikuvaksi kesäisestä myrskystä ja uhkaavista ukkospilvistä. Näin koronaviruspandemian ja poikkeustilan aikaan saanut pelko ja suunnitelmien muuttumiseen liittynyt pettymys saivat sanat ja konkreettisen muodon. Ahdistus sai mahdollisuuden helpottua, kun sille olivat ensin löytyneet sanat.

Näin metaforista tulee meille ankkureita, joilla voimme kiinnittyä olennaiseen ja sanallistaa kokemuksiamme. Sitten voimme taas päästää irti, kun mielen laivan on aika purjehtia eteenpäin.

Koronaviruspandemian myötä meille on muodostumassa uutta sanastoa ja joudumme sitä myös luomaan, niin asiantuntijat tahoillaan kuin me kaikki omissa lähipiireissämme kukin itseksemmekin. Uutisissa vilahtelevat koronapondit ja koronatukipaketit. Moni puhuu korona-ajasta ja korona-ahdistuksesta. Sana korona on muutamissa viikoissa  löytänyt paikkansa puheessa uudessa merkityksessään kuin olisi ollut siinä aina. Taudin virallinen nimi Covid 19 -tauti olisikin kovin jäykkä arkiseen käyttöön ja uutisiin.

Agricolan sanat historia ja ihmillinen ovat nyt merkityksellisempiä kuin aikoihin. Tämä aika muuttaa historiaa, rankalla mutta toivottavasti lopulta myös hyvällä tavalla, jossa inhimilillysyydellä on erityisen tärkeä sijansa. On inhimillistä ahdistua vaikeassa ja uhkaavassa tilanteessa, mutta on yhtä lailla inhimillistä päästää irti ja jatkaa elämässä eteenpäin sitten, kun se on mahdollista.

Toivon kaikille kärsivällisyyttä poikkeustilanteeseen ja rajoituksiin ja luottamusta siihen,  että tästä mennään eteenpäin ja että edessä siintää taas tuttu arki – ehkä hyvällä tavalla muuttuneena. Toivon voimia ja uskallusta kohdata tunteet etenkin niille, joille korona tuo surua läheisen menettämisen muodossa.

Toivottavasti saamme purettua turhia seiniä toinen toistemme väliltä ja pian nousevat kesäiset myrskyt tuulettavat luutuneita käsityksiämme – etenkin siitä, miten voimme olla hyviä toinen toisillemme ja itsellemme.

Kuva: Valokuva postikortista Foto P O Weilin, Oskari Jauhiainen: Mikael Agricolan muistomerkki, 1961

 

 

Komedian voimaa Jorma Venkulan johdolla

Komedia ei ole koskaan ollut lempilajini teatterissa. Olen ajatellut, että silloin, kun elämässä on raskasta, komedia on vihonviimeistä, mitä haluan nähdä. Nyt joudun syömään sanani ja tarkastelemaan komediaa uusin silmin, vaikka naistenpäivän kunniaksi.

Menin katsomaan Antti Wuokon ohjaaman komedian Minustako ministeri Espoolahden teatteriin, koska tuttuni esiintyy siinä. Kyseessä on Olli Tolan alun perin nimellä Puhdas kuin pulmunen käsikirjoittama näytelmä. 38. vuottaan toimivan harrastajateatterin näytökset esitetään Matinkylän monitoimitalon viehättävissä tiloissa.

Kylpylähotelli Amorissa kihisee. Sinne löytää tienä kaksi paria, jotka luulevat saavansa viettää rauhallisia lemmenhetkiä kaukana poliittisista kiemuroista ja puolisoista. Paikalle pelmahtaa kuitenkin myös pääminisieri, joka haluaa puolueaktiivi Jorma Venkulasta perhepuolueen sisäministerin. Kiemuraa ja käännettä riittää. Kuka on milloinkin komerossa ja milloin hävitetään ruumista tai tullaan uhatuksi aseella. Jymyjuttua jahtaava toimittaja esiintyy kylpylän henkilökuntana. Muutamaankin kertaan viitataan Kekkoseen ja hänen naistoilailuihinsa.

Komedia tarkoittaa humoristista näytelmää. Alun perin sillä on tarkoitettu vain näytelmää, jolla on onnellinen loppu. Aristoteleen Runousopin mukaan komedia pohjautuu varhaisempiin falloslauluihin. Hän luonnehti komediaa niin, että se on kehnompien ihmisten jäljittelyä, mutta ei kuitenkaan pahuuden kaikkien muotojen, vaan häpeään kuuluvan naurettavuuden osalta. Niissä pilkattiin mm. valtionjohtajia. Komedian tarkoitus oli esittää naurettavaa, viallista ja rumaa, mutta se ei aiheuttanut katsojissa tuskaa, niin kuin tragedia.

Komedioita esitettiin antiikin aikana Ateenassa Dionysoksen kunniaksi vietettyissä Dionysia- ja Lenaia-juhlissa, joissa pidettiin joka vuosi kilpailu uusille näytelmille. Niistä vain harva on säilynyt. Lähinnä tiedetään kirjailijoiden nimiä kuten Aristofanes ja Menandros. Satuin juuri tammikuussa kurkistelemaan kyseisen teatterin raunioihin, jotka ovat arvokkaalla paikalla Ateenan Akropoliin rinteessä, mahtavan Athene-jumalattarelle pyhitetyn Parthenon-temppelin alapuolella. Vaikuttava paikka.

 

Minustako ministeri istuu ainakin äkikseltään ajateltaessa mainiosti tähän vanhaan perinteeseen, vaikkakin sitä on osuvasti päivitetty niin, että mukana ovat kamerat, kännykät ja kuohuviinit. Fallokseen viitataan usein, ja valtionjohtajien pilkka on keskiössä. Koko touhu on vedetty niin överiksi, ettei myötähäpeää ja sitä kautta tuskallista kokemusta synny.

Voiko esitys sitten olla katarttinen eli puhdistava tällaisena? Katarsiksen ei katsota kuuluvan komediaan. Kumma kyllä minulla ainakin on esityksen jälkeen jotenkin raikas olo.

Jorma Venkulaa esittävä Jyrki Lepomäki on yhtä aikaa hauska ja vähäeleisyydessään uskottava. Vaikka valta hänen esittämäänsä hahmoa kiehtoo ja naisseikkailut vetävät puoleensa, tärkeintä hänelle tuntuu kuitenkin olevan kanssaihmisten hyvinvointi. Mainioita ovat myös vaimoa Noora Venkulaa esittävä Anni Kurkela ja ministeriehdokkaan poliittinen avustaja Tanja Talvensalo.

Ehkä tästä inhimillisyydestä kuitenkin syntyy jonkinlainen katarsiksen kokemus – että ihminen voi joutua kuvioihin ja ihmissuhdekiemuroihin, joihin ei haluaisi joutua. Ja että meillä kaikilla on luurankoja kaapissa, jos ei puolison pettämistä, niin sitten jotain muuta. Tai niin päin, että en minä ainakaan ole niin tyhmä, että saattaisin itseni tuollaiseen liemeen. Tai vain ihmettelyä siitä, että tuollaistako politiikan kulisseissa tosiaan on.

Tai ehkä komediaa ei ole tarkoituskaan miettiä niin syväluodaten. Nauru tekee hyvää ja se riittää.

Hyvää naistenpäivää!


Iso kuva on esityksen esitteestä, jonka kuvan kuvan on ottanut Hannu Hurme.

Joukahaisen uhmassa ja voimassa

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan kaikuja -kirjallisuusterapiaryhmissäni yhtenä tutkittavana ja yhdessä ja erikseen läpi elettävänä tarinana on ollut tarina Joukahaisen ja Väinämöisen kohtaamisesta. Joukahainen uhmaa siinä nuoruuden innossaan Väinämöistä, joka laulaa hänet suohon. Joukahainen joutuu nöyrtymään päästäkseen suosta ja lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle. Tämä käynnistää Kalevalan tarinan.

Osallistujat saavat ryhmissä tarinan lukemisen jälkeen tilaisuuden pienen draamallisen työskentelyn avulla tutkia Väinämöisen, Joukahaisen sekä Joukahaisen ja tämän sisaren Ainon äidin rooleja. Hevoset ja vaunut rysäyttävät mielikuvissa yhteen ja Väinämöinen laulaa nuoren miehen uhosta ärsyynnyttyään tanteret tärisemään.

Lauloi vanha Väinämöinen:

järvet läikkyi, maa järisi,

vuoret vaskiset vapisi.

paaet vahvat paukahteli,

kalliot kaheksi lenti,

kivet rannoilla rakoili.

(Kalevala, 3. runo, 295-300.)

Rooleihin meneminen elävöittää tekstiä ja saa osallistujat yhteyteen tunteisiinsa sekä voimauttaa heitä.

Kuten kaikki Kalevalan hienot tarinat, tämäkin kohtaus nostattaa kuulijoissa ja kokijoissa kovin erilaisia tunteita, muistoja ja havaintoja. Se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella mm. kiusatuksi joutumisen tai kiusaajana toimimisen kokemuksia sekä vanhemman roolia aikuisen lapsen uhman edessä.

Viime syksyn ryhmässä olennaiseksi Joukahaisen rooliin menijälle ei noussutkaan nuoren alennustila suossa, vaan tilaisuus uhmata vanhaa Väinämöistä nostatti hänessä voiman. Mahdollisuus pitää roolihahmon suojissa puolensa ja uhota oli hänelle merkityksellinen ja voimauttava kokemus, josta hän ammensi yhä uudelleen ryhmän aikana ja joka muodostui hänelle merkityksellisimmäksi kokemukseksi koko ryhmän osalta. Hän sai Joukahaiselta rohkeutta tuoda itseään ja osaamistaan enemmän esille ja vahvistusta sille, ettei olemassaoloaan tarvitse pyytää anteeksi.

Tarinan voi nähdä myös kahden sukupolven kohtaamisena ja sen tutkimisena, onko vanhan aika väistyä. Ehkä ei ihan vielä, mutta kenties Joukahainen enteilee uutta aikaa, vaikka hakee vielä paikkaansa – opettelee omaa laulun taitoaan ja menee uhmassaan hakoteille. Virheille täytyy kuitenkin olla paikkansa. Kenenkään ei tarvitse olla valmis ennen aikojaan.

Tsemppiä kaikille joukahaisille – ja tietysti myös viisaille väinämöisille!

_

Kalevalan kaikuja -ryhmieni järjestäjänä toimii Suomen Valkonauhaliitto.

Lisätietoja esitteestä

Kuvan on taittanut Jaana Rautio Gallen-Kallelan lautastauluista ottamistani valokuvista.

 

Naiset tanssivat omaa paikkaa ja rajoja tutkien

Hentoisia tuikkivia valoja, jotka liikkuvat pimeässä tilassa. Niiden myötä alkaa hahmottua joukko ihmisiä, naisia, jotka käyvät ikään kuin esittäytymässä jokaisessa näyttämön kulmassa.

Yleisö istuu ison esiintymislavan reunoilla, seinän vierillä. Kaikilla on esteetön näkymä lavalle. Kontakti esiintyjien ja yleisön välillä muodostuu vahvaksi. Tanssijat hymyilevät hetkittäin yleisölle, hakevat kontaktia yksittäisiin katsojiin. Tämä ei tunnu kiusalliselta vaan luonnolliselta.

Tanssija-koreografi Ninu Lindforsin ohjaama ”Maan päällä paikka” on kiinnostava tanssiesitys, jossa tanssijoina ovat Vanajan vankilan naiset. Ohjauksellisesta ja dramaturgisesta dialogista vastaa Hannele Martikainen, Taittuu ry:n ohjaaja ja tuottaja, joka on tehnyt yli vuosikymmenen ajan vankien kanssa töitä erilaisissa teatteriproduktioissa, syrjäytymistä vastaan ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Tämä esitys toteutuu Zodiakissa Helsingin Kaapelitehtaalla.

”Maan päällä paikka” tutkii ihmisen paikkaa, tarvetta omalle paikalle ja tilalle, johonkin kuulumisen ja toisaalta paikan vaihtamisen tarvetta. Se tutkii myös ihmisen kaipausta onnellisuuteen ja tasapainoon, ehkä myös mukavuudenhalua. Ninu Lindforsin mukaan teoksen temaattinen sisältö on lähtenyt liikkeelle omaisuutta koskevista sukuriidoista, lapsuuden kesäpaikoista, joiden maisemat kuuluivat alun perin kaikille. Teos on tutkimus matkasta itseen ja siihen, mikä riittää tai ei riitä ja mitä voi omistaa.

Kuusi naista piirtää rajojaan, niin kehonsa rajoja kuin ympäristönsä, paikkansa rajoja. Yksinäisyyteen syntyy pieniä varovaisia kohtaamisia ja vähitellen lujempia yhteyksiä. Sitten taas erkaannutaan. Näinhän se elämässäkin menee. Esityksen edetessä irralliset kodittomat hahmot alkavat olla kotonaan itsessään ja paikassaan vähitelleen hieman enemmän.

Teoksesta löytyy monitulkintaista symboliikkaa. Paitsi valoja, esityksessä käytetään kekseliäästi sokeripaloja. Naiset rakentavat sokeripaloista rakennelmia, arkeaan, strukruuria, elämäänsä, tarinaansa – kunnes rakennelma on aika hajottaa. Näistä hajottamisista syntyy musiikin rinnalle kiinnostavia auditiivisia herkkupaloja. Rakennelmien hajoamisen voi halutessaan nähdä niin, että erityisesti vankilaan joutuneilla on taipumus hajottaa elämänsä palasiksi. Toisaalta tämä koskee meitä kaikkia: hetken aikaa tietty elämän kuvio pysyy koossa, sitten on toisenlaisen aika. On totuteltava uuteen, haettava oma paikkansa uudelleen.

Sokeripalojen viskominen pitkin lattiaa näyttäytyy myös kiukun ja vihan ilmauksina. Sokerin voi nähdä niin ikään tämän ajan symbolina: hamuamme makeaa, joka liiallisena uhkaa tuhota paitsi kehomme myös koko maapallon. Hetken aikaa näyttämö onkin pilkullinen sokeripaloista, kunnes tanssijat keräävät osan niistä pois. Mielessä välähtää, että sokeripaloihinhan voi vaikka kaatua ja satuttaa itsensä.

Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen kertoo esitteessä, että vankilassa on vuosien varrella kertynyt hyviä kokemuksia vankilateatterista ja muista taidehankkeista. Naisvankityössä törmätään hänen mukaansa usein sanojen loppumiseen, jolloin jäljelle jää kehollisuus.

Kehon kieli onkin esityksessä kiinnostavaa, jokaisella tanssijalla omanlaistaan – kenellä herkän varovaista, kenellä kehon viivojen piirtämisen myötä vähitellen lähes raivokasta.

Kirjallisuusterapeuttina veisin mielelläni ryhmäni katsomaan tällaista esitystä. Heti sen jälkeen kirjoitettaisiin.

KUVA: Heini Lehväslaiho, Zodiakin press photos

Nuoriherra uuden maailman kynnyksellä

Uuden vuoden lukemisenani oli Hannu Niklanderin historiallinen sukuromaani ja kasvukertomus Nuoriherra. Loivaa alamäkeä (Robustos 2019). Kirjailija itse kuvasi romaania sen julkistamistilaisuudessa kartanonaturalismiksi pikemminkin kuin kartanoromantiikaksi (Valtonen 2019).

Kirja sopii mainiosti jatkoksi loppuvuoden Etelä-Suomen, myös kirjan tapahtumapaikan Vihdin, paikallishistorian tutkimisen innostukselleni ja vuoden 1918 sisällissodan ja sen jälkimaininkien tarkastelulleni.

Minulla sattuu olemaan Niklanderiin sellainen löyhä yhteys, että hän oli vuonna 1999 Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen Helsingin opintopiirissä kirjailijavieraana. Niklander oli juuri julkaissut tetralogiansa ensimmäisen romaanin Aurinko katsoo taakseen (1999), jolla hän oli voittanut Kirjallisuuden valtionpalkinnon ja jota hän meille esitteli. Sain kunnian toimia illan emäntänä. Niklanderin toiveesta tehtävään kuului, että vein hänet ennen opintopiiriä kakkukahville. Jos oikein muistan, kahvila ei ollut Ekberg vaan pienempi kahvila Bulevardin keskustan puoleisessa päässä. Sieltä jatkoimme opintopiiriin Rikhardinkadun kirjastoon.

Niklanderin viides romaani Nuoriherra kuvaa kirjailijan isän Weio Niklanderin nuoruuden ja nuoren aikuisuuden vaiheita. Isänisä, Alwar Niklander, kauppaneuvos, Rake Oy:n toimitusjohtaja ja säveltäjä, ostaa Vihdin Otalammelta Salmen kartanon, josta tulee pojalle tärkeä paikka. Nuoren miehen asema kartanon herran poikana ei muuttuvassa maailmassa ole yksioikoinen. Suhde vaativaan isään on ristiriitainen, ja lopulta poika tuntee yhteenkuuluvuutta enemmän kartanon väentuvassa ja piikamurjussa kuin isänsä seurassa.

Romaani valottaa pienten kohtausten kautta kiinnostavalla tavalla sisällissodan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia. Päähenkilö  osallistuu lyseoikäisenä nuorukaisena, lapsisotilaana, kuten kirjan takakansi ilmoittaa, Helsingin valtaukseen valkoisten puolella. Salmen kartanossa hän saa tutustua työväen elämään. Kohtaamisten kautta valottuu, miten sisällissodan jälkeinen muutos vähitellen alkaa löytää uomiaan ihmisryhmien välillä. Monet torpparit itsenäistyvät pientilallisiksi. Joku asuu edelleen korsussa metsän keskellä. Monelle mökille suhde kartanoon on edelleen tärkeä, mutta työväki on tärkeä myös kartanolle. Romaanissa kuuluu työväen suussa viehättävällä tavalla Vihdin murre. Näin puhelee Tekla-piika:

– Kukas tei olette, ai, nuariherra, voi jeepistoi kun mää hämmästyin, oikeen sotaherra, mikäs se nuariherra nyt onkaan, ai kersantti, ja noin hurja veitti ja kaikkee, juu istutaan ales, kyl mää kaffee laitan.

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, mikä merkitys isän elämään eläytymisellä on kirjailijalle ollut ja kuinka pitkälle kerronta tukeutuu tosiasioihin eli paljonko on keksittyä ja kuviteltua. Kirja oli muhinut kirjailijan mielessä jo kauan, ja moneen kertaan lapsuuden ja nuoruuden aikana kuullut tarinat ja sattumukset ovat aika lailla yksi yhteen todellisuuden kanssa (Valtonen 2019). Silti kirjailijan on täytynyt keksiä paljon mennessään päähenkilönsä pään sisään.

Lukuromaania ajatellen faktan ja fiktion rajalla ei yksityiskohdissa toki ole suurta merkitystä. Minä kuitenkin luen väistämättä sitä taustaa vasten, että tunnen jonkin verran alueen paikallishistoriaa, ja toisaalta mielessä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmien ohjaus. Ryhmissä moni osallistuja miettii faktan ja fiktion rajaa, ja uskaltautuminen mielikuvituksen vietäväksi voi olla tiukassa. Kuitenkin juuri se usein tuo terapeuttisia elementtejä, mahdollistaa tunnekokemusten kautta sukulaisten ymmärtämisen uudella tavalla.

Alkuun ajattelin, ettei tässä enemmän ulkoisia tapahtumia ja taidokkaasti vitsikkäitäkin sattumuksia kuin päähenkilön sisäistä maailmaa ja tunteita kuvaavassa romaanissa ole kirjallisuusterapeuttista ainesta. Loppuun päästyäni olen sitä mieltä, että rivien väleissä onkin paljon tunteita ja että kirja voikin toimia varsin hedelmällisenä taustalukemisena elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmissä, niin historiallisen kontekstinsa puolesta kuin nuoren miehen kasvukertomuksen kuvauksenakin. Myös lukupiirityyppisessä työskentelyssä romaani toiminee, ei ehkä kuitenkaan ihan nuorelle lukijakunnalle.

Niin ikään näen kirjan arvon kirjallisuusterapeuttisessa yksilötyöskentelyssä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on vastaavaa paikallista taustaa, liittyy se sitten kumpaan väriin tahansa. Myös päähenkilön suhde isään rakentuu vähitellen nuoren miehen elämää merkityksellisellä tavalla viitoittavaksi – ja toiminee peilauspintana monelle, jolla isäsuhde on haastava, etäinen tai vaativa.

Etenkin näen kirjan toimivan miesten ryhmässä tai miesten oman työskentelyn taustana. Toisaalta se valottaa ajan oloja kenelle tahansa ja saattaa auttaa ymmärtämään myös entisajan sukupuolirooleja, jotka meihinkin vielä vaikuttavat. Esimerkkinä tulee mieleen, ettei nuoriherra voisi kuvitellakaan miehen lypsävän Suomessa lehmää, tarttuvan utareisiin. Kanadassa matkatessaan nuoriherra huomaa, ettei tämä jako kaikkialla pädekään.

Useammin on kirjallisuudessa, ainakin kirjallisuusterapeuttisesti käytetyssä, kuvattu naisten ketjua. Ensimmäisenä tulee mieleen Marianne Fredrikssonin Ruotsin Taalainmaalta alkava Anna, Hanna ja Johanna (1994/2001, Otava). Niklanderin kirjalle on pian tulossa jatkoa. Mahtaako jatko koskea Weion vaiheita vai laajeneeko kuvaus miesten ketjuun, jää nähtäväksi. Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan. Kartano on joka tapauksessa myyty vuonna 1963 Salmen ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille eli jokin muu kuin alun perin kaavailtu kartanon isännän tehtävä on Weio Niklanderia odottanut.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille lukijoilleni! Toivotaan, että vuosi tuo itse kullekin lisää ymmärrystä historiasta ja taustoista ja sitä kautta omasta itsestä.

 

PS: Tämän tekstin myötä Niklander tarkensi minulle, että kahvila oli todennäköisesti Bulevardilla entistä Raken taloa vastapäätä. Raken läheisyys sopikin hyvin paikaksi kirjan teemoihin liittyen.


Lähde:

Valtonen, Vesa (2019) Hannu Niklanderin viides romaani avaa herkullisesti Vihtiä ja maailmanmenoa – ”Nuoriherra” selviää pinteistä. Vihdin Uutiset 20.9.2019.

 

 

Pihkantuoksuinen ilma ja roihahtava rakkaus Jaltalla

Kollegani ja ystäväni Anne Tarsalaisen omaelämäkerrallinen romaani Lupaus Jaltalla (Reuna 2019) vie kutkuttavasti lähihistoriaan, 1980-luvun Jaltalle, Leningradiin, Tallinnaan ja Narvaan. Kaksi erilaista yhteiskuntajärjestelmää törmää eikä rautaesirippu heilu kutsuvasti, kun savolaistyttö ja leningradilaispoika rakastuvat. Teos tuo minulle rakkaat Annen ja Andrein – tuttavallisemmin Antin – vielä aiempaa lähemmäksi, vielä todellisemmiksi. Nyt ymmärrän, mitä Annen ilmaus ”Antti söi kuormasta” todella tarkoittaa.

Omaelämäkerrallinen romaani Lupaus Jaltalla julkistettiin Lottamuseossa Tuusulan Rantatiellä 26.10.2019. Sen taustat johtavat Annen mukaan yhteiselle työmatkallemme Kreetalle, jossa ohjasimme ensimmäistä elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmäämme kesäkuussa 2014. Pötköttelimme iltapäivällä pikkuisen hotellin pihalla aurinkotuoleissa, kreetalaisittain viileässä säässä. Anne muisteli nuoruuttaan ja mietti, uskaltaisiko siitä kirjoittaa. Olisiko aika kypsä niin omasta puolesta kuin ajan kulkua ajatellen? Kannustin häntä siihen. Nyt noiden pohdintojen hedelmä on tässä edessäni kauniin sinisissä kansissaan, kannen kuvassa junan ikkunaan piirretty sydän.

Lupaus Jaltalla tarjoaa, mitä lupaa. Anne kuvaa herkän kauniisti uteliaan ja rohkean tytön kommelluksekasta matkaa Jaltalle, rakastumista matkaoppaaseensa sekä nuorten rakastavaisten päämäärätietoista ponnistelua kohti yhteistä elämää Suomessa. Yhä uudelleen Anne löytää itsestään voiman tehdä työtä, säästää rahaa ja matkustaa pelottavatkin rajanylitykset rakkaansa luo. Hetkittäin epäilykset kalvavat – mutta vain hetkittäin.

Nykylukijan voi olla vaikea ymmärtää, miten erilainen maailma on ollut maantieteellisesti niin lähellä, rajan takana. Andrein täytyy tavata Annea salassa, koska ulkomaalaisten kanssa ei saa olla tekemisissä. Kun kihlaus julkistetaan, hän menettää työpaikkansa.

Aistivoimaisuus on yksi kirjan ulottuvuuksista. Tuntuu kuin olisin ollut mukana nuuhkimassa Jaltan pihkantuoksuista ilmaa, kävelemässä Nevan rannalla ja kirjoittamassa rakkauden kirjaimia höyrystyneeseen junan ikkunaan.

Kirjaa rytmittävät Annen kauniit runot. Ne tuntuvat välistä sanovan vielä enemmän kuin kertova teksti.

Et ole pehmeä,

kulkiluusi tuntuvat.

Olet minun soittimeni.

Meistä lähtee hyvä melodia.

Ennen Annen kirjan julkistamistilaisuutta ja hänen kirjansa lukemista luin uudelleen Andrein niin ikään omaelämäkerrallisen ja myös hänen sukunsa taustaa valottavan teoksen Lapsuuteni sillat. Muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni Leningradista (Interword 2013). Suvun kohtaloihin kietoutuvat niin Stalinin vainot kuin äidin kohtalokas kuolema.

Nämä kirjat keskustelevat hienosti toistensa kanssa. Andrein kirja tarjoaa taustan Annen kirjalle ja maan traagiselle menneisyydelle, jonka kaiut ovat nuorten arkipäivää. Kirjojen valossa ymmärrän entistä paremmin, miksi Tuusulan Kuunlaakso on heille molemmille niin rakas paikka. Myös kirjoittamisen terapeuttinen voima saa entistä vahvemman perustan.

Annen kirjan julkistamistilaisuudessa vieressäni istui kirjailijoiden tytär pienen tyttärensä kanssa. Vuoden ikäinen pikkuinen hurmasi minut. Näin hänessä isovanhempiensa herkkyyden mutta myös peräänantamattomuuden. Sillä samalla peräänantamattomuudella, jolla Anne ja Andrei toteuttivat yhteisen elämäsä, hän halusi tutkia maailmaa. Suvut ja tarinat jatkuvat.

Tilaisuutta siivittivät myös Andrein kiraralla soittamat ja laulamat kauniit balladit.

Kiitos, Anne ja Andrei! Ja kiitos Reunan Tarja Tornaeus, että tämä kirja sai kantensa!

 

Kirjallisuusterapia-lehti vie tanssin pyörteisiin ja luovuuden lähteille

Syksyn 2019 Kirjallisuusterapia-lehden teemana on lukeminen ja kirjoittaminen eri luovien terapioiden muodoissa – tai pikemminkin kirjallisuusterapian ja muiden luovien terapioiden yhdistelmät.

Yhdessä kollegani Helena Hietaniemen kanssa viemme lukijat tanssin pyörteisiin tanssi-liiketerapian ja kirjallisuusterapian yhdistämisen mahdollisuuksia valottaessamme. Liikkeeseen houkuttelee niin satu ”Ruma ankanpoikanen” kuin Kreetalla ohjaamamme omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmän jäsenen kokemukset Artemis-jumalattaren seurassa.

Sirpa-Maija Harjunkoski kertoo ekspressiivisen taideterapian ja kirjallisuusterapian yhtymäkohdista ja luovuuden virkistävästä voimasta. Karoliina Maanmieli ja Anja Vanninen kuvaavat päihteitä käyttävien nuorten vanhemmille ohjaamaansa musiikkiterapiaa ja kirjallisuusterapiaa yhdistävää ryhmää ja sen voimauttavaa vaikutusta.

Luovien terapioiden voi katsoa parhaimmillaan muodostavan saumattoman kokonaisuuden, kuin hyvin toimivan yhteisön tai perheen, jossa autetaan ja tuetaan toinen toista ja opitaan toinen toiselta, kuitenkin omat rajat säilyttäen. Tähän saumattomuuteen lienee vielä matkaa suuremmassa mittakaavassa, vaikka yksittäiset toteutukset jo hyvin toimivatkin. Avoimuus säilyttäen on mahdollista päästä eteenpäin. Tästä on hyvänä esimerkkinä tämän vuoden alussa aloitettu yhteistyö luovien terapioiden kesken tavoitteena joskus tulevaisuudessa yhteinen taideterapeutin koulutusohjelma ja ammattinimike. Ennen sen toteutumista kaikki tahot järjestävät ja kehittävät koulutustaan omilla tahoillaan.

Toisena teemana lehdessä ovat sanataide ja runojen terapeuttisuus. Sanataideopetuksen raja kirjallisuusterapeuttiseen toimintaan on veteen piirretty viiva. Lisäksi Päivi Kosonen päättää kolmiosaisen artikkelisarjansa hoitavasta lukemisesta.

Lehdessä muistetaan hiljattain edesmennyttä psykiatri, kirjailija, muusikko ja poliitikko Claes Anderssonia. Hänen otteensa psykiatrin työhön ja kirjoittamiseen on ollut hyvinkin kirjallisuusterapeuttinen, lukemisen ja kirjoittamisen hyvää tekevän vaikutuksen huomioiva. Claes Anderssonin muistokirjoituksen on lehteemme laatinut hänen eduskunta-avustajansa Aija Andersson.

Lehden kirjallisuusterapeuttinen harjoitus ammentaa Anderssonin nimeä kantavasta runosta. Runo ja harjoitus kutsuvat kohtaamaan omat nurjat puolet ja houkuttelevat huumorin avulla esille eteenpäin kantavia puolia meistä jokaisesta. Runon suomennokseksi valittu Leena Sippolan suomennos kirjasta Parantava runo (1985, Tammi) kunnioitukseksi Sippolan uranuurtavaa työtä suomalaisen kirjallisuusterapian parissa.

Lehdestä löytyy tuttuun tapaan kirja-arvioita. Sivunsa saa Juhani Ihanuksen kattavan teoksen Transformative Words arvio. Anja Snellmanin romaani Kaikkien toiveiden kylä vie aistivoimaisesti Kreetan menneisyyteen ja nykyisyyteen ja kertoo ennen kaikkea ystävyyden voimasta. Heli Hulmin Luopumisharjoituksia pohtii irti päästämistä kolmen naisen elämänkohtaloiden kautta. Sari Kortesojan runot teoksessa Stressaantunut koralli haalistuu ja Marja-Leena Mäkelän runot teoksessa Hitaasti huomiseen antavat uskoa sanojen voimasta toipumisessa ja elämänpolkujen tarkastelussa.

Jaana Raution taitto on jo toistamiseen ilo silmälle. Uusi tuttavuutemme paino- ja postitustyössä on tallinnalainen Printon.

Kiitos kaikille kirjoittajille ja lehteä tehneille!

Antoisia lukuhetkiä ja luovuuden lentoa!

Silja Mäki

Kirjallisuusterapia-lehden vastaava päätoimittaja

Lehteä voi tilata osoitteesta jasenasiat.kirjallisuusterapia@gmail.com